Seuraavan päivän iltapuolella, juuri ennen vespermessun hetkeä,
kuljetti Worcesterin katuja pitkin paareja neljä soturia, joiden asu
oli laadittu Sir Hugh d'Argentin väreihin.
Vieressä asteli ritari pää kumarruksissa, katse maahan luotuna.
Paareilla lepäävän miehen ruumis oli peitetty hienolla
palttinahurstilla, jonka ylle oli levitetty sininen vaippa, runsaasti
hopealla kirjailtu. Hänen päänsä oli sidottu kääreellä, jonka runsaat
laskokset peittivät osaksi hänen kasvonsa.
Pieni kulkue astui esipihan poikki ja astui sitten kirkkoon isosta
ovesta, joka johti laivaan.
Täällä seisoi muuan munkki tarkaten huolellisesti kaikkia, jotka
saapuivat tai poistuivat. Paarien lähetessä hän astui eteenpäin käsi
koholla.
Kantajain tahdikas astunta seisahtui.
Ritari kohotti katseensa, ja nähdessään munkin sulkevan tien hän otti
esiin pergamenttikäärön ja ojensi sen.
"Kunnon isä", hän puhui, "olen saanut lordipiispalta luvan kantaa
tämän miehen joka päivä paareilla kryptaan ja antaa hänen maata
siellä Pyhän Oswaldin alttarin ääressä Vesperin kestäessä; toivomme
tämän päivittäisen toivioretken ja rukouksen tuottavan huojennusta ja
parannusta."
Nähdessään lordi-piispan nimikirjoituksen ja sinetin munkki kumarsi
syvään ja riensi kutsumaan suntiota, käskien tämän saattaa ritarin
kryptaan ja kaikin tavoin auttaa häntä sijoittamaan sairaan miehen
siten, että tämä voisi mukavimmin maata autuaan Pyhän Oswaldin pyhän
alttarin ääressä. Hetken kuluttua paarit olivat sijoitetut paikalleen,
soturit sijoittuivat kukin pylvään ääreen ja ritari siirti syrjään
peitteet, jotta potilas voisi nähdä alttarin.
Antaessaan katseensa lipua pylväsjoukon keskitse ritari huomasi vanhan
suntion seisovan aivan takanaan.
"Kaikkein kunnioitettavin ritari", virkkoi vanhus nöyrästi,
"lordi-piispamme käsky syrjäyttää kaikki lait. Muussa tapauksessa
olisin velvollinen tyhjentämään kryptan ennen iltamessua. Näettekö
tuon portaikon tuolla holvikaaren alla? Muutaman minuutin kuluttua
nousevat noita portaita myöten hurskaat nunnat Whytstonen Valkoisten
sisarten luostarista -- kaikki ylhäisiä naisia ja hurskaudestaan perin
kuuluisia. Joka päivä he saapuvat iltamessuun salaista tietä käyttäen;
kryptaan saavuttuaan he kulkevat seinässä kiertävän portaikon luo ja
nousevat sitä myöten parvekkeelle kuorin yläpuolelle, mistä voivat
kenenkään näkemättä kuunnella munkkien laulua. Minun täytyy lähteä
hoitamaan tehtäviäni tuolla ylhäällä. Tahdotteko te, herra ritari,
pitää huolta siitä, etteivät miehenne lähesty Valkoisia sisaria heidän
kulkiessaan tästä ohi eivätkä millään tapaa häiritse heitä?"
"Ei kukaan ole liikuttava kättä tai jalkaa heidän kulkiessaan eikä
millään tapaa häiritsevä heitä", sanoi ritari.
Hugh d'Argent oli polvillaan alttarin ääressä kädet ristissä miekan
kahvan ympärillä, kun hänen korviinsa osui heikko ääni, joka ilmaisi
avaimen kiertyvän etäisessä lukossa.
Sitten alkoi Worcesterin Valkoisten sisarten äänetön kulkue nousta
portaikkoa ja astua kryptan poikitse.
Noissa hunnutetuissa olennoissa oli jotakin aavemaista ja kaameata, kun
ne hiljaa liikkuivat hämärästi valaistun kryptan pylväiden keskitse
ja sitten toinen toisensa jälkeen katosivat seinässä kiertävään
portaikkoon.
Ritari ei liikahtanut. Hän viipyi polvillaan, hänen kätensä puristuivat
miekan kahvan ympärille; mutta hän seurasi jokaista äänetöntä olentoa
katseillaan.
Viimeinen oli tuskin ennättänyt kadota näkyvistä, kun ylhäältä kajahti
munkkien ja kuorolaulajain juhlallinen veisuu.
Nämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä
enemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan
ikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli
maasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti
taivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.
Maatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari
havaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen
parvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat,
yhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas
kryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet
taivaaseen päin; tai -- koska ne olivat jo sävelten yläpuolella --
pyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?
Minkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä
on korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina
alentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun
taas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.
"_Levavi oculos meos in montes_" -- lauloivat munkit kuorissa hänen
yläpuolellaan.
Korkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten
sisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin
saavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi
yhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki,
laskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!
Korkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan
ja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona
naisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana,
lujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä,
ristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan -- nyt hän
tunsi armaansa astelevan tähtien parissa.
Eikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina
lujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli
kaikesta sydämestään kiintynyt -- edellyttäen tietenkin, ettei kukaan
toinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen
oma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut
heidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.
Hän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla
naisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi
äärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.
Heidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä
oli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat
kahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.
Outo eristyneisyys, jossa he silloin olivat -- edessä ja takana
suljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla,
maata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina,
ja kuitenkin tuntien elämän hehkua -- oli saattanut armaan häntä
lähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen
pitämään sitä lopullisena, silloin oli -- aivan odottamatta --
koittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.
Tosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli
lähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta.
Mutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin
sitova kuin tuo äänetön syleily.
Mutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman
suloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja
riemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi
kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja
imeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.
Kun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi
kaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.
Sinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen
elämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.
Mutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän
epävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut
epätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa
Valkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän
luostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.
Hän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin
siellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan
pyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista
valkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta
liukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin
mielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään
pylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.
Laulu oli vaiennut. Iltamessu oli päättynyt.
Hän kuuli pehmeitä askelia lähenevän.
Valkoiset sisaret olivat tulossa.
He saapuivat.
Ritarin ei tarvinnut kauaa odottaa. Prioritar asteli ensimmäisenä.
Kasvot olivat peitetyt, mutta koko ja ryhti ilmaisivat hänet
lempivälle. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan kääntyen
loitolle pylväästä, jonka takana ritari seisoi piiloutuneena, kulki
kryptan poikki portaikolle, joka johti maanalaiseen käytävään, ja
katosi siten nopeasti näkyvistä.
Ritari seisoi liikahtamatta, kunnes kaikki olivat saapuneet ja sitten
taas kadonneet näkyvistä.
Muuan pitkä, mutta kömpelö, kumaraselkäinen ja epäilemättä
lyhytnäköinen olento eksyi pylväiden keskellä ja kulki vaarallisen
läheltä ritaria. Hän olisi voinut kietoa pitkän käsivartensa tämän
vyötäisille. Kuinka vanha Antony olisikaan nauraa hihittänyt, jos
olisi tämän tietänyt! "Hurmepukuinen ritariko syleilemässä sisar Mary
Rebeccaa? Pyhimykset varjelkoot moisesta!"
* * * * *
Paarit poistuivat neljän soturin kantamina tuomiokirkosta.
Ritari asteli niiden vieressä pää kumarassa ja katse maahan luotuna.
Kun ne kulkivat esikartanon poikki, ratsasti itse lordi-piispa ulos
valkoisella hevosellaan aikoen Whytstonen nunnaluostariin.
Ritari oli mieleltään masentunut eikä kohottanut katsettaan.
Piispa katsahti ystävällisesti paareihin ja ritarin synkkään muotoon.
Piispa oli tuntenut Hugh d'Argentin poikana.
Häntä suretti nähdä tämä niin suuren murheen vallassa.
Mutta piispa hymyili ratsastaessaan edelleen.
Kenties hän ei luottanut suuriakaan siihen, että pyhäinjäännökset
tehoisivat niin pahasti haavoittuneeseen päähän kuin tuo paareilla
lepäävä paksuista siteistään päättäen näytti olevan.
Sillä piispan hymyssä ilmeni eriskummallista hellyyttä.