Hugh d'Argent istui sanatonna, vastaten piispan kiinteään katseeseen.
Hänen kasvoillaan ei kuvastunut pelkoa, vain suuri hämmästys.
Hetken kuluttua hiipi kummankin silmiin katse, joka oli puolittain
hymyä, puolittain kaihoisaa surua, mutta täysin luottavainen; katse,
jonka toistaiseksi vain piispa osasi selittää.
"Te tiedätte siis, herra piispa", sanoi Hugh d'Argent.
"Kyllä, poikani; minä tiedän."
"Tästä aamustako asti?"
"Ei suinkaan! Siitä päivästä asti, jolloin ensinnä saavuit tarinoinesi,
tehden niin huolellisia kysymyksiä niin huolettomasti. Mutta älä ole
vihoissasi itsellesi, Hugh. Uskollinen olet ollut miekankahvaasi
myöten. Mutta -- ei yksikään oikea rakastaja ole koskaan ollut
diplomaatti! Sellaisia asioita, jotka merkitsevät enemmän kuin koko
elämä, eivät vilpittömät sydämet voi salata teräviltä silmiltä."
"Mitä tarkoitti siis kaikki puheenne Seraphinesta?" tiedusti ritari.
"Seraphine, poikani, on ollut suureksi hyödyksi useissa keskusteluissa.
Ei koskaan ennen vähäpätöisessä, pintapuolisessa, itsekkäässä
elämässään ole Seraphine auttanut ketään niin epäitsekkäästi. Että sinä
istuit täällä juuri nyt pitäen minua uskomattoman typeränä, juuri kun
hartaimmin halusin esiintyä mahdollisimman vähätietoisena, siitä saan
kiittää Seraphinen pöhöttyneitä kasvoja."
"Jalo herra!" huudahti ritari häpeän valtaamana. "Jalo herra! Mistä te
tiesitte --"
"Rauhoitu, poikaseni! Älä kiusaa mieltäsi sillä. Eikö pyhään virkaani
kuulu seurata Herrani jälkiä ja tutkia sydämen aivoituksia ja
ajatuksia? Ja kunnioittaen vaiteliaisuutesi syitä, vieläpä hyväksyenkin
ne minä olisin antanut sinun lähteä epäilemättä minun tietävän sen,
mitä halusit pitää salassa, ellei asian laita olisi sellainen, että
meidän on nyt yhdessä punnittava seuraavaa seikkaa: -- kyhättyään tuon
ilmeisesti ratkaisevan viestin prioritar on koetellut siipiään."
Huumaavan riemun hyökyaalto valahti ritarin kasvoille.
"Kunnianarvoisa isä!" hän sanoi, "luuletteko sen merkitsevän minulle
toivoa?"
Worcesterin Symon mietti tätä kysymystä huolellisesti, istuen
mieliasennossaan, huulet sormenpäätä vastaan painettuina.
Lopulta hän sanoi: "Luulen sen merkitsevän juuri sitä. Hänessä raivoaa
taistelu sielullisen ja ruumiillisen, järjen ja vaiston, ajatuksen
ja tunteen välillä. Tyyni tasaantunut mieli lähetti sinulle tuon
lopullisen kiellon järkevän viestin. Tunteellinen ruumis, jossa väräjää
ylitsekuohuva elämä, valmistautuu vaistomaisesti sen mahdollisuuden
varalta, että olisi ratsastettava sinun kerallasi Warwickiin. Tämä
saattaa vaa'an tasapainoon. Mutta lisäksi tulee vielä kolmas tekijä,
joka on lopullisesti ratkaiseva asian. Siihen hän on alistuva; eikä
häntä kykenisi silloin järkyttämään mikään, et sinä enkä minäkään,
ei maailma eikä helvetti, eivät menneet, nykyiset eivätkä tulevaiset
asiat."
"Ja tuo kolmas tekijä?" kysyi ritari.
"On hengellinen", vastasi piispa juhlallisesti kasvot kohotettuina.
Tällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä
kertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja
nunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti
häntä.
"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa", hän
sanoi nöyrästi. "Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun
teillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta."
Mutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne
kysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.
"Suuttumusta, poikani? Ja miksi minun pitäisi tuntea suuttumusta?"
"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella
prioritarta tekemään väärin."
Piispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui
vievän ylenkatseen valoksi.
"_Sinä_ -- houkuttelisit _häntä_?" hän virkkoi. "Houkuttelisit häntä
tekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi
siinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja
usko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun
houkuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä
taistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan,
sillä välin kuin hän -- joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee
lähempänä Taivasta kuin sinä tai minä -- tutkii, mikä on oikein, ja
valiten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että
elämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto -- ja minä sanon sinulle
vilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko -- silloin hän tulee
luoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse
sitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa."
"Vaikeampi osa!" huudahti ritari. "Unohdatte, jalo herra, että hän
rakastaa minua."
"Vai unohdan?" vastasi piispa. "Oletko havainnut minut taipuisaksi
unohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain
paino sinua vastaan -- tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina
vaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla
väärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät
kiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja
suuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä,
että ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja
mitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä?
Pelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta
seurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen
iloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin.
Kaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään,
tuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa
vietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on
erottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa
arvostelukykyäni, ja pahoin pelkään" -- virkkoi prelaatti, jonka leppeä
armeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle -- "pahoin
pelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä
tunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua
sen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan."
Kun viimeiset sanat kajahtivat juhlallisina piispan huulilta, katkaisi
hiljaisuuden ulkokellon äänekäs helinä. Sitten seurasi kiireisiä
askeleita alhaalla pihamaalla, ikkunoissa heijastui soihtujen loimoa,
ja porttia ryhdyttiin avaamaan.
"Keskiyö lienee jo tulossa", sanoi Hugh d'Argent; "omituinen vierailun
hetki."
Palatsin yläkerrassa sijaitsevan pitosalin toisessa päässä, vastapäätä
ovea, oli ikkunoita, joista näki kartanolle.
Ritari astui erään avoimen ikkunan ääreen, nousi polvilleen korkealle
seinäpenkille ja katsoi alas.
"Pihaan on ratsastanut hevosmies", hän sanoi, "ja ratsastanut
kiiruusti. Hänen hevosensa on vaahdossa ja seisoo sieraimet levällään,
huohottaen... Ratsastaja on käynyt sisään... Teidän väkenne, herra
piispa, taluttaa pois ratsun." Ritari palasi paikalleen. "Oiva eläin!
Luullakseni olisi parasta sekoittaa sen lämpimään appeeseen olutta."
Worcesterin Symon ei vastannut.
Hän istui suorana kädet ristissä, lievä punerrus poskillaan,
kuulostellen askeleita, joiden täytyi pian lähetä.
Ne lähenivät.
Ovi avautui hallin toisessa päässä.
Luiseva kappalainen seisoi ovella kumartaen.
"No?" sanoi piispa välittämättä tavanmukaisista muodollisuuksista.
"Jalo herra, teidän sanansaattajanne on palannut ja pyytää päästä
viipymättä puheillenne."
"Käske hänen käydä sisään", sanoi piispa tarttuen tuolin kädennojiin ja
kumartuen eteenpäin.
Puolittain kääntyen kappalainen viittasi käsi koholla; sitten hän
väistyi syrjään kiireisten askelten lähetessä.
Ovelle ilmestyi nuori mies, yllään ruskea ratsastuspuku, tomuisena
ja matkan tuhrimana. Pysähtymättä munkkien tapaan tervehtimään tai
polvistumaan hän eteni puolisenkymmentä askelta saliin, sieppasi
sitten hatun päästään, seisahtui äkisti kantapäät lähekkäin ja kumarsi
soturimaisesti isoa liettä kohti.
Työntäen kätensä poveen hän veti esiin lujasti sinetöidyn käärön.
"Minä tuon Roomasta", hän sanoi -- ja hänen äänensä kajahti huoneen
halki -- "Worcesterin lordipiispalle kirjeen Hänen Pyhyydeltään
Paavilta."
Ritari hypähti seisoalleen. Piispa nousi ylevänä olentona purppurassaan
ja kullassaan ja hänen korkean asemansa arvokkuus ilmeni hänessä
viipymättä.
Täydellisen hiljaisuuden vallitessa hän ojensi oikean kätensä kirjettä
kohti.
Tomuinen matkamies astui nopeasti eteenpäin, polvistui piispan eteen ja
laski kirjeen hänen käsiinsä.
Kun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli
paavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi
miekankahvassa ja silmät maahan luotuina.
Niin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa
merten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa
hallissa.
Sitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen
oikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.
"Minkälainen on matkasi ollut, Roger?" hän kysyi ystävällisesti.
"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?" huudahti nuorukainen
kiihkeänä. "Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei
säästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet
nostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka
onnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin
koko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin
olimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska
teidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin
kirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli
häipynyt etäisiltä kukkuloilta.
"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta
puhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni
monta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin
kilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda
itselleni pitkän yölevon.
"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat
kuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä.
Sitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja
maukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja
viiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan
jo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä
vastaus oli valmiiksi sinetöitynä.
"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä
paluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin
menomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.
"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen,
etten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen,
kului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta
sain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä
ankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen
aluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja
epätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä
lupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan,
niin antaisin -- kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä --
kartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut
hänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin
käskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin
mieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa
kuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä
onkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa
kalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee
kiire päästä pystyyn -- jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä
merta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän
pitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös
käärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen
kaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin
itse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä
harppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille
aika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja
kirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi
ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky
lauhtuikin ja me pääsimme satamaan -- mutta mitä isä sanoo, sitä en
totta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia
tästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani
niin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt
ajoissa perille?"
Piispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin
silmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella
antautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti
näkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja
meren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä
kiihkeässä nuoressa äänessä.
"Olet, poikani", sanoi piispa. "Etkä ole palannut vain ajoissa, vaan
vieläpä kahta päivää varemminkin. Sen joutuisampaa lähettilästä olisi
mahdoton löytää! Sekä valintani että luottamukseni osui tosiaankin
oikeaan mieheen. Nyt sinun täytyy illastaa ja sitten laskeutua kylläkin
tarpeelliseen lepoon, poikaseni; ja huomenna saat kertoa minulle, oliko
pakko käyttää enemmän varoja kuin sinulle annoin."
Korottaen ääntään piispa kutsui saapuville kappalaisensa, jolloin tämä
synkeä olento ilmestyi heti ovelle.
Piispa antoi määräyksiä Berchelain nuoren herran kestitsemiseksi ja
lisäsi sitten: "Ja antakaa valaista kappeli, isä Benedict. Niin pian
kuin aamurusko ilmestyy idästä, toimitan messun kiitokseksi siitä, että
olen saanut kirjeen Pyhältä Isältä ja sanansaattajan terveenä takaisin.
En tarvitse siinä teitä enkä muitakaan veljiä paitsi niitä, joilla
sattuu olemaan valvontavuoro... _Benedicite_."
"_Deus_", vastasi isä Benedict kumartaen syvään.
Nuori Roger polvistui hilpeänä ja suuteli piispan sormusta. Sitten
hän nousi, pyyhkäisi sivulle hiussuortuvan, joka oli valahtanut
otsalle, ja sanoi: "Kylpy, jalo herra, olisi vieläkin tervetulleempi
kuin illallinen ja vuode. Minua hävettää, että olen saapunut näin
kurjassa kunnossa teidän ja tämän jalon ritarin eteen", kumartaen Hugh
d'Argentille.
"Mitäpä siitä", sanoi Hugh hymyillen ystävällisesti vastaan. "Moisella
tapaa hankitut matkatahrat ovat paljoa kunniakkaampia kuin silkki ja
hieno palttina. Toivoisin itse voivani käydä tänä yönä levolle niin
paljon suorittaneena."
"Käy kylpemään, poika", sanoi piispa. "Silloin munkkini saavat aikaa
kutkuttaa, pyydystää ja keittää taimenia sinulle illalliseksi! Ahaa,
senkin nuori veijari! Mutta tuo niitty on _Corban_ [Vanhan testamentin
juutalaisten keskuudessa Jumalalle luvattu uhrilahja. - Suom.], muista
se. Hyvää ruokahalua, hyvää yötä ja olkoon Herran siunaus sinun ylläsi."
Ruskea ratsastuspuku katosi hoiviovesta.
Isä Benedictin laiha käsi vetäisi oven kiinni.
Piispa ja ritari olivat jälleen kahden kesken.