Piispa vartosi prioritarta sillä kivipenkillä pyökkipuun alla, mistä
punarinta-satakieli oli ryöstänyt herneen.
Hän näki priorittaren tulevan päivänpaisteista pylväskäytävää pitkin.
Kun tämä laskeutui portaita ja tuli nopeasti kohti, tajusi piispa heti
oudon muutoksen tapahtuneen hänessä.
Oliko tuo ratsastus Ikonilla vapauttanut hänet verkoista, joihin hän
oli tähän asti ollut sotkeutuneena?
Priorittaren ennättäessä luokse piispa tarttui häntä molemmista
käsistä, jotta hän ei polvistuisi.
"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni", hän sanoi ja
kuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä
eteisen ovella.
Tällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä
samaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli
näytellyt herneitään punarinta-satakielelle.
"Mitä herneitä?" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan
noista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja
joista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. "Ja eräs iso
valkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan
minua itseäni", sanoi prioritar; "ja hyljeksien alaprioritarta ja
sisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut
mukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary
Antonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan
äänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle
todellisemmiksi kuin todellisuus."
"Hänellä on uskollinen sydän", sanoi piispa, "ja sukkela äly."
"Uskollinen? Niin", virkkoi prioritar, "uskollinen ja rakastava. Mutta
vasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden
varjossa." Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin
sämpyläsaksan puun lehvikköön. "Kuinka pian me unohdamme tällaisissa
paikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden
merkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan
abstraktiseen tai jumalalliseen."
"Se on tappio", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan
astella pylväskäytävää kohti; "suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin
siitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon
rohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin.
Ennemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin
nunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä."
Hän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle
tilaisuutta puhua.
"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'", puhui piispa;
"'mutta suurin näistä on rakkaus.'"
He kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden
odottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.
"Tämä, herra piispa", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, "on
Uskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka
voittaa sekä Uskon että Toivon."
"Kuulkaa minua", sanoi piispa. "'Rakkaus kärsii kauan ja on lempeä;
rakkaus ei kadehdi; rakkaus ei ylvästele eikä kerskaile; ei käyttäydy
sopimattomasti; ei etsi omaansa; ei vihastu vähästä eikä ajattele
pahaa; ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kestää kaiken,
uskoo kaiken, toivoo kaikkea, kestää kaiken. Rakkaus ei väsy koskaan.'
Minun luullakseni", sanoi piispa leppeätä mietiskelyä ilmaisevalla
äänellä astuessaan priorittaren kammioon, "apostoli puhui aivan
inhimillisestä rakkaudesta; ja kuitenkin hän arvosti sen uskoa ja
toivoa korkeammaksi."
"Ajatteletteko te yhä sisar Mary Seraphinea, herra piispa?" tiedusti
prioritar, ja tämä kuuli hänen äänessään nousevan myrskyn kaukaisen
kohun.
"En, rakas prioritar", vastasi piispa istuutuen espanjalaiseen tuoliin
ja laskien hiippansa läheiselle pöydälle; "en puhu rakkaudesta omaa
itseään kohtaan eikä sitä tee apostolikaan, jonka sanoja juuri toistin.
Otaksun hänen kirjoittavan inhimillisestä rakkaudesta, joka on saanut
pyhityksen, jota usko ja toivo kannattavat, mutta joka on näitä
molempia suurempi; aivan samoin kuin lintu on siipiään suurempi, mutta
ei voi kohota lentoon ilman niitä. Meillä täytyy olla uskoa, meillä
täytyy olla toivoa; silloin poloinen maallinen rakkautemme voi kohota
omahyväisyyden ja itsenautinnon alemmalta tasolta ja päästä niiden
joukkoon, jotka ovat ikuisia."
Prioritar oli sijoittanut tuolinsa piispaa vastapäätä. Hän oli perin
kalpea ja hänen huulensa vapisivat. Niin ankarasti hänen täytyi
ponnistaa voimiaan puhuakseen tyynesti, että ääni kuului jyrkältä ja
kovalta.
"Miksi puhumme maallisesta rakkaudesta, herra piispa, paikassa, missä
kaikki maallinen rakkaus on hyljätty ja unohdettu?"
Havaiten huulten värisevän piispa ei kiinnittänyt huomiota äänen kovaan
sävyyn, vaan vastasi varsin hellästi, vilpittömällä suoruudella, joka
uhmasi kaikkea väittelyä:
"Siksi, tyttäreni, että olen tullut puhumaan Hugh'n puolesta."