Sen illan jälkeisenä aamuna, jolloin piispan sanansaattaja oli palannut
Roomasta, sattui vanha maallikkosisar Mary Antony kulkemaan luostarin
pihamaan poikki, kun ulkoportilta kuului kovaa kolkutusta.
Kiiruhtaen luokse Mary Antony työnsi sisään kurkistavan
portinvartijattaren, avasi itse luukun ja kurkisti ulos.
Portin edessä odotti lordi-piispa valkoisen ratsunsa selässä istuen ja
seuralaisenaan veli Philip.
Mikä hämmästyttävä yllätys! Mikä onnellinen tapahtuma, ajatteli
Antony eukko, että hän sattui olemaan saapuvilla moista tilannetta
selvittämässä.
Piispa ei ollut koskaan käynyt nunnaluostarissa lähettämättä ennakolta
sanansaattajaa tiedustamaan, voiko prioritar ottaa hänet vastaan, ja
ilmoittamatta samalla määrähetken, jolloin aikoi saapua. Niin että
kun iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ratsasti
kartanolle, prioritar seisoi portaikon yläpäässä häntä vastaan
ottamassa seuralaisenaan äiti aliprioritar taempana seisoen ja
toiset hurskaat sisaret polvillaan eteisessä. Mary Antony pysytteli
tarkoin poissa näkyvistä, mutta sellaisessa paikassa, mistä kävi
kurkisteleminen, koska hänestä oli hauskaa nähdä kunnianarvoisan äidin
polvistuvan suutelemaan piispan sormusta ja nousevan viipymättä jälleen
seisoalleen, niin että koko liikkeestä muodostui sulava syvä kumarrus.
Ja sitten oli yhä kurkistelevasta Mary Antonysta edelleen hauskaa nähdä
priorittaren nousevan avaraa kiviportaikkoa piispan kera kummankin
osoittaessa toinen toiselleen kunnioittavaa kohteliaisuutta.
(Ihanimmissa unelmissaan taivaasta Mary Antony näki itsensä
jasperi-istuimella katselemassa, kuinka kunnianarvoisa äiti ja mahtava
lordi-piispa nousivat yhdessä loputtomia kultaportaita, kun sitä
vastoin äiti alaprioritar ja sisar Mary Rebecca kurkistelivat mustan
ristikon takaa jostain alhaalta käsin, mistä he näkivät varsin hyvin
Mary Antonyn jasperi-istuimellaan, mutta eivät erottaneet vilaustakaan
kultaportaista tai niistä säteilevistä olennoista, joiden kulkua hän
itse tarkkasi.)
Niin kävi piispan tavallisesti vieraillessa, jolloin kaikki oli
valmiina häntä vastaan ottamaan.
Mutta nyt piispa vartosi kenenkään odottamatta portin ulkopuolella, ja
Mary Antonyn oli ratkaistava tämä pulma.
Käskien portinvartijatarta avaamaan hän kiiruhti portaille...
Mahdotonta oli kutsua kunnianarvoisaa äitiä ajoissa saapuville... Ei
käynyt päinsä antaa lordi-piispan odottaa!... Juuri nyt pyörähtivät
portinpuoliskot auki.
Mary Antony nousi kuusi porrasta; sitten hän kääntyi ovella.
Lordi-piispa oli otettava vastaan. Ketään muuta ei ollut tekemässä
sitä. Hänen oli itse otettava vastaan lordi-piispa!
Nähdessään piispan ratsastavan pihaan Ikonilla, siunaten ohi ajaessaan
portinvartijatarta, hän muisti, kuinka oli itse ratsastanut pitkin
jokiniittyä piispana. Nyt hänen oli esitettävä priorittaren osaa.
Ja niin tapahtui,-että kun piispa ratsasti ovelle ja laskeusi
satulasta heittäen ohjakset veli Philipille, hän havaitsi edessään
vanhan maallikkosisaren omituisen pikku olennon täyteen mittaansa
suoristuneena ja ilmeisesti oman merkityksensä ja arvonsa tuntien.
Piispan ennättäessä eteiseen sisar polvistui ja suuteli hänen
sormustaan. Sitten hän koetti nousta äkkiä, mutta ei onnistunutkaan
siinä ja tarrautuen piispan käsiin huudahti: "Paholainen periköön
vanhat polveni!"
Piispaa ei oltu koskaan ennen otettu vastaan moisin tervehdyksin!
Milloinkaan ennen ei maallikkosisar ollut suudellut hänen sormustaan!
Mutta muistaen kohtauksen, jolloin Antony eukko oli ratsastanut ketoa
pitkin Ikonilla, hän tajusi, että tämä esitti nyt priorittaren osaa.
"Hyvää päivää, arvoisa äiti", hän sanoi auttaen tämän pystyyn.
"Henki on altis, tiedän sen, mutta teidän tapauksessanne ovat
polvitaipeet heikot. Eikä ihmekään, sillä kauan ne ovat palvelleet
teitä. Minunkin on vaikea nousta polviasennosta, ja kuitenkin ovat
minun polveni kolmeakymmentä vuotta nuoremmat kuin teidän... Ei, en
nouse kunnianarvoisan äidin kammioon, ennenkuin hänelle on ilmoitettu
tulostani. Opastakaa minut puutarhaan ja antakaa minun odottaa siellä
siimeksessä, sillä välin kuin käytte noutamassa hänet."
Perin ylpeänä yrityksensä onnistumisesta ja piispan hurmaavan
alentuvaisuuden rohkaisemana Mary Antony opasti vieraan ruusukaariston
kautta; ja luoden hänen kasvoihinsa salavihkaisia silmäyksiä huntunsa
suojasta rohkeni toivoa, ettei olisi havaittavissa mitään sellaista,
mikä voisi tuottaa ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille.
Mary Antony tallusteli piispan rinnalla marjakuusien reunustamaa pitkää
käytävää myöten, kun hän purki ilmoille tämän levottoman kysymyksen.
Heti piispa hidastutti käyntiään.
"Ei niin joutuin, sisar Antony", hän sanoi. "Pyydän teitä muistamaan
ikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte
ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?"
"Enhän minä odota mitään", vastasi Mary Antony; "en ole nähnyt mitään;
en, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin
väärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen
mielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi _kuusi_ hernettä sanoen
löytäneeni laukustani _kuusi_ hernettä _viiden_ sijasta."
"Pysähdytäänpä tähän", sanoi piispa, "katselemaan tätä liljaa. Kuinka
viehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se
kuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava
kunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi
hernettä?"
"Sen vuoksi", sanoi vanha maallikkosisar, "että kun olin paluumatkalla
laskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet
iltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli
yksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle
äidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta
olevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli
viidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri
ennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle;
niin, monen monta kertaa -- tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö
sitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes
kuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon;
'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin
portilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään."
"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä
yhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?" tiedusti piispa.
"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata
sisar Agathan haamun?"
"No, miksi ette poistunutkaan?" kysäisi piispa tyynesti.
Kerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän
seisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä
alkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja
pelko silmissään.
Piispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja
luki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja
tarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen
marjakuusipensaikkojen keskitse.
"Sisar Antony", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin
rauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä;
"te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä
niin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa
säästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. _Me_ tiedämme, kuinka jalo ja
hyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja
kaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä
kuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita
hänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä _me_
tiedämme -- kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta
vieraasta, joka _ei_ ollut sisar Agathan haamu."
Mary Antony kurkisti piispaan. Hänen kasvoillaan oli suuren riemun
valo. Hänen silmänsä olivat vapautuneet kauhun ilmeestä ja alkoivat
vilkkua ovelasti.
"En tiedä mitään", hän sanoi. "En ole nähnyt mitään; en ole kuullut
mitään."
Piispa hymyili.
"Kuinka monta hernettä oli jäljellä laukussanne, sisar Antony?"
"Viisi", hihitti Mary Antony.
"Minkä vuoksi näytitte kuutta kunnianarvoisalle äidille?"
"Rauhoittaakseni hänen mieltään", kuiskasi vanha maallikkosisar.
"Saadaksenne hänet ajattelemaan, että ette ollut kuullut mitään,
nähnyt, mitään ettekä tietänyt mitään."
Mary Antony nyökkäsi jälleen nauraa hihittäen.
"Uskollinen vanha sydän!" virkkoi piispa. "Mikä antoi sinulle tämän
ajatuksen?"
"Meidän siunattu Neitsyemme, kun pyysin häntä valaisemaan vanhan
Antonyn järkeä."
Piispa huokasi. "Valaiskoon Pyhä Neitsyt sitä yhä edelleenkin", hän
mutisi puolittain ääneen.
"Amen", sanoi Mary Antony hartaasti.