Prioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului
keveätä koputusta.
"Sisään", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja
leipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.
Prioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu
messukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien
alapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon
täten sälytettynä.
"Mitä sinä ajattelet, Antony?" hän sanoi melkein ankarasti. "En ole
käskenyt sinun tuoda tänne ruokaa."
"Kunnianarvoisa äiti", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti
pysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; "te olette tutkiskellut
monet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää
nuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa,
joka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän."
Prioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa
herättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden
vanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen
kalpeille kasvoilleen.
Tämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai
hänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen
piirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen
murheeseensa.
Hän sulki niteen ja työnsi syrjään pergamentit.
"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon
minua. Laske kulhot pöydälle... Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy
luonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja
kaipaan sinun seuraasi."
Jos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi
kehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt
siitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa
tyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa
äiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.
Vetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary
Antony sijoittui siihen.
"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi", sanoi prioritar. "Aseta tuoli tähän,
aivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja
tahtoisin puhua hiljaa."
Sisar Antony tunsi totisesti joutuneensa seitsemänteen taivaaseen!
Mutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että
nuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla
tavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea.
Prioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi
käsiksi hedelmiin.
"Kas niin, Antony", hän virkkoi. "Keitto on oivallista; mutta en jaksa
enempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin
nauttivan siitä."
Haikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan
keittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut
sanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä
tietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?
Niinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää
ruveta ennustamaan.
Jonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista,
puutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta,
mitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille
lahjaksi.
Mutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi
heikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta,
jyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:
"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta
tarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun
kulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?"
"En, kunnianarvoisa äiti", vastasi Mary Antony. "Tehän kielsitte minua
puhumasta siitä."
"Aivan oikein", sanoi prioritar. "No niin, Antony, minä lähdin ulos
myrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta -- en löytänyt sisar Agathaa."
"Sen minä kyllä arvasin", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään
ovelasti.
Prioritar loi häneen nopean, levottoman katseen.
"Mitä sinä tarkoitat, Antony?"
Silloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren
kaavun lievettä. "Voi, kunnianarvoisa äiti", hän änkytti, "minulla on
jotain tunnustettavaa."
"Niinpä tunnusta", sanoi prioritar valkein huulin.
"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen
tehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä
päin löysin kammiossani nämä."
Mary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän
säilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi
nähtäväksi kuusi hernettä.
"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "pussissa oli viisikolmatta. Luulin
laskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli
pudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä
tulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani,
huomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla
ollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan
sisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka
asia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini.
Voiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?"
Hän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla
rakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa
valmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi
kohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.
"Antony kulta", aloitti kunnianarvoisa äiti hymyillen.
"Antony kulta --" hän virkkoi nauraen ääneensä.
Sitten hän sovitti kätensä eukon kainaloon ja kohotti hänet hellästi
maasta. "Me erehdymme niin helposti", hän sanoi. "Kuinka hyvää
tarkoittanemmekin, niin jokainen meistä erehtyy toisinaan. -- Siinä ei
ole mitään anteeksi annettavaa, Antony hyvä."
"Minä olen vanha ja sekava ja typerä", sanoi maallikkosisar nöyrästi;
"mutta minä olen rukoillut armasta Neitsyttämme valaisemaan Mary
Antonyn vanhaa järkeä."
Mainittuaan tämän nöyrän katuvaisella äänellä Mary Antony vilkutti
kiitollisen priorittaren näkemättä ovelasti sillä silmällään, joka oli
madonnan puolella.
Pyhä Neitsyt, hymyili. Suloinen Pienokainen näytti iloiselta.
Prioritar nousi, ja hänen väsynyttä muotoaan valaisi huojennuksen
kirkas valo.
"Menkäämme maata, Antony kulta; silloin voimme uuden päivän koittaessa
nousta sydän virkistyneenä ja ymmärrys terävämpänä. Lepää siis Jumalan
huomassa."
* * * * *
Yksin jäätyään prioritar polvistui pitkään rukoukseen madonnan
alttarin ääreen. Kerran hän ojensi oikeata kättään kohti sitä paikkaa,
missä Hugh oli ollut polvillaan, koettaen vielä tuntea tämän lujan
puserruksen.
Lopulta hän siirtyi vuoteeseensa. Mutta uni ei ottanut tullakseen,
ja jonkin ajan kuluttua hän hiipi takaisin valkoisessa kuutamossa ja
kumartui painamaan huulensa siihen kiveen, jolle Hugh oli polvistunut.
Sitten hän pakeni häveten näyttää Pyhälle Neitsyelle moista heikkoutta
eikä rohjennut vitkaistakaan ristillä riippuvan kuolleen Kristuksen
aavemaiseen muotoon. Sillä Rakkauden tullessa häntä etsimään oli
Elämäkin saapunut; ja minne Elämä saapuu, sieltä Kuolema karkoittuu;
samaten kuin nousevan auringon voitokkaan kulun tieltä pimeys ja varjot
pakenevat tiehensä.
* * * * *
Mutta yksinpä silloin Pyhä Neitsyt hymyili leppeästi, ja Pienokainen
hänen helmassaan näytti iloiselta.