Saman päivän iltapuolella odotteli Mary Antony pylväskäytävässä
Valkoisia sisaria palaaviksi vespermessusta. Ainoastaan kaksikymmentä
oli lähtenyt siihen; ja peläten tuon tavallisuudesta poikkeavan
lukumäärän erehdyttävän häntä kulutti vanha maallikkosisar
odotusaikaansa laskemalla kahtakymmentä hernettänsä yhä uudelleen,
siirrellen niitä toisesta kädestä toiseen.
Äiti aliprioritar ei kyennyt vielä nousemaan vuoteestaan. Sisar Mary
Augustine oli jäänyt häntä hoitamaan.
Sisar Teresan tuskat olivat lieventyneet, mutta hän oli vielä kuumeessa
ja omituisen heikkona. Kunnianarvoisa äiti kielsi häntä nousemasta.
Vähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi
pylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt
kävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi
epäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä
punehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään
tavallisia taudin oireita.
Koska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada
mahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar
Seraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse
kotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut
taudistaan.
Niin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan
toisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden
käännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen
hetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta,
jolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.
Yksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat
kyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta
kauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan
huoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta
oikullista nunnaa.
Kaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea:
ensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut "Wilfrediä" avukseen
ja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet,
ennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän
oli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary
Antonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta
sisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.
Astellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä
ruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar
äkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan
tummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan
kesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.
Linnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne
pesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään,
vartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.
Seisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo
ennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa
käytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt
kulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.
Prioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät
palanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen.
Ja miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä
tavallista ilmoitustaan?
Aikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen
käärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys;
ja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary
Antony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden
polvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet
ojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta
pidellen. "Voi, kunnianarvoisa äiti!" hän puhui läähättäen. Sitten tuon
rakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän
vaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.
Prioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary
Antony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut
paremmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta
haluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä
äänellä.
"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi
hyökkäät tällä tapaa minun kammiooni -- ollenkaan koputtamatta,
vähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia
kintereilläsi? Häpeä toki!"
Vastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen
kouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle
kiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.
Prioritar rypisti otsaansa kyllästyen äkkiä noihin herneleikkeihin.
"Ovatko sisaret palanneet?" hän tiedusti.
Mary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui
molemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä
huulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.
Avaimen helähtäessä lattiaan repäisi polveileva tulisäilä taivaan halki.
Kun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä
kukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.
Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä
pälyvä pelko anoi apua.
Tällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa
muutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.
Kumartuen hän laski kätensä lujasti, mutta voimassaankin lempeinä
noille tutiseville olkapäille.
"Mikä sinun on, Antony kulta?" hän kysyi.
"Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha
maallikkosisar. "Minä laskin heidät. Kaksikymmentä Valkoista sisarta
lähti; mutta --"
"No niin?"
"Niitä on palannut _yksikolmatta_", puhui Mary Antony pelosta kalisten
ja kätki kasvonsa kunnianarvoisan äidin kaapuun.
Kaksi salamaa ennätti leimahtaa jyrinän säestäminä, ennenkuin prioritar
liikahti tai virkkoi mitään. Sitten hän nosti maasta Mary Antonyn,
sijoitti tämän tuolille, irroitti kaapunsa tutisevista käsistä, astui
käytävään ja soitti itse kelloa äänettömyyteen ja rukoukseen kutsuen.
Palattuaan kammioonsa hän sulki oven, kaatoi pikariin vahvistavaa
lääkettä ja kohotti sen Mary Antonyn vapiseville huulille. Sitten hän
istuutui vastapäätä ja katseli tyynin silmin maallikkosisarta.
"Mitä tämä juttu merkitsee?" virkkoi prioritar.
"Kunnianarvoisa äiti, kaksikymmentä hurskasta sisarta lähti --"
"Tiedän sen. Ja kaksikymmentä palasi."
"Niin", sanoi eukko lujemmin, saaden ärtymyksestä takaisin puhekykynsä;
"kaksikymmentä palasi; ja kaksikymmentä hernettä minä pudotin toisesta
kädestäni toiseen. Sitten -- kun ei ollut enää jäljellä ainoatakaan
hernettä -- liukui ohitseni vielä yksi Valkoinen sisar; ja hänen
kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.
"Minä pakenin portaita myöten alas, lukitsin oven ja otin avaimen
pois. Kuinka pääsin jälleen portaita ylös, sitä en tiedä. Kun ennätin
pylväskäytävän tasolle, näin kahdennenkymmenennen yhdennen Valkoisen
sisaren, jonka varalta -- Pyhä Pietari sen tietää -- minulla ei ollut
mitään hernettä, kulkevan pylväskäytävästä kammiokäytävään. Kun
minä kiiruhdin eteenpäin haluten nähdä, minne hän meni, niin meidän
välillemme syöksyi huikaiseva leimahdus, aivan kiemurtelevan käärmeen
kaltainen Kun sitten kykenin taasen näkemään, niin hän oli jo kadonnut.
Minä pakenin kunnianarvoisan äidin luokse ja syöksyin sisään ukkosen
jyrinässä."
"Näitkö hänen kasvonsa, Mary Antony?"
"En, kunnianarvoisa äiti. Viime aikoina kulkevat hurskaat sisaret
enimmäkseen kasvot hunnun peittäminä."
"Tiedän sen. Kuulehan nyt, Antony kulta. Sinä olet pudottanut samalla
haavaa kaksi hernettä, vaikka laskit vain yhden."
"En suinkaan, kunnianarvoisa äiti. Pudotin kaksikymmentä hernettä yhden
kerrallaan; laskin myöskin kaksikymmentä Valkoista sisarta. Ja kun olin
laskenut kahteenkymmeneen, niin tuli vielä yksi."
"Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?" vastusti prioritar. "Jos
kaksikymmentä lähti, niin ainoastaan kaksikymmentä voi palata. Kuka se
yhdeskolmatta olisi?"
Silloin vanha Mary Antony kurkottui eteenpäin tehden ristinmerkin.
"Sisar Agatha", hän kuiskasi väristen. "Sisar Agatha raukka on palannut
joukkoomme."
Mutta juuri tällöin juolahti priorittaren mieleen muuan nimi, vastaten
hänen omaan kysymykseensä ja saattaen hänet ymmälleen ja perin
vihaiseksi. "Wilfred! Wilfred, tuletko pelastamaan minut?" oli pikku
Seraphine houkko sanonut. Oliko moinen pyhyyden loukkaus mahdollinen?
Olisiko kukaan ulkomaailmasta rohjennut tunkeutua heidän pyhäkköönsä?
Mutta Antony eukon tarina tuntui vakuuttavalta. Hänen hurja pelkonsa
tuli täten selitetyksi.
Että vainajat palaavat ja harhailevat ihmisten ilmoilla etsien
rakastamiaan paikkoja, joista heidän on täytynyt luopua, tuntuu
aina kammottavalta kehittymättömästä mielestä, joka ei tiedä, että
vainajissa on enemmän eloa kuin elävissä ja ettei ole muuta kuolemaa
kuin synnin kuolema.
Mutta kunnianarvoisasta äidistä, joka vartioi laumaansa synniltä tai
häpeältä, tuntui näkymättömästä maailmasta tullut vieras vähemmän
kammottavalta kuin mahdollinen tungettelija näkyväisestä maailmasta.
Kelloa soittaessaan hän oli nopealla silmäyksellä todennut käytävän
olevan tyhjän.
Mikä kammioista suojasi nyt kahta, vaikka siinä pitäisi olla vain yksi?
* * * * *
Prioritar astui kammion halki eteläisen ikkunan lähellä sijaitsevan
syvennyksen luo, painoi jousta ja veti syrjään osan tammilaudoitusta.
Työntäen kätensä seinässä olevaan salaiseen kätköön hän veti esiin
kauniin tikarin, jossa oli kahva leikattua norsunluuta, metallinen
peukalonsuojus, terä vinosti hiottua terästä, joka suippeni
neulankärjeksi. Hän tunnusteli kärkeä ja pujotti sitten aseen vyöhönsä
skapularion alle. Sulkiessaan seinälaudoituksen ja kääntyessään
takaisin kammioonsa hänellä oli silmissään päättäväinen välke. Koko
hänen käytöksensä ilmaisi niin uljasta pelottomuutta, niin ylevää
varmuutta, että häntä katsellen Mary Antony tunsi oman pelkonsa
haipuvan.
"Kuulehan nyt, Antony kulta", puhui prioritar, kahlehtien vanhuksen
katseellaan. "Minun on päästävä selvyyteen siitä, että tämä
kahdeskymmenes yhdes Valkoinen sisar on vain sinun herneittesi
kepposia. Jos hän on jossakin täällä luostarissa, niin aion
ehdottomasti päästä puheisiin hänen kanssaan.
"Lähde sinä sillä välin keittiöösi ja antaudu valmistamaan
ilta-ateriaa. Mutta älä soita refektorion kelloa, ennenkuin minä
käsken. Ei, tahdon itse soittaa sitä tänä iltana. Kenties minulla on
syytä pidättää nunnat hiukan kauemmin hartaudenharjoituksessa.
"Jos sattuisin soittamaan hälyytyskelloa, niin anna kaikkien
apulaistesi rientää tänne; mutta mene itse äiti alapriorittaren
kammioon ja koeta pysyttää: hänet vuoteessa. Jos käy välttämättömäksi,
niin; sano minun käskyni olevan, ettei hän nouse... Hyvä Jumala!
Mikä jyrähdys! Pyhä Neitsyt varjelkoon meitä! Salama tuntuu pyrkivän
iskemään maahan. Minä käyn jokaisessa kammiossa katsomassa, ettei
kukaan ole liiaksi säikähtynyt.
"No niin, riennä nyt, Antony; eikä sinun huuliesi pidä
virkkaa yhdellekään nunnalle sanaakaan pelostasi; älä mainitse
kahdettakymmenettä yhdettä Valkoista sisarta taikka" -- prioritar teki
ristinmerkin -- "sisar Agathaa, jolle Herra suokoon ikuisen levon."
Mary Antony polvistui suutelemaan priorittaren kaavun lievettä. Sitten
hän nousi ja sanoi -- harvinaisen juhlallisesti ja hillitysti: "Herra
suojelkoon teitä, kunnianarvoisa äiti, vihamiehistä, näkyvistä ja
näkymättömistä." Ja uuden sokaisevan salamanvälähdyksen saattamana hän
poistui kammiosta.