Prioritar polvistui rukoukseen ja mietiskelyyn Neitsyt-äidin kuvan
eteen, joka piteli polvillaan Pienokaista.
Kuutamo täytti kammion puhtaalla kirkkaudella.
Mary Antonyn rikkaruohokimppu, joka lupauksen mukaan oli koristamassa
Neitsyen alttaria, näytti tuossa hopeahohteessa lilja- ja
ruusukiehkuralta.
Prioritar lepäsi kauan polvillaan kädet ristissä ja pää kumarassa, yhtä
valkoisena ja liikkumattomana kuin marmorikuva hänen edessään. Mutta
lopulta hän kohotti kasvonsa ja puhkesi matalalla äänellä anomaan:
"Jumalan Äiti", hän puhui, "auta tätä särkevää sydän poloista; tyydytä
rintani hurja nälkä. Tee minut tyytyväiseksi olemaan yhtä Jumalallisen
voiman kanssa ja kykeneväksi luopumaan Luonnosta... Tiedäthän, että
minä en tahdo _miestä_. Kaikkina näinä pitkinä vuosina, siitä pitäen
kuin hän petti minulle antamansa lupauksen, en ole kaivannut miestä.
Nainen, jonka hän otti omakseen, pitäköön hänet nureksimattani. En
kadehdi häneltä noiden käsivarsien syleilyä, joskin kerran tunsin
niiden voiman ja hellyyden. Miestä en kaipaa, vaan -- oi, suloinen
Jumalan Äiti -- kaipaan sen miehen pikku lasta! Kadehdin tuolta
naiselta äitiyttä, jonka hän on minulta itseltäni riistänyt... Kaipaan
pehmeätä, tummaa päätä rintaani vastaan painaakseni... Kaipaan suloisia
pienokaisen huulia imemään verestä, elämää itsestäni... Kaipaan
pikku jalkoja nojautumaan käsiini... Koko Luonto laulaa elämästä ja
voimassa lahjoittaa elämää. Mutta minun käsivarteni ovat tyhjät, ja
voimani kantaa vain itseäni edes ja takaisin... Oi, suo minulle armosi
kääntääkseni ajatukseni Elämästä uhrautumiseen."
Prioritar nousi, astui lattian poikki ja polvistui pitkälliseen
rukoukseen ja mietiskelyyn krusifiksin ääreen.
Kuun valo osui kärsivän Vapahtajan kuolevalle hahmolle,
orjantappurakruunulle, levitetyille avuttomille käsivarsille, verta
vuotaville jaloille.
Oi, verraton Pelastaja! Oi, suunnaton Uhri! Oi, Jumalan Rakkaus,
ihmiskunnalle ilmoitettu!
Prioritar oli kauan polvillaan hartaissa mietteissä. Aika ajoin hän
heittäysi maahan painaen otsaansa ristin juurelle.
Viimein hän nousi ja lähti astumaan kohti sisäsuojaa, missä hänen
vuoteensa sijaitsi.
Mutta juuri kynnykselle ennätettyään hän kääntyi kiireesti takaisin
ja polvistuen Neitsyen ja Lapsen eteen syleili pienokaisen pikku
marmorijalkaa, peitti sen suudelmin ja puserti rintaansa sitä vastaan.
Kohottaen sitten epätoivoisen katseen Madonnan hellää muotoa kohti hän
huudahti: "Oi, Jumalan Äiti, tee minut kykeneväksi rakastamaan rakkaan
ristiinnaulitun Poikasi lävistettyjä jalkoja enemmän kuin rakastan
polvillasi lepäävän Jesus-lapsen pikku jalkoja!"
Suuri tyyneys valtasi hänet tämän viimeisen rukouksen jälkeen. Se
tuntui äkkiä paljoa tehokkaammalta kuin kaikki pitkät valvonnan hetket.
Hän tunsi itsensä varmaksi siitä, että se tulisi kuulluksi.
Hän nousi seisomaan, melkein liian huumautuneena ja väsyneenä
kulkeakseen sisäsuojaan.
Erinomaisen hienon tuoksun leyhkä täytti ilman.
Madonnan jalkain juuressa sijaitsi ihmeellinen kiehkura kieloja ja
valkoisia ruusuja.
Kalpeana, mutta säteilevänä siirtyi prioritar makuusuojaansa. Vanhan
Mary Antonyn rakastava sydän oli ollut täynnä liljoja ja ruusuja.
Hänen syynsä ei ollut, että hänen vanhat kätensä olivat täyttyneet
rikkaruohoista. Jumalallinen Rakkaus oli kaikkitietävänä saanut aikaan
tämän ihmeen.
Ojentautuessaan vuoteelleen prioritar mutisi pehmeästi: "Herra ei katso
kuten ihminen katsoo: sillä ihminen katsoo ulkokuoreen, mutta Herra
katsoo sydämeen.
"Oi, kerskailemamme ruusut ja liljat näyttävät Hänen silmissään
pelkästään arvottomilta rikkaruohoilta.
"Herra katsoo sydämeen."
* * * * *
Priorittaren herätessä täytti auringonvalo hänen kammionsa.
Hän kiiruhti molempien suojien väliseen holvioveen ja katseli.
Voikukat näyttivät aamuvalaistuksessa entistä helakamman keltaisilta.
Piharatamo oli lakastunut.
Prioritar tunsi pettymystä. Hän oli aikonut lähettää varhain
noutamaan vanhaa Mary Antonya. Hän oli kuvitellut mielessään tämän
hämmästyksensekaista riemua. Mutta nythän kukkavihko oli aivan
entisellään.
Aamuvalo on aina ankara arvostelija. Kaikki pyrkii siinä näyttämään
samalta kuin ennenkin.
Mutta kammion ilmassa heijaili vielä ruusujen ja liljain tuoksua.
Pyhä Neitsyt hymyili Pienokaiselleen.
Ja priorittaren sydämessä vallitsi rauha. Hänen pitkällinen
valvontansa, rukouksen hetket olivat vahvistaneet hänet tuntemaan
itsensä tyynen varmaksi tulevasta voitosta.
Lujana tässä varmuudessaan hän kumartui ja suuteli hellästi pyhän
Pienokaisen pikku jalkoja.
Sitten hän helisti tapansa mukaan kelloa, joka kutsui tuota pikku
yhdyskuntaa nousemaan ja aloittamaan uuden päivän.