Kammioonsa astuessaan prioritar näki heti, että hänen määräyksiään oli
toteltu.
Hilkkaniekka olento seisoi kammion toisessa päässä nojaten leveitä
hartioitaan seinää vastaan. Käsivarret olivat ristissä kaavun alla;
prioritar saattoi nähdä, että myöskin jalat olivat ristissä. Puku
oli tosin Valkoisten sisarten, mutta se verhosi niin ilmeisesti
miesolentoa -- -- isoa miestä, joka oli joutunut umpikujaan ja
näytti aikovan uhmata -- että oudosta tilanteesta, suuttumuksesta ja
pelosta huolimatta tuon pyhän asun ja sen salaisen kantajan välinen
ristiriitaisuus pakotti priorittaren hymyilemään vastoin tahtoaan.
Sulkien oven hän veti esiin tummasta espanjan puusta veistetyn tuolin,
lordi piispan antaman lahjan, joka tulkitsi sopivasti hänen ylhäisen
virkansa arvokkuutta.
Tuoliin istuutuen hän laski vasemman kätensä kevyesti tuolin
kädennojaksi veistetyn jalopeuran harjalle; mutta oikea käsi piteli yhä
näkymättä norsunluu kahvaa, ja ojentuen hiukan eteenpäin, jalat lujasti
maahan juuttuneina, hän oli valmis hypähtämään tuossa tuokiossa pystyyn.
"Tiedän Teidät mieheksi", hän virkkoi.
Ukkonen jyrisi kaukana.
Sade roiskui yhä ikkunaan, mutta rajuilma oli tyhjentänyt voimansa;
taivas alkoi seljetä. Kalpea valojuova auringonpaistetta purkautui
hajaantuvien pilvien lomasta ja tunkeutuen sisään ikkunasta kimmelsi
jalokiviristissä priorittaren rinnalla ja sytytti omituisen säteilyn
hänen kirkkaiden silmiensä tutkivaan valoon.
"Tiedän Teidät mieheksi", virkkoi hän toistamiseen. Te seisotte siinä
paljastettuna; ja varmaankin te seisotte siinä myöskin häpeissänne.
Juonia kutomalla, omaksumalla meidän asumme teidän on onnistunut
tunkeutua kenenkään haluamatta tähän pyhään luostariin, missä elää
vähäinen joukko naisia, jotka ovat eronneet maailmasta ikiajoiksi,
jotka ovat luopuneet paljosta pyhittääkseen elämänsä alituiseen
hartauteen ja palvontaan, saavuttaen siten välitysvallan, joka tuottaa
siunausta niille, jotka vielä jatkavat elämän taistelua ulkona
maailmassa.
"Mutta sitä varten on täytynyt katkaista monta hellää sidettä. Ulkona
maailmassa on rakkaita isiä ja veljiä, joita nunnat mielellään
tapaisivat uudelleen; mutta se käy päinsä vain ani harvoin
vierassuojassa portin luona, ja silloinkin on ristikko välillä.
Ottamatta lukuun piispaa tai pappia ei yhdenkään miehen jalka saa
astua meidän luostariimme, ei yhdenkään miehen äänen ole sallittu
kaikua näissä kammioissa.
"Mutta -- petosta ja salajuonta käyttäen -- te olette nyt tunkeutunut
tänne. Tuskinpa minun pitäisi sallia teidän poistua täältä hengissä
kerskaamaan teostanne."
Prioritar vaikeni.
Olento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään.
Tässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren
mielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen "Wilfred
serkusta".
Tuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus
singahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti.
Hän yritti toista keinoa.
"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred", hän sanoi. "Ja tiedän, mistä
syystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos
mahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme,
joka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika -- eikä se
ole kovinkaan kaukainen -- kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen
halunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut
liian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan.
Hän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra
ritari, on teidänkin tehtävä."
Sade oli lakannut. Myrsky oli tauonnut. Päivänvalo virtasi tulvana
kammioon.
Vielä kerran ryhtyi prioritar puhumaan, ja hänen äänensä oli lempeä.
"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen
vaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut
tätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt
tyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme
Mary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän
lähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle,
että palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.
"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua
Hänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?"
Huntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein
ilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään,
ja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.
Prioritar katsoi pitkään tuota laihaa, ruskeata kättä.
Sitten hän nousi verkalleen seisomaan.
"Näyttäkää minulle -- kasvonne", hän virkkoi; ja jokainen sana tuli
jännittyneestä, ikäänkuin paljas kalpa olisi tunkeutunut värisevään
lihaan ja vetäytynyt jälleen ulos.
Tämän kuullessaan ojensihe olento suoraksi, astui askeleen eteenpäin,
heitti taaksepäin hilkan, repäisi auki kaavun ja skapularion vapauttaen
käsivartensa avaroista hihoista.
Ja hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei
ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä -- sen miehen kasvot, joka
muinen oli ollut hänen lemmittynsä.