Prioritar seisoi tuokion suljetun oven ulkopuolella. Käytävän
levollinen hiljaisuus auttoi häntä saavuttamaan ulkonaisen tyyneyden,
jonka hänessä täytyi vallita, ennenkuin kävi nunnia kohtaaminen.
Kulkien verkalleen toiseen päähän hän avasi sisar Mary Seraphinen
kammion oven tuntien nöyryyttävää häpeätä sen johdosta, että oli
niin varmasti uskonut joutuvansa tekemisiin "Wilfredin" kanssa ja
oli ajatellut niin ylenkatseellisesti hänestä ja Seraphinestä. Ah,
rakastamamme henkilön tekemä vääryys pakottaa usein puhtaimmat,
jaloimmat henget nöyrtymään tomuun saakka.
Sitten prioritar soitti itse refektorion kelloa.
Illallistunti oli jo aikoja sitten ohitse; nunnat riensivät kärkkäinä
ulos.
Kulkiessaan kohti portaikkoa, joka johti refektorioon, he näkivät
priorittarensa perin kalpeana, perin suorana seisovan selin kammionsa
oveen.
Kukin nunna notkisti polvensa ohitse astuessaan; ja jokaiselle taivutti
prioritar keveästi päätään.
Sisar Mary Rebeccalle, joka polvistui heti, hän puhui:
"En saavu aterialle tänä iltana. Koska aliprioritar on poissa, niin
sinä asetut minun sijalleni."
"Kyllä, kunnianarvoisa äiti", sanoi sisar Mary Rebecca nöyrästi,
suudellen priorittaren kaavun lievettä; sitten hän nousi ja riensi
edelleen ihastuneena arvoasemastaan, niin lyhytaikainen kuin se olikin.
Kaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen
kauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista
paikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan
johtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja,
oli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli
liverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.
Prioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon.
Kaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat
olivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden
toisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen
asutun kammion ovi oli suljettu.
Seisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi
kuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia
askeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion
väliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun
tämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.
Sitten prioritar otti naulasta yhden kryptalyhdyistä ja sytytti sen.
* * * * *
Sillä välin seisoi yksikseen jäänyt ritari tuokion ajan kuin
huumautuneena.
Hän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä
lamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa,
kuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.
Seisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä,
kuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni
vieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta
hehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän
katkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut
sydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä
kohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä
ja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi
saapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman
vaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.
Mutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli
jättänyt, sanoi: "Älä koske minuun", ja kehotti häntä etsimään vaimoa
toisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun
oli luullut lemmittynsä uskottomaksi.
Ja kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa
pidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen.
Lisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo
elinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen
hänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin
hänet oli nyt jätettävä -- tällaiseen elämään!
Ritari silmäili huonetta, havaitsi makuusuojaan johtavan matalan
holvioven, astui askeleen sitä kohti, kavahti sitten takaisin ikäänkuin
pyhäköstä; huomasi ison pöydän, joka oli messukirjain, pergamentin ja
veliinipaperin peittämä. Se olisi pikemminkin voinut olla oppineen
munkin kammio kuin hänen rakastamansa naisen huone. Hänen harhaileva
katseensa osui Madonnaan ja Lapseen.
Puhtaassa iltavalossa tuo marmoriryhmä näytti omituisen tenhoavalta;
oli jotain äärettömän inhimillistä tuossa äidin miettiväisessä
hellyydessä, kun hän kumartui hymyilevän Pienokaisen puoleen. Se puhui
kodista pikemmin kuin luostarista. Se kosketti erästä kieltä ritarin
sydämessä, kieltä, joka helähti kirkkaana ja puhtaana väittelyn ja
katkeruuden soraäänet voittaen.
Hän kurotti kättään ja kosketti Pyhän Pienokaisen pikku jalkaa.
"Jumalan Äiti", hän virkkoi ääneen, "lähetä hänet luokseni! Sääli
nälkäistä sydäntä, yksinäistä kotia, autiota liettä. Lähetä hänet
luokseni!"
Sitten hän nosti maasta valkoisen kaavun ja hilkan ja puki ne ylleen.