Piispa ja Hugh d'Argent olivat jälleen kahden kesken.
Kummallekin oli kuvaavaa, että he istuivat muutaman minuutin
äänettömyyttä katkaisematta.
Sitten piispa kurkotti kättään, tarttui Roomasta saapuneeseen kääröön
ja katsoi ritariin.
Hugh d'Argent nousi, astui ikkunan ääreen ja kumartui ulos hiljaiseen
kesäyöhön.
Hän saattoi kuulla piispan murtavan sinetit paavin kirjeestä.
Alhaalla kartanolla oli kaikki levossa. Isot portit olivat jälleen
suljetut. Olikohan tuo höyryävä hevonen hangattu kuivaksi, peitetty
loimella ja saanut lämmintä apetta, johon oli kaadettu olutta?
Hän saattoi kuulla piispan kehittävän auki pergamenttikäärön, joka
ratisi.
Kuu, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään, purjehti ylhäisissä
taivaissa. P. Marian kirkon tornit kuvastuivat mustina taivasta vastaan.
Palatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu,
siitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten
sisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella,
että hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä;
että juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi
olivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan
päättymäisillään. Mutta silloin --
Hän saattoi kuulla piispan kääntävän pergamenttia.
Kuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan
kuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin
hämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.
Kahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko
hän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?
Kuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken
päivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli
kernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä
liehuen, "kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo".
Ah, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän
tulematta vai tulisiko hän?
Kuu oli nyt pilven peitossa; mutta hän voi nähdä pilven reunan
hopeoituvan.
Jos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi
laskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.
Hän alkoi laskea verkalleen.
Yhdeksään jouduttaessa kuu oli vielä peitossa; ja ritarin rohkeus
lamaantui.
Mutta kymmenen tullessa piispa kutsui: "Hugh!" ja kääntyen ikkunan
äärestä ritari vastasi kutsuun.
Piispa piteli kädessään paavin kirjettä ja myöskin jotain viralliselta
näyttävää asiakirjaa, josta riippui joukko sinettejä.
"Tämä koskee läheisesti sinua, poikani", sanoi piispa hiukan
liikutettuna ja laski pergamentin ritarin käsiin.
Hugh d'Argent olisi voinut lukea sen sisällyksen piispan tuolin
vieressä palavan vahakynttilän valossa. Mutta jokin vaisto, jota hän
ei olisi kyennyt selittämään, sai hänet viemään sen pöydälle salin
keskustaan, missä vielä paloi neljä vahakynttilää. Hän seisoi siinä
lukien asiakirjaa selin piispaan kääntyneenä, pää kumartuneena lähelle
kynttiläin liekkiä.
Kerran, kahdesti, kolmasti ritari luki sen, ennenkuin hänen
sekaantuneet aivonsa käsittivät sen täydellisesti. Ja kuitenkin se
oli selvä ja ymmärrettävä -- paavin allekirjoittama ja paavillisella
sinetillä varustettu lupakirja, joka vapautti Moran, Norellen
kreivittären kaikista valoista ja lupauksista, jotka hän oli tehnyt ja
antanut liittyessään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnaluostariin
Whytstonessa, Clainesin seurakunnassa, ja myöhemmin tullessaan samaisen
nunnaluostarin priorittareksi; ja vielä ilmoitettiin, että tämä täysi
vapautus suotiin hänelle, koska Hänen Pyhyytensä tietoon oli tullut,
että mainittu jalo nainen oli antautunut luostarielämään erään kurjan
ja ilkeän juonen tähden, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä linna
ja kartanot ja erottaa hänet eräästä urheasta ritarista, joka oli hänen
kihlattunsa ja siihen aikaan taisteli Pyhällä maalla.
Lisäksi asiakirja valtuutti Symonin, Worcesterin piispan,
tai hänen nimittämänsä papin yhdistämään avioliiton siteillä
ristiretkeläis-ritari Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen,
Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.
* * * * *
Ritari kävi takaisin lieden luo ja seisoi piispan edessä pergamentti
kädessään.
"Herra piispa", hän sanoi, "näenkö minä unta?"
Worcesterin Symon hymyili. "Et ensinkään, poikani. Ei suinkaan yksikään
sinun unistasi ole koskaan ollut Hänen Pyhyytensä allekirjoittama tai
kantanut Vatikaanin suurta sinettiä! Sinun pitelemäsi asiakirja riittää
vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin ja takaa vaimollesi entisen aseman
hovissa ja täyden arvon ulkomaailmassa -- jos häntä haluttaisi palata
siihen.
"Mutta tekeekö hän sen tai ei, se ei ole niitä kysymyksiä, joista
kirkko haluaisi lausua ratkaisevan tai edes vaikuttavan mielipiteensä;
ja Pyhä Isä lisää minulle lähettämässään kirjeessä erinäisiä tärkeitä
ohjeita.
"Ensiksikin: että priorittaren on omasta halustaan ja päätöksestään,
vapaana kaikesta sopimattomasta painostuksesta ulkoapäin, luovuttava
virastaan ja hyväksyttävä tämä erivapautus, joka päästää hänet
valastaan.
"Toiseksi: että hänen on poistuttava nunnaluostarista ja sen seutuvilta
salaisesti; jos se käy päinsä, esiintyen uudessa asemassaan, sinun
vaimonasi, ihmisten erikoisesti utelematta, mistä hän on peräisin.
"Kolmanneksi: että kun hänen poistumisensa tulee tiettäväksi
luostarissa, minulla on valta juhlallisesti ilmoittaa, että hän
on siirretty minun toimestani salaisesti, Pyhän Isän tietäen ja
suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvitaan korkeampiin
tehtäviin."
Piispa hymyili lausuessaan viimeiset sanat. Hänen silmistään kuvastui
voitonriemua.
Ritari näytti yhä siltä, kuin tuntisi hän vain näkevänsä unta; mutta
hänen kasvoillaan väikkyi suuri odotuksen ilo.
"Jalo herra", hän huudahti riemukkaasti, "mitä uutisia meillä onkaan
hänelle! Lähetättekö ne aamulla vai viettekö ne itse hänelle?"
Piispan huulet olivat pusertuneet sormenpäitä vastaan.
"En tiedä", hän vastasi verkkaan; "en tiedä, tokko vien tai lähetänkään
niitä."
"Mutta, jalo herra, totta kai! Se hälventää kaikki epäilykset,
ratkaisee kaikki kysymykset, poistaa kaikki vaikeudet --"
"Vaiti, vaiti!" huudahti piispa. "Hyvä Jumala, mies! Rohkenenko vihkiä
sinut naiseen, jota tunnet niin vähän? Tätä kysymystä harkitessaan ei
prioritar ole silmänräpäyksenkään aikaa ajatellut sitä, mitä Kirkko tai
Valtio sanoisi tai tekisi. Hänelle asia on yksinkertaisempi, suorempi,
täysin vapaa säännöksistä ja dogmeista: 'Teenkö siinä oikein vaiko
väärin? Onko Jumalan tahdon mukaista, että menettelen niin?'"
"Mutta jos te, herra piispa, kerrotte hänelle Pyhän Isän
vapautusluvasta, mitä hän on silloin sanova?"
"Mitä hän on silloin sanova?" Worcesterin Symon nauroi pehmeästi,
ikäänkuin jokin seikka olisi liikuttanut jotakin erinomaisen herkkää
muistoa. "Varmaankin hän sanoo: 'Te saatte minut kummastumaan, herra
piispa! Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan! Hänen
Pyhyytensä Paavi saattaa hyvinkin vallita Roomassa; _te_, herra piispa,
vallitsette tämän hiippakunnan kaupungeissa; mutta _minä_ määrään tässä
nunnaluostarissa, ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista
saa koskaan tapahtua!'"
Piispa hykersi hiljaa käsiään, kuten hänen tapansa oli, milloin jokin
muisto tuotti hänelle suurta mielihyvää.
"Varmaankin puhuisi prioritar täten, rakas ritari, jos olisin kyllin
typerä paiskatakseni hänen eteensä tämän verrattoman kallisarvoisen
pergamentin. Ja kuitenkin -- enpä tiedä. Saattaisi olla viisasta
lähettää se tai näyttää pitemmittä selityksittä, pelkästään vain siksi,
että hän näkisi, kuinka voimakkaasti itse Pyhän Isänkin mieleen on
vaikuttanut tämän tapauksen täysi tuntemus."
"Jalo herra", sanoi ritari perin vakavana, "kuinka tämä täysi tuntemus
on tullut Hänen Pyhyytensä tietoon Roomaan?"
"Kun sinä ensinnä saavuit luokseni", vastasi piispa, "ja kerroit tuon
surullisen tarinan vääryydestä ja petoksesta, niin tiesin, että jos
voittaisit Moran puolellesi, silloin meillä täytyisi olla täysi valta
vihkiä teidät ja palauttaa hänet maailmaan, muutoin voisi koitua
surua ja paljo koettelemuksia hänelle ja kenties vaaroja teille. Sen
vuoksi päätin aikaa tuhlaamatta esittää koko asian paaville itselleen.
Tunnen Pyhän Isän hyvin; hänen avomielisyytensä, hänen laupeutensa ja
ystävällisyytensä, hänen lujan halunsa menetellä oikein ja rakastaa
armeliaisuutta. Sitä paitsi meidän ystävyyssuhteemme on sellainen,
ettei hän hevillä epäisi minun pyyntöäni. Myöskin hän olisi lempeytensä
vuoksi taipuvainen ottamaan ohjeekseen minun arvosteluni.
"Niin pian kuin siis tiesin kaikki yksityiskohdat, sekä sinun kertomasi
että varemmin tietämäni ja kaikki, minkä itse sain kummaltakin
ongituksi, lähetin sanan nuorelle Roger de Berchelaille, jonka älyyn
ja uskollisuuteen saatoin huoletta luottaa, annoin hänelle riittävästi
varoja ruokaan ja asuntoon, ratsuihin ja aluksiin, jotta hän voisi
suorittaa matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja lähetin hänet
Roomaan viemään kirjallista selontekoa koko asiasta Hänen Pyhyydelleen
Paaville."
Tämän puheen aikana ritari seisoi katse kysyvästi kiintyneenä piispan
kasvoihin.
Sitten hän sanoi: "Jalo herra, moinen ystävällisyys käy yli
ymmärryksen. Että te kuuntelitte kärsivällisesti, kun kerroin teille
tarinani, sekin oli jo paljo. Että te vaieten myönsitte minulle
tilaisuuden päästä puheisiin morsiameni kanssa, se oli vieläkin
enemmän. Mutta että kaiken aikaa, kun minä uskoin teille asian
puolittain eikä Mora uskonut yhtään mitään, te olette uurastanut,
käyttänyt varojanne, suunnitellut meidän hyväksemme, antautuen vielä
siihenkin vaaraan, että Pyhä Isä olisi käyttänyt väärin teidän mielenne
jalouden! Kaiken tämän te olette tehnyt Moran ja minun hyväksi! Että te
olitte, kuten itse kerroitte, usein vieraana lapsuuteni kodissa pitäen
vanhempiani suuressa arvossa, se voi kyllä selittää sen suurenmoisen
ystävällisyyden, jolla minut otitte vastaan. Mutta tämä jalomielisyys
-- tämä ihmeellinen hyvyys -- minä olen ihmeissäni, ymmälläni! Että te
ryhtyisitte niin suureen työhön toimittaaksenne minulle mahdollisuuden
naida priorittaren -- se käy yli ymmärryksen!"
Kun Hugh d'Argent herkesi puhumasta, ei Worcesterin Symon ryhtynyt heti
vastaamaan. Hän istui katsellen tuleen, hypistellen vasemmalla kädellä
kultaristiä rinnallaan ja rummuttaen oikean käden sormilla puuhun
leikattua leijonanpäätä, joka muodosti hänen tuolinsa kädennojan.
Tuntui siltä, kuin piispa olisi äkkiä käynyt levottomaksi ritarin
kiitollisuudesta; tai ikäänkuin hänessä olisi herännyt jokin
ajatussarja, jota hän ei halunnut tuoda julki ja joka oli karkoitettava
takaisin, ennenkuin hän antautui puhumaan.
Lopulta hän vastasi ritarille laskien kätensä ristiin ja katsellen
yhä tuleen. Hänen ympärillään väikkyi jonkinlainen erillisyyden tuntu
ikäänkuin näkymättömänä, mutta silti läpäisemättömänä kilpenä.
"Rakas Hugh, sinä aivan hukutat minut kiitollisuuteesi. Omasta
mielestäni ei menettelyni tässä asiassa olisi kaivannut kiitoksia eikä
selittelyjä. On olemassa tilaisuuksia, jolloin tehdessämme vähemmän
kuin kaikkein parhaamme rikkoisimme kaikkea sitä vastaan, mitä pidämme
pyhimpänä. Minusta on hyödyllisimmän määritelmän synnistä antanut
pyhissä kirjoissa apostoli Pyhä Jaakoppi, käytännöllisin kaikista
Jumalan innoittamista kirjoittajista, kun hän sanoo: 'Sille, joka osaa
hyvää tehdä eikä sitä tee, sille se on syntiä.' Tiesin varsin selvästi,
mitä 'hyvää' tässä asiassa oli tehtävä. Sen vuoksi en ansaitse mitään
kiitollisuutta siitä, etten langennut laiminlyönnin syntiin.
"Myöskin, poikani, moni, joka näyttää ansaitsevan toisten
kiitollisuuden, havaittaisiin siihen aivan ansiottomaksi, jos hänen
vaikuttimiensa sisäinen totuus saataisiin täysin paljastetuksi.
"Minussa vallitsee melkeinpä intohimoinen halu, että kaikki hyvä
saavuttaisi suurimman täydellisyytensä.
"Mahdollisesti minä kykenin paremmin ymmärtämään täydellisesti sinun
tarinasi siitä syystä, että erään naisen rakkauden vuoksi viivyin
seitsemän vuotta poissa tästä maasta peläten, että suuri rakkauteni,
joka minut valtasi tahtomattani, saattaisi hänen tietoonsa tullen
tuon nuoren sydämen, joka oli vielä tuore ja uinaileva, vastaamaan
siihen. Ei ollut kysymystäkään siitä, että rikkoisin valani; enkä minä
hyväksy lemmen-ystävyyttä miehen ja naisen kesken, milloin avioliitto
ei ole mahdollinen. Se on parhaimmassakin tapauksessa itsekästä miehen
puolelta. Se estää naista astumasta kuningaskuntaansa. Naisen kruununa
on synnyttää lapsia rakastamalleen miehelle -- ottaa paikkansa tämän
kodissa vaimona ja äitinä. Mies, joka ei voi tarjota tätä, mutta on sen
miehen tiellä, joka voi, hän on vaivainen ja arvoton lempijä."
Piispa vaikeni, avasi kätensä, siirti kiinteän katseensa tulesta ja
nojausi taaksepäin tuolissaan. Kivi hänen sormuksessaan kimmelsi
sinisenä, siinä oli niittypuron partaan lemmenkukkien väriä.
Hetken kuluttua hän katsahti äänettömään ritariin. Hänellä oli
ystävällinen hymy pikemmin silmissään kuin huulillaan.
"Mahdollisesti tämä sydämen kurissa pitäminen -- josta en muuten
ole koskaan ennen puhunut -- on tehnyt minut herkäksi ymmärtämään
toisten miesten kärsimyksiä. Se saattaa myöskin selittää, minkä vuoksi
minut aina valtaa suuri halu nähdä todella jalon naisen saavuttavan
naisellisuutensa täyttymyksen.
"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli
liittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän
Worcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia
sisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun
välillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta
ja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama.
Luullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten
olin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä
ja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken
ei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko
hän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui
Italiasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli
tyttövuosinaan tuntenut nimellä" -- piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi
ritariin -- "isä Gervaise."
"Isä Gervaise!" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen
ristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen
liikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä
silmissä. "Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui
haaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu."
Ritari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan
valtasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä
hän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet
hänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli
katsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt
muististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina,
ja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana
vanhempiensa kodissa.
Nyt -- tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä -- kuinka selvästi hän
saattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja
hilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa
ruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan
asehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän
kummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.
Kuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät,
joutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli.
Nykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon
kaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.
Piispa antoi hänen rauhassa todeta tämän. Sitten hän puhkesi puhumaan.
"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli
siinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle,
että muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle,
poti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa
majassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona
huomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä,
havaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että
-- jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan -- hän voi ajaa
partansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron
sinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka
kaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö -- Hänen
Pyhyytensä Paavi."
"Isä!" huudahti ritari syvästi liikutettuna; "isä" -- Sitten hänen
äänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi
tätä kohti ristityt kätensä.
"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan
murehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka
oli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt
Varjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja
riemuitsemassa.
"Isä", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, "lausuessaan
minulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa
toivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin
ääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat,
joita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan
kuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.'
'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli
viimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin;
'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen
katseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä
kunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän -- elää -- ainiaan --
ollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen
henkensä oli poistunut."
Piispa laski kätensä ritarin kumartuneelle päälle.
"Poikani", hän sanoi, "kaikista minun tuntemistani naisista oli sinun
lempeällä äidilläsi kaunein ja hurskain luonne. Kunpa hänen kaltaisiaan
olisi useampia meidän brittiläis-kodeissamme."
"Isä", sanoi Hugh murtuneella äänellä, "tiesittekö, kuinka paljo
hänellä oli kestettävää? Isän hurjat riidat kaikkien kanssa eristivät
hänet viimein täydelliseen yksinäisyyteen. Isän viha Pyhää Kirkkoa
kohtaan ja se ylenkatse, millä hän kohteli pappeja, riisti äidiltä
teidän vierailujenne tarjoaman lohdutuksen. Isän iänikuinen riita
jaarli Eustace de Norellen kanssa oli syynä siihen, etteivät perheemme
saaneet seurustella keskenään, vaikka asuimmekin kolmen tunnin
ratsastusmatkan päässä toisistamme. En ollut koskaan käynyt Norellen
linnassa, ennenkuin saavuin etelästä tuoden kuninkaalta viestin
Moralle. Eikä Mora ole vielä tähän päivään saakka _ollut_ koskaan
minun kotini kartanollakaan! Kun me menimme kihloihin, en uskaltanut
ilmoittaa sitä vanhemmilleni -- vaikka jaarli Eustace ja hänen
kreivittärensä olivatkin molemmat kuolleet -- jotta isän kiukku ei
kohdistuisi Moraan minun lähdettyäni. Uutinen hänen kuolemastaan, joka
ennätti kuuluviini kaukaisessa maassa, saattoi minut kotiin. Ja kodilta
se tuntuikin vihdoin viimeinkin! Rauhaa ja tyytyväisyyttä siellä, missä
aina oli ollut levottomuutta ja ahdistusta. Isä, kerron tämän teille,
koska tiedän lempeän äitini pelänneen, että te ette ymmärtäneet, vaan
mahdollisesti ajattelitte hänen lakanneen rakastamasta teitä."
Worcesterin Symon hymyili.
"Rakas poika", hän sanoi, "kyllä ymmärsin."
"Voi, miksi", huudahti Hugh äkillisen kiihtymyksen valtaamana, "miksi
pitää naisen koko elämän tuhoutua ja toisten elämän muuttua synkäksi ja
murheelliseksi sen vuoksi, että kiivas, äreä, oikullinen --"
"Vaiti, poika!" virkkoi piispa nopeasti. "Sinä puhut isästäsi, ja
mainitset vainajia. Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa
kuolleista. Tunsin isäsi; ja vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin
rehellinen ollakseni minun täytyy sanoa hänestä: Sir Hugo oli kelpo
mies, suora ja kunnian mies. Hän kantoi kilpeään tahrattomana. Jos
hän oli ystäväinsä pelkäämä, niin pelkäsivätpä häntä vihollisetkin.
Urhoollinen hän oli ja peloton -- yhtä hän oli vailla; ja usein ne,
jotka ovat juuri yhtä vailla, ovat vailla kaikkea.
"Hugo d'Argent ei tuntenut rakkautta kanssaihmisiään kohtaan. Ihmisen
hän kohtasi otsa rypyssä; kaikki inhimillinen herätti hänessä
vastenmielisyyttä. Katsella samaa maisemaa, hengittää samaa ilmaa,
astella saman maan päällä kuin hän, se merkitsi samaa kuin seistä hänen
tiellään ja sytyttää hänessä vihaa. Mutta töykeällä, äreällä tavallaan
hän rakasti kuitenkin vaimoaan ja pikku poikaansa. Eikä hän ollut
laisinkaan omahyväinen. Hän tajusi olevansa itsensä pahin vihollinen.
Jotta emme joutuisi tähän ansaan, meidän on hyvä joka päivä rukoilla:
'Oi, Ihmiskunnan Rakastaja, suo minun rakastaa kanssaihmisiäni,
kunnioittaa heitä, kunnes he osoittautuvat arvottomiksi, luottaa
heihin, kunnes he osoittautuvat uskottomiksi, ja aina odottaa heiltä
parempaa kuin itseltäni, ajatella parempaa heistä kuin itsestäni
ajattelen.' Käykäämme elämän halki, poikani, etsien hyvää toisissa,
ei pahaa; me voimme menettää hyvän, ellemme sitä etsi; paha on
valitettavasti kylläkin pian löytävä meidät etsimättämmekin."
Äkkiä Hugh kohotti päänsä.
"Isä", hän sanoi, "kottarainen' Muistatteko kottaraisen, jonka me
kaksi löysimme metsästä siipi murtuneena ja kannoimme kotiin; ja te
paransitte sen siiven ja kesytitte sen ja opetitte sen sanomaan 'Hugh!
Hugh!' Ja pian kottarainen sanoikin, nähdessään minun tulevan: 'Hugh!
Hugh!' Muistatteko, isä?"
"Muistan", virkkoi piispa. "Näen sinun nyt käyvän kartanon
poikki leipää ja lihaa kädessäsi -- pikku poikanen, paljain päin
päivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua
vastaan huutaen 'Hugh!'"
"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut
kertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä
sain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se
poistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi
puutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin
huomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää.
Hetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen
juoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi
kiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi
avutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi
madon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut
kottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella,
kun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se
nimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei
minua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä.
Oikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia
nimitettävän 'Hugh'ksi!"
Piispa hymyili, sitten huoahti. "Pieni intoisa sydän parka", hän sanoi,
"joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen
opetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen
sydän kokea... Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen
ja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta.
Myöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin
ollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan
makaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on
sijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään."
Piispa ojensi kättään.
Hugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen
jäähyväisensä isä Gervaiselle.
Sitten _hän_ kohosi seisoalleen.
Piispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos.
Jälleen hän ojensi kättään.
Ritari polvistui ja suuteli piispan sormusta.
"Kiitän teitä, jalo herra", hän sanoi, "suuresta luottamuksestanne
minua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen." Näin sanoen hän palasi
istuimelleen.
Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli huolellisesti kekäleitä.
"Mistä me puhuimmekaan, rakas ritari, ennenkuin eksyimme tälle
syrjäpolulle? Ah, jopa muistankin! Kerroin sinulle, että minut
nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan ja ettei
prioritar luullakseni tuntenut minua henkilöksi, jonka hän oli tavannut
monta vuotta takaperin."
Piispa laaki hiilihangon kädestään ja kääntyi tulen äärestä.
"Havaitsin, että tuon ihanan tyttöajan herättämät odotukset olivat
täyttyneet yli oman määränsä. Hän oli muuttunut; epäämättömät merkit
osoittivat hänen saaneen käydä sulatusahjon lävitse; mutta puhdas
kulta kestää tulessakin. Lujaluonteisuus, ylevä elämänkatsomus,
lämmin hellyys toisia kohtaan oli kypsynyt ja kehittynyt. Eivät edes
luostarielämään kuuluvat välttämättömät rajoitukset voineet laimentaa
niitä suuria piirteitä -- sekä älyllisiä että ruumiillisia -- joiden
mukaan Luonto oli hänet kaavaillut.
"Koetin olla ajattelematta hänestä muuta kuin sellaista, mitä on
ajateltava hurskaasta naisesta, joka on tehnyt naimattomuuslupauksen.
Mutta havaitessani hänet kuin luoduksi tekemään talon miehelle kodiksi,
auttamaan häntä ylöspäin ja tulemaan itse oivallisten poikien ja
tytärten äidiksi, minusta tuntui murheelliselta, että hyljätessään
maailman syystä, jota ei missään suhteessa voinut pitää todellisena
kutsumuksena, hän oli riistänyt itseltään sellaiset mahdollisuudet.
"Niin kuluivat vuodet Jumalan ja Kirkon tyynessä palveluksessa.
Mutta olin aina tietoinen siitä, että kerran hän vielä joutuisi
ratkaisutilanteeseen ja tarvitsisi silloin minua."
Piispa vaikeni ja katsoi ritariin.
Hugh'n kasvot olivat varjossa. Mutta piispan häntä katsellessa
välkkyivät rubiinit hänen rinnallaan tulen valossa, ikäänkuin jokin
äkillinen ajatus olisi pannut ne voimakkaasti väräjämään.
Tämä näky sai piispan tyyneyden leimahtamaan lujaksi päätökseksi,
ikäänkuin miekka olisi ripeästi vedetty huotrastaan. Se oli ripeä ja
voimakas; se tuntui erottavan toisistaan sielun ja hengen, luut ja
ytimen ja paljastamaan sydämen ajatukset ja aivoitukset. Ja ennenkuin
tuo kaksiteräinen säilä pääsi jälleen kätkeytymään huotraansa, piispa
puhkesi joutuisasti puhumaan.
"Sen vuoksi, rakas Hugh, kun sinä esitit tarinasi vääryydestä
ja petoksesta, silloin aivan tietämättäsi jokainen sana, minkä
morsiamestasi lausuit, paljasti hänet miehelle, joka oli rakastanut
häntä sinun ollessasi vielä nuorukainen, jolla oli kannukset
voitettavina ja koko elämä edessäsi.
"Sinun tulosi ja merkillinen tarinasi oli minun mielestäni hänelle
ihmeellinen mahdollisuus saavuttaa tuo täydellisempi kehitys, johon
tiesin hänet niin perin pohjin sopivaksi.
"Oli todellakin tuntunut kohtalon ivalta, että sillä välin kuin minä
olin paennut ja elänyt maanpaossa, jotta läsnäoloni ei pidättäisi häntä
avioliitosta, oli toisten petollisuus pakottanut hänet aviottomuuteen.
"Sillä välin kuin sinä siis minun hiljaisella suostumuksellani ryhdyit
toimimaan omalla tavallasi, minä lähetin Roomaan sanansaattajani
viemään Pyhälle Isälle täyden selonteon kaikesta, pyytämään vapautusta
valasta, joka oli tehty petoksen johdosta, ja pyytämään lupaa saada
liittää avioliiton pyhällä sakramentilla yhteen nämä kauan erotetut
lempivät; ja samalla vakuutin, ettei siitä syntyisi mitään häväistystä
luostarissa sen enempää kuin Worcesterin kaupungissakaan.
"Kuten näit, on sanansaattajani palannut tänä iltana; ja nyt meillä on
turvanamme Hänen Pyhyyteensä täysi suostumus, jos nimittäin prioritar
omasta vapaasta tahdostaan haluaa luopua siitä korkeasta asemasta,
minkä hän on pyhässä kutsumuksessaan saavuttanut ja tulla sinun
omaksesi."
Rauhallinen ääni herkesi puhumasta.
Ritari nousi vitkaan seisoalleen. Ensin hän seisoi äänetönnä. Sitten
hän puhui tyynellä arvokkuudella, joka todisti hänen ansainneen piispan
luottamuksen.
"Minä kunnioitan teitä suuresti, jalo herra", hän sanoi; "ja jos
ikämme ja asemamme olisivat toisenlaiset, niin että voisimme taistella
rakastamastamme naisesta, olisin ylpeä saadessani mitellä miekkoja
kanssanne."
Piispa istui katsellen tuleen. Herkän suun pielissä häivähti lievä
hymy. Ne taistelut, joita hän oli suorittanut rakastamansa naisen
vuoksi, olivat olleet ankarampaa laatua kuin ritarimiekkain mittely.
Hugh d'Argent puhui edelleen.
"Syvästi kiitollinen olen teille, kunnianarvoisa isä, kaikesta mitä
olette tehnyt; ja vieläkin enemmän siitä, mitä ette ole tehnyt.
Moran tapasin kuuden vuoden kuluttua siitä, kun hän oli ensi kertaa
oleskellut hovissa, tapasin hänet, rakastuin häneen ja voitin hänet
omakseni; ja hyvin tietäen, että se suloinen rakkaus, jonka hän minulle
soi, oli rakkautta, josta ei yksikään mies ollut riistänyt kukkaa."
Hugh vaikeni.
Nuo ystävälliset ja perin kirkkaat silmät pysyivät yhä tuleen
kohdistuneina. Tuntuiko piispasta vaikealta ajatella, että hänen
elämänsä salaisuus oli nyt hänen omasta toimestaan siirtynyt toisenkin
säilytettäväksi?
Hugh siirtyi askeleen lähemmäksi. "Ja syvästi rakastan teitä,
kunnianarvoisa isä, ihmeellisestä hyvyydestänne häntä kohtaan ja --
hänen tähtensä minua kohtaan. Ja rukoilen taivasta", lisäsi Hugh
d'Argent yksinkertaisesti, "että jos hän tulee omakseni, hän ei saisi
koskaan tietää voittaneensa kerran sellaisen miehen rakkauden, joka on
niin paljoa parempi sitä miestä, joka on saanut hänen lempensä."
Näin sanoen ritari notkisti toisen polvensa ja suuteli nöyrästi piispan
kaavun lievettä.
Worcesterin Symon oli syvästi liikutettu.
"Poikani", hän virkkoi, "yhdessähän me toivomme hänelle onnea ja
korkeinta hyvää. Lopulta on kuitenkin annettava Jumalan ja hänen oman
puhtaan sydämensä ohjata hänen jalkansa rauhan tielle."
Piispa nousi ja astui ikkunan ääreen.
"Idän puolella alkaa ruskottaa. Aamu on tulossa. Lähde kanssani,
Hugh, kappeliin. Me rukoilemme Hänen Pyhyytensä puolesta kiittäen
hänen armollisesta kirjeestään ja luvastaan; me ylistämme Jumalaa
sanansaattajani onnellisen paluun johdosta. Mutta me tahdomme myöskin
hartaasti anoa, että prioritar saa nähdä tämän tienhaaran kirkkaassa
valossa ja että aikeemme saatetaan onnelliseen päätökseen."
Hetken kuluttua ritari lepäsi yksinään polvillaan himmeästi valaistussa
kappelissa. Pääalttarilla, kaukana, hämärän kietomana, pappisvirkansa
ylimpään tehtävään syventyneenä seisoi piispa messua toimittaen.
Mutta kummankin sydämestä kohosi sama levoton rukous.
* * * * *
Ja tuon uuden päivän kalpeassa koitossa valvoi nainen, jonka puolesta
sekä ritari että piispa rukoilivat, kammiossaan madonnan alttarin
ääressä.
"Siunattu Neitsyt", hän sanoi, "sinä joka rakastit Pyhää Jooseppia,
ollen hänen kihlattunsa, mutta kuitenkin säilyit pyhitettynä Herralle
ja Hänen tarkoitukselleen -- oi, luo minuun voimaa karkoittaakseni
mielestäni tämän alituisen kärsimyksen ajatellessani häntä, hänen
kärsimyksiään, jolle muinoin lupasin uskollisuutta, pyhittääkseni
itseni kokonaan Herrani palvelukseen."
Niin lepäsivät nämä kolme polvillaan uuden päivän koittaessa.