Kammioonsa astuttuaan prioritar seisoi tuokion aivan huumaantuneena
kiireisestä kulustaan pimeässä. Tuskin hän saattoi käsittää,
että pitkällinen jännitys oli nyt lauennut, että hän oli päässyt
turvallisesti takaisin suojaansa.
Kaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen
häntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh
oli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään
tarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.
Ei kenenkään tarvinnut päästä tietämään -- Mutta, ah, juuri se tieto
pidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä
hän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.
Hugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli
hartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.
Mutta nyt?
Turtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili
ympärilleen.
Niin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja
tuossa hän oli jälleen seisonut.
Tämä tyyni erakkoilma oli väreillyt hänen äänensä kiihkosta.
Se oli tyyntynyt uudelleen.
Tyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö
hänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?
Mutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä
itsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen
kärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut
tavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli
melkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan,
totuuteen, puhtauteen, kunniaan?
Prioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta
sivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin
juurelle.
Hän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman
raudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän
Vapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua
saadakseen.
Niin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi.
Ristillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät
hänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen
pienokaisjalat.
Mutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen,
palvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: "Kuollut
Jumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!" Ja sitä
seurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: "Onko tämä uskontoa?"
Viime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan
priorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan
jälkeensä.