Prioritar odotti, kunnes vanhan maallikkosisaren laahustavat askelet
häipyivät kuuluvista.
Sitten hän astui pitkään kivikäytävään jättäen oman kammionsa oven
sepposen selälleen.
Jokaisessa kammiossa prioritar pistäysi.
Jokaisessa hän tapasi nunnan polvillaan hartauteen vaipuneena.
Ei yhdessäkään kammiossa ollut kahta valkoista olentoa. Niin
yksinkertaisesti olivat nuo kammiot sisustetut, ettei niissä voinut
olla mitään piilopaikkaa. Yksi silmäys ovelta riitti.
Sisar Seraphinen kammion ulkopuolella prioritar seisahtui, sillä hän
kuuli sisältä puhetta; sitten hän astui nopeasti sisään. Mutta sisar
Seraphine oli yksinään ja luki kuuluvasti, halukkaana kuulemaan omaa
ääntään.
Prioritar astui nyt kohti raskasta holviovea, joka johti
holvikäytävään. Se avautui sisäänpäin ja oli jäänyt sepposen selälleen
Mary Antonyn jälkeen. Kesäisin se yleensä pidettiinkin avoinna kautta
Vuorokauden viileyden vuoksi.
Kulkiessaan pitkin hämärästi valaistua käytävää prioritar saattoi
avoimesta ovesta nähdä sateen ryöppyävän holvikäytävän halki.
Myrskypilvet olivat lopultakin purkautuneet ja valoivat alas
vesivirtoja.
Prioritar seisoi oviaukon suojassa katsellen ulos holvikäytävään. Siitä
hän näki kaikkialle muuanne paitsi maanalaisen tien ovelle ja sinne
johtavaan portaikkoon. Häntä olisi haluttanut käydä tarkastamassa
näitä, mutta tuskinpa sentään kannatti lähteä ulos sateeseen, joka
nyt pyyhälsi sisään holvikäytävän kaarista. Jos tuossa portaikossa
väijyikin jokin mahdollinen vaara, niin olihan luostari täysin
turvassa, jos hän sulki tämän sisäkäytävän ja holvikäytävän välisen
oven ja salpasi sen lukkoon.
Astuen takaisin sisäkäytävään hän tarttui raskaaseen oveen ja työnsi
sen kiinni, havaiten tällöin, että se oli aivan liian raskas Mary
Antony vanhuksen heikoille käsivarsille, ja päättäen vast'edes jättää
sen sulkemisen jonkun nuoren maallikkosisaren tehtäväksi, jolloin Mary
Antony saisi vastata vain siitä, että avain tuli kierretyksi lukkoon.
Tämän aikoi prioritar nyt itse tehdä, kun jokin pakotti hänet
kohdistamaan silmänsä siihen nurkkaan, mikä oven sulkeutuessa oli
joutunut näkyviin.
Siinä nurkassa seisoi liikkumatta, kasvot hunnun peittäminä, muuan
kookas olento, jolla oli yllään Worcesterin Valkoisten sisarten
nunnakunnan puku.
Kenties vaitiolotottumus ei ole koskaan arvokkaampi kuin äkillisen
säikähdyksen ja kauhun hetkinä.
Yksi ainoa huudahdus priorittaren suusta olisi silmänräpäyksessä
saanut, joukon ovia avautumaan ja parikymmentä pelästynyttä nunnaa
kiirehtimään paikalle.
Mutta prioritar ei kirkaissut, hän seisoi vaiti ja aivan liikkumatta;
mutta jokainen suoni hänen ruumiissaan herkesi sykkimästä hetkellisen
hillittömän, kylmän kammon kestäessä. Sitten hänen sydämensä ryhtyi
rajusti sykähtäen jälleen toimimaan, jyskyttäen niin äänekkäästi, että
hän voi kuulla sen hiljaisuudessa. Kuitenkin hän hillitsi jokaista
vaistoa, mikä vaati ääntämään tai liikahtamaan.
Pian hänen suonensa rauhoittuivat; hänen sydämensä, sykkien tasaisesti,
muuttui jälleen taidolla hallituksi ratsuksi, jolla hänen ylväs
rohkeutensa saattoi kiitää voittoon.
Ja kaiken tämän kestäessä hänen silmänsä eivät siirtyneet, hetkeksikään
tuosta valkoisesta olennosta: tämä tunsi joutuneensa ilmi ja
tarkastelun alaiseksi.
Priorittaren käsi piteli yhä avainta.
Hän väänsi sitä ja veti sen sitten pois lukosta.
Korvia huumaava ukkosen jyrähdys vapisutti seiniä. Tuulenpuuska ja
ryöpsähdys sadetta iski oveen.
Kun ukkosen viimeinen kaiku oli häipynyt tiehensä, puhkesi prioritar
puhumaan; ja tuo keskellä myrskyä kaikuva tyyni ääni kuulosti ainoan
kuuntelijansa korvissa kuin mahtiääni Galilean merellä, kun se käski
myrskyä taukoamaan ja hurjia aaltoja rauhoittumaan.
"Kuka olet ja mitä toimitat täällä?"
Olento ei vastannut.
"Oletko aavevieras, joka on palannut meidän keskuuteemme näkymättömästä
maailmasta?"
Olento ei liikahtanutkaan.
"Oletko sitten lihaa ja verta ja kuolevainen kuten mekin?"
Verkalleen taivutti olento päätään.
"Nyt vannotan sinua Pyhän Neitsyemme nimessä ilmoittamaan minulle
totuuden. Oletko todellakin hurskas nunna, meidän pyhän järjestömme
jäsen? Vastaa minulle, oletko vai etkö?"
Olento pudisti päätään.
Prioritar astui askelen eteenpäin, siirti avaimen vasempaan käteensä
ja pujottaen oikean käden skapularionsa alle tarttui lujalla otteella
vyössä olevaan tikariin.
"Silloin, sinä joka ilvehdit meidän pyhässä asussamme", virkkoi
prioritar, "sinun on vastattava minulle kaksinkertaisesta rikoksesta:
siitä että käytän tuota pukua ja siitä että saavut tänne kenenkään
kutsumatta. Varo itseäsi, elämäsi ei ole koskaan riippunut hauraammassa
langassa kuin nyt. Pelastusta voit toivoa vain ehdolla, että menettelet
nyt minun määräykseni mukaan. Kulje edelläni tätä käytävää pitkin,
kunnes saavut oikealla kädellä sijaitsevan kammion luo, jonka ovi on
avoinna. Astu sisään ja asetu seinää vastaan sille puolen, joka on
ovesta kauimpana. Siellä tahdon puhella kanssasi."
Naisen laahustavin askelin ja vanhuksen kumaraisin hartioin liikkui
olento vitkalleen eteenpäin, astui valkoisen kaapunsa liepeelle,
kompastui, mutta saavutti taas tasapainonsa.
Prioritar nauroi tämän nähdessään -- lyhyen pilkallisen naurahduksen,
josta kuvastui enemmän suuttumusta kuin hilpeyttä.
Äkillisellä liikkeellä olento suoristihe, seisoi täydessä pituudessaan
ja astui eteenpäin. Prioritar huomasi hartiain leveyden, vartalon
ko'on, joka oli hänen omaansa suurempi, vaikka hän olikin tavallista
pitempi, pitkät askeleet maahan asti ulottuvan kaavun alla, ja
hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, sillä nyt hän tiesi varsin
hyvin, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Kohtalo oli jouduttanut
hänet hirvittävään vaaraan. Ypöyksinään hänen oli kohdattava ovela
vihollinen. Hän ei pyytänyt mitään apua toisilta, mutta hän ei myöskään
ryhtynyt tarpeettomasti uhmailemaan.
Kulkiessaan Mary Seraphinen kammion ohitse hän telkesi tämän neidon
sisään käyttämällä tiirikka-avaintaan.