Symon, Worcesterin piispa, oli kutsunut Sir Hugh d'Argentin luokseen
illalliselle palatsiinsa.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun piispa oli keskustellut
priorittaren kanssa Whytstonen luostarissa; nyt oli koittanut hänen
vierailunsa kunniaksi nunnille myönnetyn kisapäivän ilta.
Tietäen piispan rakastavan kaunista ja olevan hyvin tarkka vaatetukseen
ja esiintymiseen nähden -- epäilemättä pitkähköjen Ranskan- ja
Italian-matkojen vaikutuksesta -- ritari oli pukenut ylleen parhaan
hoviasunsa: hopealla kirjaillun valkoisen satiinipuvun, ja kauluksen,
vyön sekä kengät, jotka olivat jalokivillä koristetut, sekä
taidokkaasti taotun tikarin. Hartioilla riippui valkoinen vaippa, sekin
runsaasti hopealla kirjailtu; valkoiset silkkisäärystimet tehostivat
hänen jalkainsa komeita muotoja. Suurenmoisten rubiinien verenkarvainen
hohto rinnalla vyössä ja kengänsoljissa oli ainoa värikäs häivähdys
hänen asussaan.
Piispan tarkka silmä havaitsi tyynellä mielihyvällä, kuinka suuresti
tämä hiukan fantastisen kaunis puku korotti ritarin jalojen piirteiden
tummaa loistoa, tehosti hänen ylevää ryhtiään ja päästi näkyviin
raajojen joustavan sulavuuden; hänen käyttäessään tavallista asua nämä
olivat herättäneet huomiota vain tukevan rakenteensa vuoksi.
Piispa itse oli pukeutunut purppuraan ja kultaan; ja aivan samaten
kuin ritarin tummaa kauneutta tehosti hänen asunsa valkoinen ja
hopea, samaten sai tuo upea italialainen kaapu katsojan kiinnittämään
huomionsa piispan hentopiirteisen ulkomuodon hauraaseen valkeuteen
ja tuuhean tukan hopeiseen pehmeyteen. Ja kuten rubiinikaulakäädyt
hehkuivat kuin tulisilminä ritarin valkoisella satiininutulla, samoin
loistivat prelaatin kalpeissa kasvoissa silmät säteillen ikuisen
nuoruuden tulta, hilpeätä elämäniloa ja terävän, mutta samalla lempeän
älyn vilkettä
He aterioivat vähäisen pyöreän pöydän ääressä keskellä avaraa huonetta.
Se muodosti läikän valoa ja kirkkautta, jonka vaiheilta kaikki muu
häipyi yhä tummempaan varjostoon, kunnes katseen rajoitti seinien tumma
laudoitus.
Valo näytti keskittyvän ritariin -- valkoiseen ja hopeaan; väri taasen
piispaan -- purppuraan ja kultaan.
Varjoston ja valon välillä liikkuivat nopeina ja äänettöminä
sandaalijaloin maallikkoveljet ruokia ja juomia tarjoillen, valppaina
tarkaten jokaista, yksityiskohtaa, ripeästi tyydyttäen jokaisen tarpeen.
Lopulta he kasasivat pöydän täyteen hedelmiä, asettivat sille vereksen
viinipullon ja vetäysivät viimein pois; jokainen mustakaapuinen olento
hävisi tummaan varjostoon ja häipyi hiljaisuuteen.
Etäiselle ovelle ilmestyi piispan kappalainen.
"_Benedicite_", virkkoi Worcesterin Symon kohottaen katseensa.
"_Deus_", vastasi kappalainen syvään kumartaen.
Sitten hän seisoi suorana -- jäyhä, jylhä olento, piirteet kovat,
silmät syvällä kuopissaan, kasvot puolittain munkinhilkan varjostamina.
Hän silmäili yrmeän paheksuvasti hedelmäkulhojen ja viinipullojen
peittämää pöytää, piispaa ja ritaria, jotka nyt istuivat lähekkäin --
piispa juhlatuolissaan kasvot oveen päin ja ritari korkeaselkäisessä
tuolissa oikealla piispasta, pöydän toisella laidalla.
"Rautatammi ja misteliköynnös", mutisi kappalainen sulkiessaan ison
oven.
"Niin, totisesti! Rautatammi ja misteliköynnös", hän toisti kammioonsa
kulkiessaan. "Kunnianarvoisa isä aterioitsee Maailman kanssa ja hekumoi
Lihan nautinnoissa. Luullakseni Paholainen ei voi olla loitolla."
Eikä hän ollutkaan. Hän oli varsin lähellä.
Hän oli kurkistanut kappalaisen olkapään ylitse, kun tämä teki
vilpillisen kumarruksensa ovella.
Mutta häntä ei miellyttänyt ritarin asun puhdas valkea, ja hän pelkäsi
prelaatin silmien kirkasta valoa. Kun siis kappalainen sulki oven,
jäi Paholainen ulkopuolelle ja asteli nyt kappalaisen rinnalla pitkin
käytävää, joka johti tämän kammioon.
Paholaisen saa kaikkein varmimmin seuralaisekseen toteamalla, että hän
on sillä haavaa jonkun toisen kimpussa -- varsinkin jos tuo toinen
sattuu olemaan kaikkein hurskain henkilö, jonka tunnette, ja sillä
kertaa teille vastenmielinen vain siitä syystä, ettei hän ole kutsunut
teitä aterioimaan kanssaan.
Paholainen ja kappalainen viettivät yhdessä oikein hauskan yön.
* * * * *
Piispan leppeä "_Benedicite_" levitti valkoiset siipensä ja lensi
säikähtyneen kyyhkysen lailla kumartavan kappalaisen pään päällitse
ulos koleaan käytävään.
Mutta juuri kun iso ovi oli sulkeutumaisillaan, se puikahti jälleen
sisään, kierteli pitosalia ja palasi lepäämään sen ystävällisen sydämen
turvalliseen pesään, joka oli sen lähettänyt liikkeelle.
Ei yksikään siunaus, johon on luotu todellista elämää, herkeä koskaan
elämästä. Jos siunattu on arvoton, silloin se palaa nopein siivin
siunaajan luokse.