Symon, Worcesterin lordi-piispa, oli saanut Valkoisten sisarten
priorittarelta kirjeen, missä tämä ilmoitti haluavansa tavata hänet
tilaisuuden tullen. Piispa vastasi viipymättä mitä kohteliaimmin ja
ystävällisimmin, että aikoi vielä samana päivänä suoda itselleen ilon
käydä kunnianarvoisan äidin luona nunnaluostarissa iltamessun jälkeen.
Iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ohjasi ratsunsa
luostarin pihaan.
Prioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen
sormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat
polvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten
oman kammionsa suojaan.
Siellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan
itsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.
"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä", päätti prioritar
esityksensä, "tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun
hirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen
mielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi
valansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että
halusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti
kaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois;
jos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun
mielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai
toisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta
toimittaa hänet pois täältä?
"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä
suuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa
muistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja
lauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten
puhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi,
kuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin --
mistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti -- ja siitä pitäen hän
on ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.
"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen
sisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi;
kaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me
olemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain
paratiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin
erehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun
se on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein
tai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven,
jotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin
vapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?"
Piispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle
ulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun
loistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan
priorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.
Priorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin
silmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä.
Mutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois
päivänlaskuun päin.
Valo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun
sinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan
nähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta;
ne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta
ilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut
sen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä
aaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta,
melkein mystikkoa -- ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa
virkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla
tasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet
luottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista
peräti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle
kuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet
auringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.
"Tuo pikku lintu-houkkio", sanoi piispa -- ja hän puhui tuolla lempeän
miettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että
hänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa
-- "tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin
häkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat
ennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän
havaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset
pikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan
turvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He
joutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain
poikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät
pelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta
kuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia"
-- hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta -- "äideiksi
niille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin
suuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin
kaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän
oivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista."
Tukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa
vastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten
hän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.
Huolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka
olivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen
vilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä
se muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle
istahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin
hilpeä ja niin toivehikas.
Sen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän
oli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu
ja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli
kaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan
huolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.
Siinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen
mielensä valtasi ääretön alakuloisuus -- hän tunsi vaelluksen
kuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin
elämänviisautta.
Sitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta,
jonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja
mietiskelijän otsaa.
Ja sitten hän silmäili piispan sormusta.
Piispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin
kallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti
monisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven,
jonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen
muuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta,
jonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä
Roomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan,
että Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan
kuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä
niitä käyttämästä tai ostamasta.
Mutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei
vain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se,
että sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.
Kun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan
katseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen
väri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan
kirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken
kuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen
pois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi
kalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.
Prioritar palasi keskustelun aiheeseen harkitun vakavana.
"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi
koitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen.
Siitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin
koko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän
hartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on
vankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä
tahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä
tahdon elää!'"
"Sisar Seraphinen kaltaisille olennoille", huomautti piispa vakavana,
"elämä on vain kuvastin, joka heijastaa heidät itsensä. Toisiakin
muotoja ja kasvoja voi häilähtää ohitse, taustalla; ne häämöittävät
hämärinä, niitä tuskin huomaakaan. Koko etualan valtaavat vain yhdet
kasvot, yksi ainoa olento. Sellaisille elämä on kuvastin, joka
palvelee turhamaisuutta. Jos kuvaan ilmestyisi aviomies, niin hän
karkoitettaisiin pian taustalle ja saisi tyytyä vain satunnaisiin
silmäyksiin olkapään ylitse. Jos lapsia karkeloi näkyviin, niin ne
häädetään ärtyisesti muualle. Sanokaapa minulle yksi asia? Ilmaisiko
sisar Seraphine elämää ikävöidessään mitään halua antaa elämää?"
Vaistomaisesti prioritar vilkaisi Neitsyen helmassa lepäävään suloiseen
pienokaiseen.
"Ei", hän vastasi varsin matalalla äänellä.
"Sitä en odottanutkaan", jatkoi piispa. "Itseensä keskittyneet,
pintapuoliset luonteet eivät kykene tuntemaan äitiyden ylevää
intohimoa; osaksi epäilemättä siitä syystä, ettei heissä itsessään ole
sellaista elämää, jota kannattaisi jatkaa."
Prioritar nousi äkisti, astui ikkunan ääreen ja työnsi auki toisenkin
puoliskon. Hänen täytyi sillä hetkellä ehdottomasti saada salata
kasvonsa; sillä sydämen vallanneen mielenliikutuksen hillitön hyöky
olisi varmaankin lähettänyt kielivän laineen häiritsemään ulkomuodon
tyyneyttä.
Tällöin piispa kääntyi katsomaan, mihin prioritar oli vilkaissut,
ennenkuin oli vastannut hänen kysymykseensä.
"Ei", hän puhui miettiväisenä, kun prioritar palasi tuolilleen, ja
hänen katseensa oli taasen kiintynyt ikkunasta näkyviin puunlatvoihin,
"tuollaisilla Seraphineilla ei ole äitiyden vaistoa. Ja meidän rotumme
vastainen suuruus perustuu noihin jaloihin naisiin, jotka kykenevät
siirtämään poikiinsa ja tyttäriinsä elämän, joka on todellista ja
uljasta ja arvokasta; elämän, jonka perustana on uhrautuvaisuus,
kulmakivenä uskollisuus ja jonka harjalla liehuu tahrattoman kotilieden
rakkauden lippu.
"Nainen, jossa vallitsee todellinen äitiyden vaisto, ei voi nähdä
pientä lasta haluamatta puristaa sitä rinnoilleen. Löytäessään
itselleen miehen hän ajattelee itseään enemmän tämän lasten äitinä
kuin miehen kiintymyksen esineenä, koska oma itse hänessä alistuu
palvelemaan äidillistä uhrautumisvaistoa. Moiset naiset ovat puhtaita
kuin lumi, ja he kannustavat miehiään korkeimpaan ja parhaimpaan.
Sellaisia naisia maailma tarvitsee. Pyhä Neitsyt tietää, etten
puhu kevytmielisesti, harkitsematta tai irtain ajatuksin; mutta
jos Seraphine olisi sellaisia naisia, niin sanoisin: 'Jättäkää
ovi lukitsematta. Antakaa hänen lähteä -- luvatta, mutta myöskin
nuhteitta.'"
"Jos Seraphine olisi sellaisia naisia, kunnianarvoisa herra", virkkoi
prioritar lujasti, "silloin ei voisi olla puhettakaan hänen lähdöstään.
Jos luonteen kulmakivenä tulee olla uskollisuus, niin onhan kaikkein
suurinta uskollisuutta pysyä valassaan."
"Aivan oikein", mutisi piispa; "epäilemättä, tyttäreni. Paitsi milloin
onneton sattuma on ollut syynä siihen, että vala on tehty täydellisen
väärinkäsityksen perustuksella. Tehän sanoitte, että sisar Seraphine
odotti erään miehen saapuvan estämään häntä?"
Piispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi.
Hänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat
tutkiviksi ja kirkkaiksi -- ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta
niissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan
eteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar
sattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin
karvaiseksi. "Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa",
sanoi piispa. "Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää
syyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että
hän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa
minua!
"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs
ritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia
ristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa.
Häneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista
taistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa -- riistetty mitä
kurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä
ja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan
puolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan
iso seurue."
Prioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan
levollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi
kuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.
Mutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota
kalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat
voimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin
punainen viini pikarissa.
"Tunsin hänet vanhastaan", hän puhui; "tiesin hänet uljaaksi
nuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän
tuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi
minulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan
ennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli
toisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä.
Ja palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka
hän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä
samaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt
meidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar,
luuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?"
Prioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy
hahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.
"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen", hän virkkoi, "on syytä epäillä,
tokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet
menetettyään."
"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä", sanoi piispa. "Vastakohdathan
juuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan,
tumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä
ristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu
houkkionne vuoksi."
"Sitä en luule", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti
lisäämään: "Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan,
kunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa
kokeneempi kuin minä. Mutta -- jos asian laita olisi, kuten te
otaksutte -- mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun
on meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?"
Piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista
sielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle
kuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan
hän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan
sykinnän.
Piispa kunnioitti prioritarta suuresti, ja hänestä tuntui
vastenmieliseltä häiritä tämän mielenrauhaa. Mutta hänen mielestään
ei ollut oikein, että nainen kykeni niin täydellisesti vallitsemaan
itseään ja sen vuoksi toisiakin. Mikä miehessä on oivallinen
ominaisuus, se voi naisessa olla vika. Ja tästä syystä piispa
kurottausi eteenpäin ja kuiskasi.
"Annetaan hänen paeta, tyttäreni, annetaan hänen paeta. Jos ritarin
syli vartoo häntä, niin hänellä ei ole pitkältä kuljettavaa eikä monta
vaaraa vältettävänä. Hänen lemmittynsä tietää kyllä, miten omaansa on
suojeltava."
"Herra piispa", virkkoi prioritar, nyt suuttumuksesta punastuen, "te
saatte minut kummastumaan! Tarkoitatteko todellakin, että minun olisi
avattava luostarin ovi, jotta luopio nunna voisi paeta rakastajansa
luo? Tai ehkä, herra piispa, teidän käsityksenne mukaan olisi vieläkin
parempi, että käskisin portinvartijan avata ison portin sepposen
seljälleen, jotta tämä uljas ritari saisi ratsastaa sisään ja viedä
kaikkien nähden mukanaan nunnan jota hän himoitsee! Herra piispa! _Te_
vallitsette Worcesterissä ja hiippakunnan kaupungeissa. Mutta _minä_
määrään tässä nunnaluostarissa; ja niin kauan kuin minä täällä määrään,
ei sellaista saa koskaan tapahtua."
Priorittaren silmät leimahtivat ja ääni värisi; hän nousi tuolistaan ja
seisoi ylväänä, levitti käsivartensa ja mittaili lattiaa.
"Tuo ritari on lumonnut teidät, herra piispa", hän sanoi. "Te unohdatte
pyhän kirkkomme lait. Te horjutatte niiden naisten luottamusta, jotka
pitävät teitä henkisenä isänään ja oppaanaan."
Prioritar asteli edes ja takaisin kammiossaan, ja joka kerta tuolinsa
sivuuttaessaan hän pyörähti ympäri, tarttui selkänojaan voimakkain
sormin ja pudisti sitä. Hänen oli pakko pudistaa jotain, koska ei
voinut pudistaa piispaa.
"Te saatte minut kummastumaan!" hän sanoi. "Totta puhuen, herra piispa,
te saatte minut kummastumaan!"
Piispa pukeutui hiippaansa.
Vain kerran ennen vaiherikkaassa elämässään hän oli saanut naisen näin
syvästi suuttumaan. Silloin hän oli varsin nuori; ja tuo suuttunut
nainen oli tarttunut, häntä tukkaan.
Eihän piispa suinkaan ajatellut, että prioritar menettelisi samaten;
mutta häntä huvitti kuvitella pelkäävänsä ja panna hiippa päähän.
Kun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät
vastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen
silmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä
koulupoikaa.
Mutta hetken kuluttua hän koetti kuitenkin tyynnyttää nostamaansa
myrskyä.
"Tyttäreni", hän puhui, "minähän vain taivuin siihen, mitä itse
ehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai
mahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven
avautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä
haluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän
todisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?"
"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta
nunnistani", sanoi prioritar vihaisena."
"Sylistä te ette puhunut", vastasi piispa leppeästi; "mutta te
mainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni
kutsuu', te sanoitte. Ja -- koska kerran tunnustatte minun tuntevan
moiset asiat paremmin kuin te -- teidän täytyy suoda anteeksi,
rakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla
teille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään
aivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan _äänen_
kutsuessa luultavasti rakastajan _sylikin_ odottaa. Maalliset
lempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien
keruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme
leikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja
seraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen
osalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen
asti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut
Worcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte
ehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli
vaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne
nostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan
ristiretkeläisemme vaimoksi."
Prioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli
pakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään
vaippaan.
Hänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden
paljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.
Ajatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta,
arvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.
Mutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta
nureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa
lemmessä?
Sitten prioritar polvistui äkkiä piispan jalkain juureen.
"Antakaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isä", hän sanoi. "Tein väärin
suuttuessani."
Worcesterin Symon ojensi kätensä, ja prioritar suuteli sormusta.
Irroittaessaan huulensa tuosta kalliista kivestä hän näki sen säihkyvän
verenkarvaisena ikäänkuin purpuran punaisten rypäleiden mehu pikarissa.
Piispa laski hiippansa jälleen pöydälle ja hymyili varsin hellästi
priorittarelle kehottaessaan käden liikkeellä tätä nousemaan
polviasenteestaan ja istuutumaan takaisin tuolilleen.
"Te teitte oikein suuttuessanne, tyttäreni", hän sanoi. "Te
ette suuttunut minulle ettekä uljaalle ristiretkeläisellemme
ettekä Seraphine houkkiolle. Teidän suuttumuksenne herätti aivan
vaistomaisesti järjestelmä, elämänlaatu, joka on luonnonvastainen
ja sen vuoksi varmastikin ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Olen
jo kauan tuntenut epäilyksiä tuota valaa kohtaan, joka pakottaa
naiset elämänpituiseen naimattomuuteen. Miehiin nähden asia on
erilainen. Miehen luomisvoima, jos siltä evätään luonnollinen
toimintansa, kannustaa häntä suuriin yrityksiin, saa hänet siittämään
mielikuvituksellaan, luomaan aivoillaan älynsä lapsia. Ellei hän
painakaan kuvaansa uljaisiin poikiin ja kauniisiin tyttäriin, niin
hän jättää silti leimansa elämään monella muulla tapaa, sekä uljaana
että kauniina. Mutta niin ei ole naisen laita; se on mahdotonta jo
luonnonlakien mukaan. Minun mielestäni nämä nunnaluostarit tuottaisivat
enemmän hyötyä, jos ne olisivat kouluja, josta lähetettäisiin naisia
ulos maailmaan toimimaan kelpo vaimoina ja äiteinä -- nyt ne ovat vain
tavara-aittoja täynnä murheellisia näytteitä siitä, kuinka Luonnon
suuret päämäärät ovat ehdoin tahdoin jätetyt täyttämättä."
Hilpeä koulupojan ilme oli kadonnut. Piispan katse oli vakava ja
tutkiva; mutta priorittareen ei hän katsonut puhuessaan.
Kummastus ilmeni entistä suurempana tämän kasvoilla; mutta hän hillitsi
itseään tarkoin.
"Jos moisia mielipiteitä, herra piispa, vapaasti esitettäisiin ja
hyväksyttäisiin, niin ne muuttaisivat koko luostarijärjestelmän."
"Tiedän sen", sanoi piispa. "Enkä minä esittäisikään niitä muille
kuin teille sekä eräälle toiselle, jolle myöskin puhun vapaasti.
Mutta kuta vanhemmaksi käyn, sitä selvemmin huomaan järjestelmät
ihmisten tekemiksi ja sen vuoksi usein erehdyttäviksi, haitallisiksi,
vahingollisiksi. Mutta Luonto on jumalallinen. Ne, jotka elävät
läheisesti Luonnon yhteydessä, jotka noudattavat elämässään Luonnon
lakeja, ne eivät harhaudu kauas Luojan jumalallisesta suunnitelmasta.
Mutta kun ihminen julkeaa sanoa 'sinun pitää' tai 'sinun ei pidä',
silloin syntyy pian sekasortoa. Lähdetään väärästä edellytyksestä,
ja päämäärä, ellei se johda suorastaan kadotukseen, osoittautuu
parhaassakin tapauksessa turhuudeksi ja pettymykseksi."
Piispa vaikeni.
Hänen edessään istuvan naisen silmät tummentuivat surusta, mielipahasta
ja suuren pelon ounastuksesta. Hetken kuluttua hän puhkesi puhumaan.
"Kun moisia asioita puhuu täällä, herra piispa, silloin puhuu liian
myöhään."
"Se ei ole koskaan liian myöhäistä", vastasi Worcesterin Symon. "'Liian
myöhään' on pelkurimaisen sydämen säveltä. Jos havaitsemme erehdyksen
vaeltaessamme vielä maan päällä, missä sen teimme, silloin ei ole liian
myöhäistä korjata sitä."
"Niinkö arvelette, kunnianarvoisa isä? Minkä neuvon siis annatte
minulle -- Seraphinen asiassa?"
"Puhukaa hänelle leppeästi ja erittäin varovaisesti sekä
ymmärtäväisesti. Puhukaa hänelle paljo siitä, mitä olette minulle
sanonut, ja vähän siitä, mitä minä olen teille sanonut, mutta
lausuttuna julki tavalla, joka soveltuu turhimuksen mielelle. Te
ja minä voimme sinkahuttaa toisiamme kohti mukulakiviä, rakas
prioritar, ja moinen voimainponnistus tuottaa meille vain hyötyä.
Mutta pikku Seraphinea emme saa heittää sen kovemmalla esineellä
kuin untuvapieluksella. Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät
munankuoretkin. Sanokaa hänelle, että olette neuvotellut kanssani
hänen halustaan palata jälleen maailmaan; ja ilmoittakaa hänelle,
että minä, ollen lempeä ja tässä kysymyksessä mielipiteiltäni hiukan
laajakatseisempi kuin useimmat prelaatit sekä myöskin tuntien hyvin
Hänen Pyhyytensä Paavin ajatuksen sellaisista, jotka omaksuvat
uskonnollisen elämän toisista syistä kuin todellisesta kutsumuksesta,
olen luvannut toimittaa hänelle vapautuksen valasta. Mutta lisätkää,
ettei saa tulla kysymykseen minkäänlainen häväistys tälle luostarille.
Siitä pitäen kuin Lady Wulgeowa, piispa Wulstanin äiti, jonka muisto
olkoon siunattu, omaksui täällä hunnun puolitoista vuosisataa
takaperin, on tämä paikka aina pysynyt täysin moitteettomana. Te
sallitte kaikessa hiljaisuudessa hänen hiipiä tiehensä; ja kun hän
kerran on poissa, niin järjestän asiat hänen hyväkseen. Mutta esille
ei saa herua mitään sellaista, mikä voisi muodostua loukkauskiveksi
tai pahennukseksi järjestön toisille jäsenille. Niin omituisia
seikkoja, jotka ritari teki minulle tiettäviksi -- luonnollisesti
mainitsematta kertaakaan Seraphinen nimeä -- voi tuskin sattua
useammalle kuin yhdelle. Eihän ole luultavaa, että esimerkiksi meidän
arvoisa alipriorittaremme on salakavalasti riistetty epätoivoisen
lemmityn sylistä; ja hän yhtyisi epäilemättä teidän varsin rajoitettuun
käsitykseenne rakastajan ruumiillisista ominaisuuksista ja
vaatimuksista -- mahdollisesti hän ei soisi tällä olevan ääntäkään.
"Sattumalta olen saanut tietooni, että ritarimme viettää joka päivä
iltamessun hetket tuomiokirkon kryptassa polvillaan Pyhän Oswaldin
alttarin ääressä; siinä lepää myöskin paareilla muuan hänen miehistään
pää monissa siteissä, hurstiin käärittynä ja vaipalla peitettynä.
Ritari on saanut minulta luvan sijoittaa potilaan pyhän relikin ääreen
päivittäin viiden päivän aikana. Minä tiedustin häneltä, mitä hän
odotti siitä koituvan. Hän vastasi: 'Se parantaa syvän haavan ja korjaa
paljon pahaa.'"
Piispa vaikeni ikäänkuin mietiskelläkseen näitä sanoja. Sitten hän
toisti ne verkalleen, nauttien ilmeisesti jokaisesta tavusta.
"Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa", virkkoi piispa
hymyillen.
"Niin, siunatut pyhäinjäännökset voivat saada aikaan paljon. Ne
kykenevät parantamaan murtuneen pään. Voisivatkohan ne parantaa
murtuneen sydämen? Sitä en tiedä. Se olisikin suurin ihme näistä
kahdesta."
Piispa vilkaisi priorittareen.
Tämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.
"No niin, tyttäreni, koska asiat nyt ovat tällä kannalla, niin voitte
ilmoittaa sisar Mary Seraphinelle, että jos hän sattuisi eksymään
noiden sadan kahdenviidettä pylvään keskellä kulkiessaan kryptan kautta
vesper-messun jälkeen, niin hän tapaa ritarin, joka epäilemättä tietää,
mihin on parasta ryhtyä. Jos tämän onnistuu viedä hänet turvassa
tuomiokirkosta ja ulos esikartanosta, niin hänen on ratsastettava
ritarin kera Warwickiin, missä eräs pappi odottaa vihkiäkseen heidät.
Mutta hyvä olisi, että sisar Mary Seraphine olisi hiukan harjaantunut
nousemaan satulaan ja ratsastamaan, ennenkuin hän lähtee moiselle
seikkailumatkalle. Hän voi kyllä muistaa heponsa purpuraloimen silti
muistamatta kuinka selässä on istuttava. Meidän velvollisuutemme on
pitää huolta, ettei ritarin rohkea suunnitelma naisensa pelastamiseksi
raukea tyhjiin sellaisen avun puutteessa, mitä laillisesti voimme
hänelle antaa."
Piispa ojensi kätensä ja tarttui hiippaansa.
"Milloin oli nunnilla viimeksi kisapäivä?" hän tiedusti.
"Vajaa kuukausi sitten", vastasi prioritar. "He niittivät heinää
jokiniityllä ja kantoivat sen itse latoon. Se oli heidän mielestään
oivallista huvia."
Piispa pani hiipan päähänsä.
"Antakaa heille kisapäivä, rakas prioritar, minun vierailuni kunniaksi.
Sanokaa heille minun pyytäneen, että he saisivat sen ylihuomenna.
Minä lähetän teille valkoisen naisten ratsuni sopivasti satuloituna.
Veli Philip, joka palvelee minua ratsastaessani ja tuntee sen hevosen
tarkoin, taluttaa sen tänne. Nunnat voivat sitten ratsastaa vuoronsa
perään jokiniityllä; ja meidän pikku lintu houkkiomme voi koetella
siipiään, ennenkuin yrittää lähteä pitkälle lentomatkalle Worcesterista
Warwickiin."
Piispa nousi, astui kammion halki ja polvistui pitkään rukoukseen
krusifiksin ääreen.
Kun hän kääntyi ovelle virkkoi prioritar: "Suvaitkaa antaa minulle
siunauksenne, kunnianarvoisa isä, ennenkuin lähdette täältä."
Hän polvistui, ja piispa ojensi kätensä hänen kumartuneen päänsä ylitse.
Prioritar odotti latinalaista kaavaa ja melkein hätkähti, kun piispan
huulilta kaikui pehmeästi helliä sanoja englannin kielellä.
"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; ja suokoon Hän sinulle
armonsa ja voimaa suorittaa vaikeamman osan, kun hän tahtoo antaa sen
sinulle."
Tämän jälkeen piispa virkkoi: "_Benedictio Domini sit vobiscum_", ja
teki ristin merkin priorittaren kumartuneen pään ylitse.