Piispan odottamattoman luostarivierailun jälkeisenä iltapäivänä
päätti prioritar tuomiokirkossa käytäessä astua kulkueen viimeisenä
sijoittaen äiti alapriorittaren sitä johtamaan. Hänen tapansa oli
silloin ja tällöin muutella kulkueen järjestystä. Toisinaan hän astui
kolmantenatoista kahdentoista kulkiessa edellä ja saman määrän jäljessä.
Tänä päivänä, jolloin oli sattunut rasittava kohtaus piispan kanssa ja
sitten tunnin pituinen ratsastusharjoitus Ikonilla, häntä oli ensinnä
haluttanut jäädä pois vesper-messusta.
Sitten rohkeus petti, ja hän lähti. Näinä kahtena iltapäivänä -- tänään
ja huomenna -- olisi Hugh vielä kryptassa. Hän ei edes vilkaisisikaan
pylvääseen päin, joka kohosi klerestorioon johtavain kierreportaiden
juurella. Mutta suloista olisi tuntea Hugh'n seisovan siellä hänen
kulkiessaan ohitse, suloista tietää tämän kuulevan samat äänet, jotka
osuivat hänenkin korvaansa.
Tänään ja jälleen huomenna hän voisi vielä noudattaa _haluaan_ saada
lohtua lemmittynsä läheisyydestä; mutta sitten ei koskaan enää, siliä
Hugh ei palaisi.
Uskaltaisikohan hän pyytää piispan välityksellä, että Hugh kerran
vuodessa määräpäivänä olisi saapuvilla tuomiokirkon päämessussa,
jotta hän voisi tietää hänen olevan saman katon alla, palvoen samalla
hetkellä Jumalallisen Voiman samaa siunattua ilmausta.
Mutta melkein heti hän oli karkoittanut tuon halun tajuten, että
moinen lohdutus voisi olla lohdutusta vain naisen sydämelle, miehelle
sitä vastoin luultavimmin kidutusta. Ja jos Hugh'n mieli taipuisi
etsimään seuraa ja lohtua toisen naisen rakkaudesta, niin vuosittainen
toivioretki Worcesteriin häiritsisi hänen vastaista onneaan.
Vaeltaen tuon äänettömän kulkueen viimeisenä takaisin luostariin
prioritar asteli yksinään murheineen. Hänen sydämensä oli perin raskas.
Hän oli vihoittanut vanhan ystävänsä Worcesterin Symonin. Oltuaan
äärettömän kärsivällinen, vaikka olisi ollut kylläkin syytä
suuttua, tämä oli äkkiä muuttanut äänensä jyrkemmäksi ja poistunut
verraten jäykkänä jättäen ystävättärensä pelkäämään, että hän oli
peruuttamattomasti menettänyt tämänkin ystävän.
Siksi prioritar asteli yksinään ja murheellisena.
* * * * *
Noustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary
Antony ollut tavanmukaisella paikallaan.
Hiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että
vanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen
alapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki
ja astui omaan kammioonsa.
Kynnyksellä hän seisahtui hämmästyneenä.
Madonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin
haltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat
kiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta
kasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn
jälkikajastuksena.
Hän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi
hämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä
pehmeästi vanhuksen olkapäälle.
Mary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä.
Kumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia
lauseita.
"Poissa!... Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä... Lentänyt
tiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli
arkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan...
Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta
tapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto."
"Antony!" virkkoi prioritar. "Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen.
Sinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole
lähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen."
Hän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn
näköpiiriin.
Verkalleen alkoi noissa tuijottavissa silmissä kajastaa tuntemuksen
valo; sitten kuului huudahdus, ikäänkuin pelkoa ja suurinta kammoa
tulkiten; sitten vanhuksen suu haukkoi kiivaasti ilmaa ja kädet
haparoivat tyhjyyttä. Mary Antony kaatui pitkälleen Madonnan alttarin
ääreen.
* * * * *
Tuntia myöhemmin hän makasi vuoteellaan, jonne hänet oli kuljetettu.
Hän oli toipunut tajuihinsa ja nauttinut viiniä ja leipää.
Puna oli palannut hänen poskilleen, kun prioritar astui sisään, lähetti
pois palvelevan maallikkosisaren, sulki oven ja istuutui vuoteen
viereen.
"Sinähän voit jo paremmin, rakas Antony", sanoi prioritar. "Minulle
kerrottiin, että voimasi ovat jo palanneet ja tuo omituinen pyörtymys
on ohitse. Sinun täytyy maata hiljaa vielä hetkinen; mutta väsyttääkö
puheleminen sinua?"
"Ei, kunnianarvoisa äiti, minua haluttaisi kovin puhua. Sieluni on
täynnä ihmeitä. Mutta ainoastaan teille, kunnianarvoisa äiti, voin
kertoa, mitä olen saanut nähdä."
"Kerro minulle kaikki, rakas Antony", sanoi prioritar. "Sisar
Mary Rebecca arvelee, että kaikki merkit viittaavat Jumalalliseen
ilmestykseen."
Mary Antonya nauratti, "Kerrankin sisar Mary Rebecca puhuu totta", hän
sanoi. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti, kunnianarvoisa äiti, niin
kerron teille kaiken."
Prioritar silitti pehmeästi laihoja käsiä, jotka lepäsivät peitteellä.
Mary Antony näytti kovin vanhalta vuoteessa. Ellei hänellä olisi ollut
niin kirkkaat ja vilkkaat silmät, hän olisi näyttänyt liian vanhalta
noustakseen koskaan enää jaloilleen. Mutta kuinka hän vielä häärikään
noilla samaisilla vanhoilla jaloillaan! Kuinka uutterasti hän suoritti
omat velvollisuutensa ja näytti toisille maallikkosisarille, miten
näiden olisi pitänyt täyttää omansa!
Neljäkymmentä vuotta sitten hän oli valinnut itselleen paikan luostarin
kalmistossa. Hän oli jo silloin järjestön vanhimpia jäseniä; mutta
useimmat niistä, jotka olivat nähneet hänen valitsevan sen, lepäsivät
nyt kukin omalla sijallaan.
"Hän jää elämään meidän kaikkien jälkeen", sanoi äiti alaprioritar
eräänä päivänä happamesti, vihoissaan jostain Mary Antonyn kepposesta.
"Hän on kuin mikäkin ikivanha papukaija", huudahti sisar Mary Rebecca
haluten kannattaa äiti alapriorittaren mielipidettä.
Tämän kuullessaan Mary Antony nauraa hihitti ja näpsäytti sormiaan.
"Ehkä Jumala suo minun elää kyllin kauan", hän sanoi, "pukeakseni äiti
alapriorittaren säkkikangasasuun ja myöskin pureksimaan pähkinöitä
sisar Mary Rebeccan hautakivellä."
Mutta ei yksikään näistä huomautuksista ennättänyt priorittaren
kuuluviin. Hän rakasti tuota iäkästä maallikkosisarta tietäen, että
tämän vanhassa ruumiissa oli uskollinen ja harras sydän sekä mieli,
joka omituisessa yksinkertaisuudessaan usein tuntui priorittaresta
pienen lapsen mieleltä -- ja sellaistenhan on Taivaan valtakunta.
"Ei tässä tarvita kärsivällisyyttä, Antony kulta", sanoi prioritar.
"Voin istua rauhassa luonasi, kunnes tarinasi on loppuun asti kerrottu.
Aloita sinä vain alusta."
Tunkeutuen sisään kapeasta ikkunasta osuivat ilta-auringon vinot säteet
kultaisena valojuovana ristityille käsille valaen noille vanhoille
kasvoille melkein yliluonnollista kirkkautta.
"Minä olin pylväskäytävässä", aloitti Mary Antony, "vartoen hurskaita
sisaria palaaviksi vesper-messusta.
"Minä menen sinne varhain, koska minun on siihen aikaan tapana jutella
erään pienen punamekkoisen houkon kanssa, joka tulee minua tapaamaan,
kun tietää minun olevan yksin. Minä kerron hänelle tarinoita, jommoisia
se ei saa kuulla missään muualla. Tänään olin aikonut kertoa siitä,
kuinka suuri lordi-piispa, saapuen tänne ennalta ilmoittamatta,
ratsasti kartanolle ja nähdessään Antony eukon seisovan ovella erehtyi
luulemaan häntä kunnianarvoisaksi äidiksi. Se oli suuri hetki Mary
Antonyn elämässä ja lisää yhä hänen arvoaan.
"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten
pikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu
hoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'
"Sillä lailla", selitti Mary Antony, "olin aikonut herättää
kunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa."
"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?" tiedusti prioritar
hetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja
kumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten
lintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut
mitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.
"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'", hän
huomautti; "ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme
prioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta.
Onko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä
arvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa
enemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut
ja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille
kaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli
_arvokas_ sika, mutta se ei ollut koskaan _kunnianarvoisa_, ei edes
silloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä,
joka oli kauniiksi koristettu -- isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna
suussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta;
mikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan
huolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan
eräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa
rahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen
ne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä
muille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta
ei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään
kunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.
"Näin", selitti Mary Antony, "minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle
pikku vekkulille."
"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella
arvokkuutta", sanoi prioritar; "ja niiden, jotka pitävät itseään
arvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset
kunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään,
Antony?"
Vanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen
ja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä
yksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa
yliluonnolliselle tasolle.
"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään,
ei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.
"Se seisoi harjanreunakkeella katsellen minua kirkkain silmin.
"'Mitä nyt, pikku houkko?' minä sanoin. Mutta se ei liikahtanut.
"'Kuuleppas, mestari Sämpyläsaksa', minä sanoin, oletko tullut
pälyilemään hurskaita sisaria?' Mutta siipi ei lehahtanut kertaakaan,
nokka ei tirskuttanut ääntäkään.
"Niin vakavalta ja kuitenkin sotaisalta se näytti, että minä sanoin
lopulta: 'Kuuleppas, sinä hurmepukuinen ritari! Oletko taasen
tullut ryöstämään meidän jalon priorittaremme?' Tällöin se korotti
silmänräpäyksessä äänensä ja puhkesi laulamaan; lensi sitten ovelle,
missä se kääntyi ja sirkutti ikäänkuin kehottaen minua seuraamaan.
"Kummastelin kovin tämän pienen lempilintuni käytöstä ja lähdin
viipymättä sen perään.
"Se lensi käytävää pitkin nopein siivin, pistäysi tyhjissä kammioissa
ikäänkuin jotain etsien. Sitten, kun olin vielä vähäisen matkan päässä,
se katosi kunnianarvoisan äidin kammioon palaamatta enää.
"Nauraen itsekseni moista röyhkeyttä minä lähdin perässä ja sanoin:
'Hoi, sinä hurmepukuinen ritari! Mitä sinä siellä toimitat?
Kunnianarvoisa äiti on poissa. Mitä etsit hänen kammiostaan,
hurmepukuinen ritari?'
"Mutta kun samassa ennätin ovelle, kävin aivan mykäksi näkemästäni.
"Siellä ei ollutkaan mitään punarinta-satakieltä, vaan kerrassaan
loistava ritari, yllään välkkyvä haarniska, lepäsi polvillaan Pyhän
Neitsyen alttarin ääressä. Hänen rinnassaan oli veripunainen risti.
Hänen tumma päänsä oli kohotettu. Hänen jaloilla kasvoillaan oli anova
ja rukoileva ilme.
"Ihmeissäni, mutta pelkäämättä minä hiivin sisään ja polvistuin tuon
loistavan ritarin taakse. Anova ilme hänen kasvoillaan saattoi minutkin
rukoilemaan. Hänen huulensa liikkuivat, kuten olin jo alussa nähnyt;
mutta pystyssä seistessäni en voinut kuulla mitään sanoja. Niin pian
kuin minäkin polvistuin, kuulin ritarin sanovan: 'Anna hänet minulle!
Anna hänet minulle!' Ja viimein: 'Jumalan Äiti, lähetä hänet luokseni!
Sääli nälkäistä sydäntä, autiota kotia, tyhjää liettä, ja lähetä hänet
luokseni!'"
Mary Antony vaikeni, kiinnittäen katseensa ruusunkarvaiseen
kaistaleeseen taivasta, joka näkyi kapeasta ikkunasta. Syventyneenä
näkyään kuvailemaan hän tuntui unohtaneen priorittaren. Hän vaikeni, ja
kammiossa vallitsi hiljaisuus, sillä prioritar ei päästänyt ainoatakaan
ääntä.
* * * * *
Hetken kuluttua ryhtyi vanha ääni jatkamaan.
"Kun se loistava ritari sanoi: 'lähetä hänet luokseni', silloin
tapahtui jotain kerrassaan ihmeellistä:
"Kohottaen päätään Pyhä Neitsyt katsoi oveen päin. Sitten hän nosti
kättään ja viittasi.
"Tuskin oli Pyhä Neitsyt viitannut, kun kuulin askelia lähestyvän
käytävässä -- jonka tiesin tyhjäksi. Ritarikin kuuli ne, sillä
hänen sydämensä alkoi sykkiä niin kovasti, että minä saatoin takana
polvistuessani kuulla sen.
"Ja Pyhä Neitsyt hymyili.
"Sitten -- ovesta astui sisään kunnianarvoisa äiti kulkien pää pystyssä
ja silmät aurinkoina säteillen, kuten olen usein nähnyt hänen kävelevän
puutarhassa keväisin, kun linnut laulavat ja kaikkialla tuntuu syreenin
tuoksua.
"Hän ei huomannut vanhaa Mary Antonya, vaan kulki suoraa päätä sinne,
missä ritari oli polvillaan, ja polvistui tämän viereen.
"Sitten se loistava ritari ojensi kätensä. Mutta kunnianarvoisan äidin
kädet puristivat ristiä hänen rinnallaan eikä hän tahtonut tarttua
ritarin käteen, vaan kohottaen silmänsä Neitsyen puoleen sanoi: 'Pyhä
Jumalan Äiti, en voi lähteä, ellet sinä itse lähetä minua hänen
luokseen.'
"Ja jälleen sanoi ritari: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!
Autuas Neitsyt, anna hänet minulle!'
"Ja kyyneleitä virtasi alas vanhan Antonyn poskille, koska tuska
kouristi noita molempia jaloja sydämiä. Mutta ainoastaan hilpeä
Pienokainen, joka kurkisti molempien kumartuneiden päiden ylitse,
huomasi vanhan Antonyn olevan saapuvilla.
"Silloin tapahtui jotain ihmeellistä.
"Pyhä Neitsyt kumartui alaspäin marmori-istuimeltaan, tarttui
kunnianarvoisaa äitiä kädestä ja laski sen ritarin ojennettuun käteen.
"Heti täytti ilman ikäänkuin hopeakellojen monenkertainen soitto, ja
ääni niin ihmeellinen, että minä lankesin maahan kasvoilleni, puhui:
"'_Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä
sinua varten_'."
* * * * *
"Kun jälleen kohotin pääni, olivat kunnianarvoisa äiti ja se loistava
ritari nousseet seisoalleen. Taivas kuvastui heidän silmissään.
Kunnianarvoisan äidin käsi lepäsi ritarin kädessä ja tämä oli kietonut
käsivartensa hänen ympärilleen.
"Kun siinä katselin, niin he kääntyivät yhdessä, astuivat ulos ovesta
ja kulkivat hitaasti käytävää pitkin.
"Kuulin heidän askeltensa häipyvän yhä heikommiksi, kunnes he saapuivat
pylväskäytävään. Sitten oli kaikkialla hiljaista."
* * * * *
"Sitten kuulin toisia askeleita lähenevän. Olin yhä polvillani peläten
liikahtaa; sillä nuo maalliset askeleet hukuttivat hopeakellojen äänen,
joka täytti ilman.
"Sitten -- niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja
palanneen yksinään.
"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin.
Ja huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni,
enkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary
Rebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail -- senkin hälisevä
hätikkö! -- juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.
"Mutta -- kun suljen silmäni -- voi, silloin! Niin, kuulen taasen
hopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla -- saan kuulla
jälleen -- tuon ihmeellisen äänen -- tuon hellän äänen, joka sanoi:
'Ota hänet, hän on ollut aina -- aina' --"
Vanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja
vaikeni äkkiä.
Mary Antony oli vaipunut uneen.
* * * * *
Prioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon
sokaisema.
Hän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa,
katsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella
ja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.
Sitten hän avasi oven ja astui ulos sulkien sen jälkeensä.
Priorittaren sulkiessa oven Mary Antony avasi loisen silmänsä.
Aivan oikein -- hän oli yksinään!
Hän kohousi tilallaan kuunnellen jännittyneenä.
Hän kuvitteli kuulevansa kaukana kunnianarvoisan äidin oven sulkeutuvan
-- niin! -- ja avaimen kiertyvän lukossa.
Sitten Mary Antony nousi, hoiperteli krusifiksin ääreen, vaipui
polvilleen ja kohotti ristityt kätensä kuolevan Vapahtajan puoleen.
"Oi, Jumala", hän sanoi, "tiedänhän kyllä, että joka pyhistä asioista
valehtelee, se saattaa sielunsa ikuiseen kadotukseen. Mutta mahtava
lordi-piispa sanoi, että hän torjuisi onnen luotaan molemmin käsin,
ellei Pyhä Neitsyt soisi ihmenäkyä. Mielelläni minä kestän ikuisen
vaivan helvetin tulessa, jotta hän saisi tuta ilon ja riemun runsautta
ainiaan. Mutta, oi Marian poika, Pyhän Neitsyen sydämen surujen tähden,
hänen rakkautensa kaipuun tähden minä pyydän, että kerran vuodessa
saisin tulla ulos istuakseni vain tunnin ajan jasperi-istuimellani
katsellen, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee mahtavan lordi-piispan
ja sen loistavan ritarin keskellä avaroita kultaportaita. Ja viimein
jonakin päivänä, oi Vapahtaja Kristus, minä rukoilen sitä sinun
haavoiltasi, sinun kuolevalta rakkaudeltasi, sinun särkyneeltä
sydämeltäsi, saakoon Mary Antony anteeksi syntinsä -- suuren syntinsä,
kun on näin valehdellut pyhistä asioista -- koska -- koska -- hän
rakasti niin" -- Vanha Mary Antony kaatui pitkälleen kivilattialle.
Tällä kertaa hän oli todellakin pyörtynyt. Sisar Mary Rebeccan, sisar
Teresan ja äiti alapriorittaren täytyi ponnistaa kaikki voimansa
palauttaakseen hänet jälleen tajuihinsa.
Heidän levottomuutensa lisääntyi vielä siitäkin, etteivät he voineet
kutsua kunnianarvoisaa äitiä, tämä kun oli jo lähettänyt tiedon, ettei
saapuisi illalliselle ja ettei häntä saisi häiritä, koska hän aikoi
viettää yönsä valvoen ja rukoillen.