Oven sulkeutuessa valtasi pitosalin rauhan tunne. Kaikki levottomuus ja
epäluulo tuntui kaikonneen. Luottamus ja ylevä tyyneys kyllästyttivät
tuon ison suojan ilman. Se kuvastui piispan hymyssä, kun hän kääntyi
ritarin puoleen.
"Lopultakin on koittanut aika, jolloin saatamme puhella vapaasti; ja
totisesti, poikani, meillä onkin paljon puhuttavaa."
Ritari silmäili avaraa salia, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän
olisi kernaammin keskustellut vähäisemmässä kammiossa.
"Ei, ei", sanoi piispa. "Ei mikään paikka sovellu paremmin yksityiseen
keskusteluun kuin oikein ison huoneen keskikohta. Ettekö ole kuullut
sanottavan, että seinillä on korvat? No niin, pienessä suojassa ne
voivat hyötyä niistä. Mutta täällä me istumme niin etäällä seinistä,
että kuinka kovin ne korviaan herkistävätkin, ne eivät silti kuule
mitään; eipä edes avaimenreikäkään, joka avaa häijyn silmänsä sepposen
selälleen, näe mitään, eikä siihen painautuva korva erota sanaakaan.
Täällä voimme puhella vapaasti."
Kehottaen kädenliikkeellä ritaria varaamaan eteensä hedelmiä piispa
siirti viinipullon häntä lähemmäksi. Oikealla hänestä itsestään oli
venetsialainen karahvi ja punertavasta lasista valmistettu pikari, jota
koristivat viininlehvät ja rypäleet. Piispa joi vain tästä pullosta
kaataen omin käsin sen sisältöä pikariin, nostaen sitä valoa kohti,
ennenkuin joi, nauttiakseen sen rikkaasta värihehkusta ja kauniista
koristuksista. Hänen vieraansa utelivat toisinaan itsekseen, mitä
erikoista valioviiniä piispa oli varannut yksinomaan itseään varten.
Heidän tiedustaessaan hän ilmaisi asian.
"Samaa lajia, jota käytettiin Galilean Kaanaan häissä, kun varasto
huonompaa lajia oli ehtynyt. Tämä, rakkaat ystävät, on silkkaa vettä,
terveellistä, virkistävää ja huokeata.
"Minä juon sitä lasista, joka luo siihen rypäleen mehun värin, osaksi
sen vuoksi, etten häiritsisi vierailtani hilpeämmän ja herkullisemman
juoman nautintoa, osaksi sen tähden että se miellyttää minua
tunnuskuvana.
"Olosuhteiden, elämän ja luonnon antimet vaihtelevat, ei niin suuresti
itsessään kuin ihmisastioissa, jotka niitä sisältävät. Jos sydän on
rubiinimalja, silloin vaatimattominkin muoto puhdasta rakkautta,
joka sen täyttää, saa rubiinin rikkaan värin ja hehkun. Jos mieli on
itsessään vilkkaista vivahduksista ja hehkuvista väreistä rakettu,
silloin tylsinkin ajatus siinä alkaa kimmeltää, säihkyy, loistaa. Sen
vuoksi, milloin tahansa ihmiset tai asiat tuntuvat minusta tympeiltä
tai ikävystyttäviltä, minä sanon itselleni: 'Symon! Tänään sinä olet
itse tinatuoppi.'"
Sitten piispa täytti pikarinsa ja nosti sitä valoa kohti.
"Niin, parasta viiniä!" oli hänen tapansa lausua. "'Parhaan viinin olet
pidättänyt tähän asti.' Vesi maan povesta -- nostamana uskollisten
palvelijain, jotka toimivat empimättä totellen meidän Herramme siunatun
Äidin käskyä -- Jumalallisen Pojan sananmahdin muuttamana, toisille
kaadettuna rakkauden palveluksessa -- se on aina 'parasta viiniä'."
* * * * *
Ritari täytti pikarinsa ja otti hiukan hedelmiä. Näihin koskematta hän
käänsi sitten tuolinsa sivuittain nähdäkseen piispan paremmin, sovitti
polvensa ristiin, nojautui oikealla kyynärpäällään pöytään ja antoi
pään vaipua käden varaan työntäen sormensa tukkaan.
Näin he istuivat tuokion äänettöminä; ritarin silmät tutkivat piispan
kasvoja, piispan huomio oli kiintynyt rubiinipikarin väriin.
Lopulta Hugh d'Argent puhkesi puhumaan. "Minä olen kokenut moninaisia
vaiheita, kunnianarvoisa isä, siitä pitäen kuin viimeksi aterioitsin
teidän luonanne."
Piispa laski pikarin kädestään.
"Sitä odotinkin, poikani. Kerro nyt minulle, mitä mielit, en halua
kuulla enempää enkä vähempää. Neuvon sinua sitten parhaani mukaan.
Siitä ainoasta seikasta, mistä sinun ei pidä kertoa minulle enempää
kuin minulla on oikeus kuulla, kyselen sinulta itse. Onko sinun
onnistunut tavata nainen, jota rakastit, jonka menetit ja nyt koetat
uudelleen voittaa omaksesi? Älä kerro miten tai milloin tai missä;
mutta oletko saanut puhutella häntä? Oletko tehnyt hänelle selkoa
petoksesta, joka erotti teidät toisistanne? Oletko pyytänyt häntä
muistamaan maallista sulhastaan, vapautumaan sitä myöhemmästä valasta
ja pakenemaan kerallasi?"
Ritari katsoi suoraan piispan teräviin silmiin.
Ensinnä hän ei saanut vastatuksi.
Tuo ruhtinaallinen olento purppurakaapuineen ja kultaristeineen edusti
niin ilmeisesti kirkon valtaa ja mahtia.
Hänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella
mukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä
pyhyydenhäväistykseltä.
Pelkoa ja hämmennystä kuvastavin silmin hän kohtasi piispan katseen.
Ensinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli
sidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin
hellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli
laukesi viipymättä.
"Herra piispa", hän sanoi, "Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut
taivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä --"
"Vait, poikani", mutisi piispa. "Luullakseni olet ollut paikassa,
joka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä
tilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit,
se on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä
aiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa
lienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen
siitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt
hänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun
onnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti
haluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko
erikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet
valastaan."
Rubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä
sykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta
tuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana,
pienintäkään merkkiä tekemättä.
Piispa oli havainnut rubiinien välkkeen.
Hän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä
tarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: "Prioritar -- perin älykäs ja
ylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä
tiedustit minulta nunnaluostarista -- on ollut kovin huolissaan erään
nunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito
on juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi
-- hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan
palauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta -- prioritar
epäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka
häikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua
nunnaluostariin, me molemmat -- prioritar ja minä -- teimme omat
johtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme
saaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon
vaiko tehtävä se tyhjäksi."
Ritari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri
neljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen
rusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta
räjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison
kahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä,
joiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.
Piispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus
tuntui sanovan: "Siitä sait, Seraphine rukka!"
"En tunne ketään sen nimistä neitoa", virkkoi ritari.
"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä
nimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta
tiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän
tämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi
kuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä,
mutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja
suloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa
minut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan
muistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota
kuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa,
jalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että
muistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä
he epäilemättä kernaasti unohtaisivat." Piispa kosketti hopeiseen
helistimeen vasemmalla kädellään.
Heti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi
mustakaapuista olentoa liukui sisään.
"Sytyttäkää tuli takkaan", määräsi piispa, lisäten vieraalleen:
"Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan
puun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille."
Munkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla
liekiksi.
Kun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi
munkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja
poistuivat sitten syvään kumartaen.
Jääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen.
Kun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi
rubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus,
että ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli
laskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista
taivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan
purppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla
hurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka
ystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän,
joka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.
Kumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään
palavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta
heitä kohti.
Worcesterin Symon nojautui taaksepäin ja hengitti sitä mielihyvällä.
"Tämä virkistää", hän virkkoi. "Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin
karaisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin
asioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä -- Hugh, poika kulta, kysyn sitä
ystävänä ja neuvonantajana -- voitko nyt ilmaista minulle sen naisen
nimen, jonka haluat naida?"
"En, rakas herra", vastasi ritari, "sitä en voi tehdä. Suojelen hänen
nimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos -- minkä Pyhä Neitsyt
armossaan suokoon -- hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on
yhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin
kaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja
arvonannolla. Mutta jos -- mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon -- hän pysyy
minusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä
yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen
varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä
iäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava
kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn
rakastajaan."
Piispa katseli ritaria pitkään ja vakavasti.
"Koska asian laita on sellainen, poikani", hän virkkoi viimein, "niin
paremman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä,
jonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary
Seraphinesta."
Hugh d'Argent rypisti otsaansa.
"En halua kuulla tuosta Seraphinesta", hän sanoi.
"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi
Seraphinesta lyhyen tuokion", virkkoi piispa rauhallisesti, "koska
minulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää
sinulle viestin... Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa
hämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi
tapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan
äidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan
auta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa
sitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary
Seraphinen asiassa."
Piispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen
vyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.
Ritari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili
hänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.
Pergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi
itsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata
piispan katsetta. Tämä -- kiitos olkoon pyhimysten -- oli nyt kiintynyt
tiheästi kirjoitettuun sivuun.
Vahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä
muotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen
ritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.
Lopulta piispa puhkesi puhumaan huolellisen harkitsevasti, katse
kirjeeseen kiintyneenä, mutta silti kertoen eikä lukien. Tämä
menettelytapa saattaa usein ihan raivostuttaa levotonta kuuntelijaa,
joka kiihkeydessään mielisi siepata pergamentin ja ottaa itse selkoa
sen sisällöstä, mutta on pakotettu kärsivällisesti odottamaan
saadakseen kuulla sen toisen suusta.
"Prioritar selostaa minulle kaikkein ensiksi keskustelua, johon hän
minun ehdotuksestani antausi sisar Mary Seraphinen kanssa; tällöin hän
kertoi tuolle neidolle paljon siitä, mitä meidän molempien välillä
oli tapahtunut silloin, kun hän neuvotteli kanssani tuon nunnan
ilmeisestä halusta päästä pois luostarista, peruuttaa valansa ja palata
rakastajansa luokse ja maailmaan -- rakastajan luokse, joka oli tullut
häntä pelastamaan."
Piispa vaikeni.
Ritari liikahti rauhatonna tuolissaan. Hänen ympärilleen tuntui
kiertyvän verkko. Melkein hän näki olevansa pakotettu ratsastamaan
Warwickiin seuralaisenaan tuo kaikkea muuta kuin kaivattu ja kaipauksen
arvoinen nunna, Mary Seraphine.
Piispa kohotti katseensa kirjeestä ja silmäili miettiväisenä tulta.
"Sinä päivänä", hän jatkoi, "jolloin sisar Seraphine ensiksi kuuli
jälleen ulkomaailman kutsuvan, sattui peräti surkea kohtaus. Oikein se
liikutti mieltäni priorittaren kertomana. Epätoivoinen nunna makasi
kammionsa lattialla hurjan itkunpuuskan valtaamana. Hän matki käsillään
ja jaloillaan laukkaavaa hevosta, varmaankin jotakin ratsastusretkeä,
muistellen. Viimein hän kohotti turvonneet kasvonsa huutaen, että hänen
lemmittynsä oli saapunut häntä pelastamaan."
Ritari puri epätoivoissaan hampaansa yhteen. Tuntui melkein siltä,
kuin hän ja tämä hirveä nunna olisivat saapuneet Warwickiin ja tämä
kohottaisi häntä kohti turvonneita kasvojaan, jotta hän suutelisi niitä.
Ja kuitenkin Mora tiesi hyvin, ettei hän ollut saapunut yhdenkään
Seraphinen vuoksi! Mora saattoi kyllä kieltäytyä seuraamasta häntä;
mutta ketään toista ei petkutettaisi hänelle. Mutta, ah! tuo vakava
ja kunnianarvoisa prioritar, josta piispa puhui, tuntui tuskin olevan
sama kuin hänen kaipaamansa nainen; tämä oli vielä kolme iltaa sitten
alistanut huulensa hänen suudeltavikseen ja kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen, täynnä rakkautta vielä silloinkin, kun kielsi hänet.
Piispan katse oli jälleen kirjeessä.
"Prioritar", hän sanoi, "tuntien kuten aina ennenkin vaistomaisesti
ympäristön voivan auttaa asiaa ja haluten ylevän oikeudentunnon
ohjaamana antaa Seraphinelle -- ja tämän rakastetulle -- kaikki
mahdolliset etuudet, järjesti keskustelun tapahtuvaksi luostarin
puutarhassa, syrjäisessä paikassa, missä kukaan ei voinut salassa
kuunnella heitä, mutta missä päivänpaiste väikkyi lehvistön lävitse
siroitellen kultaisia laikkuja pehmeälle sammalistolle, missä linnut
livertelivät ja kiitivät nopein siivin; missä valkoiset pilvet ajoivat
toinen toistaan sinistä taivasta pitkin; lyhyesti sanoen, poikani",
virkkoi piispa kohottaen äkkiä katseensa, "missä kaikki luonto lauloi
ääneensä vapaudesta ja vapautumisesta."
Tuijottaen varjostavan käden suojasta ritarin silmät olivat synkät ja
täynnä synkkää raivoa.
Hänelle oli samantekevää, minkälaisessa ympäristössä tuo julkea
tarjous, että nunnan pitäisi lähteä luostarista ja ratsastaa hänen
kerallaan Warwickiin, oli tehty Mary Seraphinelle. Tämän pöhöttynyt
muoto olisi yhtä vastenmielinen, joko se sitten näyttäytyi kammiossa
tai pylväskäytävässä tai siellä missä valkoiset pilvet ajavat toinen
toistaan pitkin sinistä taivasta!
Ritarista tuntui ikäänkuin häntä itseään ajettaisiin takaa -- ja sen
teki jokin paljoa pelottavampi kuin valkoinen pilvi. Julma Nemesis
vainosi häntä. Tuo kunnianarvoisa prelaatti, jota hän oli pitänyt niin
viisaana, oli melkein älyä vailla. Mutta Mora tunsi totuuden. Antaisiko
hänen lempeä kätensä hänelle niin halpamaisen iskun?
Piispa näki raivon kytevän ritarin silmissä, ja hän taivutti omansa
kirjeen puoleen salatakseen ajoissa niiden pilkkeen.
Yksinpä paras ja urheinkin ritareista, joka on tunkeutunut
nunnaluostariin, kosinut nunnaa ja pelastunut vaurioitta, ansaitsisi
jonkinlaisen rangaistuksen Kirkon kädestä!
"Mikä oli jalomielistä kunnianarvoisalta äidiltä", sanoi piispa, "koska
hän ei oikeastaan ollut suostuvainen siihen, että tuolle rauhattomalle
nunnalle tarjottaisiin vapautta. Voit hyvin ymmärtää, että koska
prioritar on vastuunalainen koko järjestönsä käyttäytymisestä, niin hän
on taipuisa kohtelemaan epäluottamuksella kaikkia uudistuksia, jotka
voisivat herättää pahennusta."
Piispa ei kohottanut katsettaan; muutoin hän olisi voinut nähdä ritarin
suuttumuksen vaihtuneen tylsäksi toivottomuudeksi.
"Hän -- näyttää kuitenkin rehellisesti esittäneen sisar Mary
Seraphinelle minun käsitykseni asiasta tehden neidolle tiettäväksi,
että minä olen taipuisa suhtautumaan leppeästi valaan, joka on vannottu
väärinkäsityksestä; samaten että kun ei ole olemassa todellista
kutsumusta ja maailmallinen henki kapinoi luostarielämää vastaan, niin
minun mielestäni sen viipyminen järjestön keskuudessa tuottaa suurempaa
vahinkoa yhteiselle hyvälle kuin se lyhytaikainen pahennus, mikä
saattaisi syntyä, jos vallanpitäjät ummistaisivat silmänsä paolle."
Ritari liikahti kärsimättömänä tuolissaan.
"Emmekö voisi, jalo herra", hän sanoi, "päästä priorittaren viestiin,
josta te puhuitte?"
"Sinnehän me pyrimme, poikani", vastasi piispa tyynesti. "Hillitse
malttamattomuuttasi. Me luostarin eläjät olemme tottuneet liikkumaan
verkalleen, tasaisesti käyden -- jokainen askel noudattaa tarkoin
edellisen tahtia -- me emme tunne maallikoiden hyppäyksiä ja
harppauksia. Ajan tullen ennätämme kyllä viestiin.
"No niin, tässä keskustelussa prioritar tuntuu seuranneen minun
ehdotuksiani paitsi erääseen peräti tärkeään yksityiskohtaan nähden,
jossa hän käytti omaa arvostelukykyään. Neuvoin häntä nimenomaan
kertomaan Seraphinelle, että me tiesimme sinun saapuneen ja että minä
puolestani tiesin varmasti sinun oleskelevan kryptassa joka iltapäivä
siihen aikaan, jolloin Valkoiset sisaret käyvät vespermessussa.
Totta puhuen, rakas ritarini, minä en edes häikäillyt ehdottaa
kunnianarvoisalle äidille, että hän tekisi sisar Mary Seraphinelle
tiettäväksi, että jos tämä astuisi syrjään eksyen pylväiden joukkoon,
niin sinä varmaankin tietäisit, mihin oli ryhdyttävä.
"Mutta kunnianarvoisa äiti kirjoittaa" -- lopultakin piispa alkoi
lukea: "'Sen kuvauksen perustalla, minkä annoitte tuosta jalosta
ritarista, joka saapui hädässään teidän luoksenne, olin varma siitä,
ettei hän voi olla meidän pintapuolisen pikku Seraphinemme lemmitty,
ja sen vuoksi minusta oli viisainta, etten ilmoittaisi hänelle ritarin
tulosta enkä mainitsisi teidän arvelevan, että hänen etsimänsä nainen
on tässä luostarissa."
Tukahdutettu ääni, joka purkautui ritarin rinnasta, oli sekoitus
voitonriemua, huojennusta ja melkein katkeraa naurua.
"Se on niin priorittaren kaltaista", sanoi piispa; "hän turvautuu
omaan harkintakykyynsä välittämättä vähääkään minun paremmasta
tuntemuksestani ja uhmaten käskyvaltaani! Ylevä luonne, Hugh, ja
perin rakastettava; mutta käskevä tahto ja mieleltään ja aikeissaan
harvinaisen luja naiseksi. Jos hän olisi jäänyt maailmaan ja mennyt
naimisiin, niin hänen miehelleen olisi käynyt verraten vaikeaksi
muovata hänet kokonaan oman tahtonsa mukaiseksi. Sellaisen naisen
omistaakseen olisi kuitenkin kannattanut uskaltaa paljo. Mutta eihän
minun pitäisi kiusata sinua, poika kulta, juttelemalla priorittaresta,
kun mielesi palaa halusta kuulla, miten Seraphinen asia tuli
järjestetyksi.
"Niin, pahoin pelkään, että minulla on vain surullisia uutisia sinulle.
Kunnianarvoisa äiti kirjoittaa: 'Sisar Seraphine ilmaisi olevansa
täysin tyytyväinen luostarielämään. Hän selitti, että tuo halu palata
maailmaan oli ollut pelkästään ohimenevä oikku, josta hänet on kokonaan
parantanut äiti alipriorittaren antama ansaittu kuritus ja se seikka,
että hänet on määrätty sisar Mary Gabrielin kera kirjailemaan uusi
alttarivaate kappeliin. Hän jutteli paljoa innokkaammin jostakin
pistoksesta, jota Mary Gabriel hänelle opettaa, kuin ainoastakaan
noista menneistä muistoista, jotka varemmin tuntuivat kylläkin
katkerina heränneen hänessä eloon; ja minun oli oikein työlästä kääntää
hänen ajatuksensa pois kaikki muut asiat tukahduttavasta kysymyksestä,
miten kranaattiomenaan saataisiin oikea värivivahdus. Jalo herra,
mielelle, joka on siinä määrin kiintynyt valmistamaan ompeletta Jumalan
alttaria varten, minun olisi ollut peräti vaikeata mainita maallisen
rakastajan kutsua, vaikka olisinkin uskonut teidän ritarinne etsivän
Seraphinea. Hänen sydämensä on nyt vihitty luostarin omaksi."
Piispa kohotti katseensa.
"Sen vuoksi, poikani, meidän on tehtävä sellainen johtopäätös, että
sinun salainen keskustelusi, milloin tai missä tahansa se lieneekin
tapahtunut, ei tehnyt mitään vaikutusta -- ei kanna mitään pysyväistä
hedelmää.". Piispa ei voinut olla täten vihjaisematta Seraphinen
kranaattiomeniin.
Mutta Hugh d'Argent, jouduttuaan kohtalonsa ilmaan nostetun vipusillan
eteen, polki kaikki moiset hienoudet jalkoihinsa.
Hän kostutti kielellä kuivia huuliaan.
"Viesti", hän sanoi.
Piispa kohotti kirjettä.
"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen
lemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani
seuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden,
suostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen
luokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi
kerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin
liesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan
tämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta -- tämän talon
priorittarelta -- ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen
itselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'"
Piispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn,
mutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin
priorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset
sanat hän lausui syvästi liikutettuna.
Hugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa;
sitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi
tähän asenteeseen.
Suojaristikko oli pudonnut alas. Sen rautapiikit lävistivät hänen
sielunsa.
Mora oli hänen omansa ja kuitenkin menetetty.
Tämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren
oman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan
viimeisenkin toivon säteen hänessä.
Kun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen
toistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa
käytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen
valokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta
silti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat
tyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten --
kun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä --
tuli antautuminen.
Oi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun
Mora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin
helmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla
noussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän
ollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös,
tapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? "Miksi?" huusi epätoivon
demooni hänen sielussaan.' "Voi, miksi!"
Mutta yksinpä silloinkin hänen oma uskollinen sydämensä kykeni
vastaamaan. Hän oli menettänyt lemmittynsä siksi, että rakasti tätä
liian syvästi pidättääkseen hänet sylissään, kun hän itse halusi seisoa
vapaana. Ja hän oli lähtenyt yksin, koska hän ei voinut konsanaan
pakottaa naista mukaansa vastoin tämän omaa tahtoa. Jo hänen oma
voimansa suojeli lemmittyä tämän omalta heikkoudelta.
Hetken kuluttua Hugh kuuli piispan käärivän kokoon priorittaren
kirjettä. Hän kohotti päänsä ja ojensi kättään.
Piispa työnsi parhaillaan kirjettä vyölaukkuunsa.
Hän pysähtyi. Nuo silmät anoivat. Tuo ojennettu käsi vaati.
"Ei, poika kulta", sanoi piispa. "En saa antaa sitä sinulle, koska
siinä mainitaan nimeltä Valkoiset sisaret, järjestö ja myöskin
pintapuolinen, vaihtelevainen pikku Seraphine poloinen. Mutta sen
verran tahdon tehdä: koska _sinä_ et voi sitä saada, niin älköön
sitä saako yksikään toinenkaan." Näin sanoen piispa kehitti auki
priorittaren kirjeen ja heitti sen palaville puille.
Yhdessä he katselivat, kuinka se käpristyi kokoon ja mustui, kehittyi
jälleen auki ja hajosi verkalleen liuskoiksi. Vielä kauan sen jälkeen
kuin kaikki muu oli rauennut tuhaksi, säilyi selvänä yksi lause:
"Parempi tyhjäkin kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii." Liekit
kisailivat sen vaiheilla, mutta se pysyi yhä luettavana; valkoisia
kirjaimia mustalla pohjalla; sitten tulikirjaimia harmaassa tuhassa.
Äkkiä ritari tarttui hiilihankoon ja tuhosi yhdellä iskulla nuo sanat.
"Minä uhmaisin kirousta", hän huusi intohimoisesti. "Kautta Pilatuksen
veden, minä uhmaisin kirousta!"
"Tiedän sen, poikani", sanoi piispa, "ja kautta Pyhän Neitsyen kruunun
minä olisin antanut sinun uhmata sitä, koska uskon, että se olisi
lopulta koitunut siunaukseksi. Mutta -- kuule minua, rakas Hugh.
Pyytäessäsi, mitä pyysit, sinä tuskin tiedät, mitä teit. Sinun ei
tarvitse sanoa 'kyllä' tai 'ei', mutta olen taipuvainen ajattelemaan
kunnianarvoisan äidin tavoin, että etsimäsi nainen ei ollut pikku
Seraphine houkkio, jonka ratsun hirnunta pyörtää sinne, kranaattiomenan
kirjaileminen kääntää tänne. Siinä luostarissa on oivallisempiakin
nunnia, joista kuka tahansa voi olla sinun menetetty morsiamesi. Mutta
siitä saamme olla varmat: kuka hyvänsä hän lieneekin, niin prioritar
tuntee hänet ja tiesi kenestä kirjoitti lähettäessään sinulle tuon
viestin. Hän on luostarin kaikkien asukasten ehdoton uskottu. Uskon
totisesti hänen tuntevan heidät paremmin kuin heidän rippi-isänsä --
muuan hurskas, mutta sekavapäinen vanhus.
"Kuule nyt, mitä sanon. Sanoin, ettet tietänyt, mitä pyysit. Hugh,
rakas poikani, jos olisit saanut morsiamesi mukaasi, niin sinulla
olisi ollut paljo opittavaa ja paljo unohdettavaa. Usko minua,
minä tunnen naiset, kuten vain se voi tuntea, joka on toiminut
monet vuodet pappina. Naiset ovat joko huonoja tai hyviä. Huonot
vaipuvat huonoudessaan miehen ymmärryksen alapuolelle, koska heidän
huonoudessaan ei ole hapatuksena kunnian muruakaan; mitä seikkaa
eivät kehnoimmatkaan miehistä kykene koskaan käsittämään. Hyvät
nousevat hyvyydessään yläpuolelle miehen käsityksen, koska heidän
sydämensä täydellinen puhtaus tuottaa hengelle aina voiton lihasta;
ja heidän rakkausvaistonsa on uhrautumisvaistoa. Jokainen todellinen
vaimo on kodin madonna tai voisi hyvin tulla siksi, jos mies sen
sallisi. Sellaiselle naiselle on jokainen lapsilupaus Ilmestys; Pyhän
Neitsyen pelko ja ihmetys kuiskivat jälleen hänen sisimmän olemuksensa
temppelissä; sillä hänen rakkautensa on korottanut jumalaksi hänen
rakastamansa miehen; ja hänestä tuntuu siltä, että heidän lapsensa
täytyy olla pyhä pienokainen, joka on syntynyt maailmaan osaltaan sitä
vapahtamaan. Ja niin olisikin laita, jos hän vain saisi noudattaa
tahtoaan. Mutta liiankin usein mies on kykenemätön ymmärtämään ja
turmelee niin virheettömän suunnitelman. Ja nainen, jolle rakkaus on
uhrautuvaisuutta, uhraa kaiken -- yksinpä jaloimmat ihanteensakin --
mieluummin kuin jättää vastaamatta rakkauskutsuun. Mutta minä sanon
vieläkin, että jos madonna-vaisto saisi vapaasti vallita, silloin
maailma olisi jo aikoja vapahdettu pyhyyteen, onneen ja terveyteen.
"Korkealle sinä kohotit katseesi, poikani, omien sanaisi mukaan.
Korkea oli rakkautesi. Rakkautesi oli arvokas, sillä sinä pysyit
uskollisena vielä silloinkin, kun uskoit tulleesi petetyksi. Tuokoon
sinulle nyt lohtua tietoisuus, että hänkin oli uskollinen ja että juuri
kaksinkertainen uskollisuus estää häntä vastaamasta sinun rakkautesi
kutsuun. Etsi liittoa hänen kanssaan sielujen tasolla, ja jonakin
päivänä -- siinä Valtakunnassa, missä kaikki ylevä saavuttaa korkeimman
täydellisyytensä -- saatat vielä kiittää siitä, ettei rakkautesi
annettu kulkea tietä, joka johtaa maallisen liiton vaarallisten
salahautojen keskitse."
Ritari katsahti piispan hienopiirteisiin kasvoihin, joilla heijaili
kaihoisa hymy ja äärimmäisen hienostuksen hurmaava ilme.
Niin! Siten puhui prelaatti, idealisti, mystikko.
Mutta ritari oli mies ja rakastaja.
Hänen tumma muotonsa sävähti punaiseksi ja silmät kirkastuivat
sisäisestä tulesta, jota tuskin voi odottaa piispan ymmärtävän.
"Minä en kaipaa mitään hengellistä tasoa", hän sanoi, "enkä mitään
täydellisyyden valtakuntia. Kaipaan omaa vaimoani omaan kotiini; ja
jos olisin saanut hänet sinne, niin en laisinkaan epäile, etten olisi
voinut kantaa häntä kaikkien vaarallisten salahautojen yli, mitä hänen
tielleen osuisi."
"Totta, poikani", virkkoi piispa, käyden heti leppeän myöntyväiseksi;
sillä Worcesterin Symon antoi aina perään kohdassa, joka oli käsitetty
väärin. Tällä tavoin hän rankaisi aina itseään siitä, että oli
arvostanut liian korkeasti mielen, jonka kanssa hän keskusteli. "Sinun
suuri voimasi riittäisi varsin hyvin kantamaan naisia salahautojen
ylitse. Mutta tämä johtaa muistiini erään kohtauksen tämän päivän
tapahtumista, jonka kernaasti esittäisin sinulle, ennenkuin eroamme."