Kun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän
sulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen
olevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille
tai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi
tiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen
hartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin
rauhaan.
Tyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt
niin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui
keskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.
Madonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut
Kristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään.
Raskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina
pöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä -- se oli tuota pakottavaa
tyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku
näkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.
Mutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa
ääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään
liikkeelle.
Sitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot
olivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti
lihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään
kammioon.
Tuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu
kunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja -- haudantakaisia
tai ruumiillisia -- yksinään ja suojatta.
Kiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista
pitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.
Siepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase,
mikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa
sisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.
Ryömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt
niiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden,
pitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.
Lihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä,
kunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan
äidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä,
holvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi
lähellä avointa ovea.
Hän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä,
kauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan
hänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta
takaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi
kunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten
kuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa
maattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja
uskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut
siellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään
lihakirveellään, jos tarve vaatisi.
Siitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut
kuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää,
että hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa,
jotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä
hädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin
Eleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi
ilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun
kirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa -- joka,
kiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa
-- kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan
ripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen
voidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun
ritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony
kuiskannut "Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!" ja sitten painanut kätensä
suulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli
maininnut, että häntä nimitettiin "hurmepukuiseksi ritariksi", oli
Antony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti
ovea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle,
ja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina
jälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt
takaisin romantiikan valtakuntaan.
Vasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan
äidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan
todellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen
sydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän
puoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli
nähnyt heidät polvillaan -- jalona parina -- oli nähnyt priorittaren
tarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli
ryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan
lattialle.
Refektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi
kuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan
Neitsyen alttarin ääressä.
Kun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony
noussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan
hämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.
Lopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty
kunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen
määräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti
hän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin
määräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa
ja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.
Mutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo
kaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut
todistamassa.
Hänen katseensa osui madonnaan, joka hymyili levollisesti.
Hän hoiperteli eteenpäin polvistuen samalle kohdalle, missä prioritar
oli ollut.
"Pyhä Jumalan Äiti", hän kuiskasi, "opeta sitä ritaria ymmärtämään,
ettei kunnianarvoisa äiti voi tehdä sellaista!"
Sitten, ryömien polvillaan sille paikalle, missä ritari oli maannut,
hän huudahti: "Autuas Neitsyt, osoita kunnianarvoisalle äidille, ettei
hän voi jättää ritariaan ypöyksin!"
Sitten hän laahusti takaisin ja polvistui kummankin kohdan
keskivaiheille. "Armahin Neitsyt", hän anoi, "valaise Mary Antonyn
vanhaa järkeä!"
Katsahtaen salavihkaa madonnaan hän huomasi Neitsyen hymyilevän.
Myöskin Pyhä Lapsi näytti iloiselta. Mary Antony hyrähti nauruun ja
tunsi mielensä rohkeammaksi. Kunnianarvoisan äidin hymyillessä hän
tiesi aina saaneensa anteeksi.
Ja tulihan hänen rukouksensa nyt viipymättä kuulluksi; sillä tuskin
hän oli noussut polviltaan, kun hän jo muisti, missä kunnianarvoisa
äiti säilytti kammionsa avainta; ja koska hän oli poistuessaan sulkenut
oven omalla tiirikka-avaimellaan, oli tuo toinen avain tuossa tuokiossa
Antony eukon kädessä ja hän itse jälleen ulkona käytävässä, missä hän
lukitsi oven jälkeensä varmana siitä, että saisi tilaisuuden toimittaa
avaimen takaisin paikalleen, ennenkuin kunnianarvoisa äiti alkaisi sitä
kaivata.
* * * * *
Sisar Mary Antony hiipi kenenkään näkemättä refektorion ohitse ja
sitten keittiöön. Sinne päästyään hän hääräili ja toruskeli ja näytteli
mahtiaan väittäen saaneensa vartoa ainakin tunnin ajan jotain, mitä oli
juuri vast'ikään pyytänyt.
Nuoremmat maallikkosisaret eivät rohjenneet vastata mitään; mutta
sisar Mary Martha tiedusti hetken päästä:. "Mitä sinä olet toimitellut
iltamessusta pitäen, sisar Antony?"
Koska Pyhä Neitsyt, oli valistanut hänen järkeään, tajusi Antony eukko
sillä haavaa, että toisinaan, kun on pakko pettää, ei mikään ole sen
parempi keino kuin täysi totuus.
"Olen kuunnellut ihmeellisen romanttista tarinaa", hän vastasi, "jonka
kertoi hurmepukuinen ritari."
"Kyllä sinä olet todellakin oikein pähkähullu satakielinesi, sisar
Antony", huomautti Mary Martha; "ja vielä sinä otat itsesi hengiltä,
kun istuskelet ulkona kosteassa puutarhassa päivänlaskun jälkeen."
"No -- niin kauan kuin otan vain sellaista, mikä on omaani, ei
toisilla ole syytä nurista", ärähti Mary Antony ja ryhtyi valmistamaan
herkullista keittoa, jonka tiesi kunnianarvoisan äidin mieliruoaksi.
Ja kaiken aikaa paholainen kuiskasi eukon korvaan: "Ei hän palaa...
Valmista vain keittosi, hölmö; mutta hän ei tule enää tänne sitä
juomaan... Maailma ja Liha ovat kutsuneet; kunnianarvoisa äiti ei
palaa... Hämmennä keittoa hyvin, mutta höystä se oman makusi mukaan.
Sinä saat nauttia sen itse tänä iltana. Kun Maailma ja Liha kutsuvat
kyllin kovaa, silloin naisista parhaatkin taipuvat paholaisen valtaan."
"Valehtelija!" sanoi Mary Antony heristäen puukauhallaan. "Väisty
taakseni -- ei, asetu kernaammin eteeni! Takanani olet hiiviskellyt jo
kyllin kauan. Ja jos asetut eteeni juuri nyt, niin joudut tuleen ja
voit tuntea olevasi kotona, mestari Paholainen! Mutta 'älä vaan tuikkaa
häntääsi kunnianarvoisan äidin keittoon'."
Kun Valkoiset sisaret saapuivat refektoriosta, sattui Mary Antony
parhaillaan kiillottamaan Pyhän Maria Magdalenan kuvan kehystä
kunnianarvoisan äidin kammion oven vieressä.
Hetken kuluttua ilmestyi sisar Mary Rebecca kohottaen kätensä
koputtamaan.
"Malta!" kuiskasi Mary Antony. "Kunnianarvoisaa äitiä ei saa nyt
häiritä."
Sisar Mary Rebecca verhosi nyrpistyksensä hymyyn.
"Miksi ei, kelpo sisar Antony?"
"Miksi ei, ei ole minun asiani", vastasi Antony eukko niin töykeästi
kuin suinkin voi. "Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän
on määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain
luonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin
rumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa,
kunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan
tänä iltana." Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan
kunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.
Sisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony
eukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta
sisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.
Mutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar
Mary Rebecca lähti omaan kammioonsa.
Kun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet,
hiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren
suojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi
odottamaan ja vahtimaan.
Myrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle.
Auringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä
vallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili
huuhkaja.
Mary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua.
Hän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt
muruakaan päivällisaterian jälkeen.
Paholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä
paastonneet koettavat pysytellä valveilla.
"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää", hän kuiskasi. "Mitä sinä
oikeastaan odotat?"
"Mene tiehesi!" sanoi Mary Antony. "Minä olen liian vanha kelvatakseni
seuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua
kammiossaan."
"Kunnianarvoisa äiti on aina astellut pää tähtiä tavoitellen", pilkkasi
Paholainen. "Miksi lankeavat korkeimmat alimmaksi, kun kiusaus saapuu?"
"Kysy sitä äiti alipriorittarelta", virkkoi Mary Antony, "ensi kerralla
kun hän kutsuu sinut illalliselle."
Sitten hän puserti vanhat kätensä rintaansa vastaan; sillä alioven
lukossa kiertyi avain perin hiljaa.
Askeleet, jotka pikemmin tunsi kuin kuuli, nousivat portaikkoa
holvikäytävään.
Sitten liikkui hämärässä valaistuksessa priorittaren kookas olento
äänettömästi laakakiviä pitkin, siirtyi sisään avoimesta ovesta ja
jatkoi matkaansa autiota sisäkäytävää myöten.
Kurkottaen innokkaana kaulaansa vanha maallikkosisar näki priorittaren
seisahtuvan kammionsa oven edustalle, kohottavan tiirikka-avaintaan,
avaavan oven ja astuvan sisään.
Kun oven lukinnan heikko ääni osui vanhan Mary Antonyn jännittyneisiin
korviin, alkoi hän avutonna nyyhkyttää.