"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten", sanoi Mary
Antony punarinta-satakielelle "ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja.
Voin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita
neuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin
hernepussini."
Vanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut
uuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä
lähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua
saanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt
kivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli
laadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty
erittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.
Vaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja
harvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan
ilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat
lähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin
hän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin,
havahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän
alkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta,
ja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran
voikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.
Penkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi
juuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa
erikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.
Mainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta
halua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän
punarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.
Hän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen,
kääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.
"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!" hän sanoi. "Saat tehdä sen omalla
vastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla
kirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin
herneet rokassa -- siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan
edes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät
löytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten
joukosta."
Kurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon
valkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän
ja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.
"Tämä tässä", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan
ensimmäistä, "on kunnianarvoisa äiti itse -- iso ja puhdas ja
jalo... Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme
hänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän
kehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että _me_ olemme vain
hurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas _sinä_ olet hilpeä,
koreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin
vajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein
kunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.
"Tämä tässä", osoittaen kurtistunutta hernettä, "on äiti alaprioritar,
joka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy
pikku vintiö!
"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi
sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy
makea hymy.
"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar
Teresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa
nenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän
hurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.
"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella
joka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin
usko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän
vanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä
vasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää
nenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman
tarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin."
Jutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin
sisar Teresaa haeskellen.
Silloin tapahtui, nopeasti kuin ajatus, jotain odottamatonta.
Kolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet
lehahtivat --
Punarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli
jäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.
Päästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar
vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta
kohti.
* * * * *
Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes
ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen
huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen
hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon
toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin
vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon
lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan
käsittämättömiltä.
"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon
taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne
sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa,
jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya,
niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria -- sinä rohkea,
häijy mies! -- ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh,
olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi
muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi,
senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan,
niin _hän_ vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi
kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on
nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa
kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti.
Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten!
Missä on kunnianarvoisa äiti?"
"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja
astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.
Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että
maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan
hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä
oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta
pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui
punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan
hajalleen valuneita herneitä.
Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli
menettänyt järkensä.
Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony
heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli
niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.
"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse!
Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään
rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei
täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me
olemme kahden."
Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja
viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken
nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"
Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan
punarinta-satakielen kirkkaan silmän.
Mitä ihmettä? Aivan oikein! Siellähän oli "hurmepukuinen ritari".
Prioritar hymyili. Hän alkoi tajuta.
Punarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha
Mary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.
Prioritar nosti hänet maasta ja veti viereensä penkille.
"Istuudu nyt minun rinnalleni", hän sanoi, "ja tee täysi tunnustus.
Huojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten
julistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä
mukaiseksi varkaaksi."
Niinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen
liverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka
Mary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys
päivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon
turvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten
sisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan;
kuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli
tottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt
toisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna
näyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton
onnettomuus -- kunnianarvoisan äidin ryöstö.
Prioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen
merkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan
voimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa
Mary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana
tutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden
ulkopuolelle.
Prioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein
vähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti
itsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary
Antonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.
Sen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen
päivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin
kerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento,
joka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä,
teki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen
katsahtamatta.
Kun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä
kädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat
ehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.
Hänen ensimmäiset sanansa koskettivat asiaa, jota ei oltu vielä
mainittu.
"Antony kulta", hän virkkoi, "onko tuo kukkavihko meidän jalkaimme
juuressa sinun tekemäsi?"
"Voi, kunnianarvoisa äiti", huokasi vanha maallikkosisar, "siinäkin
minä menettelin väärin, vaikka aioin tehdä hyvää. Sisar Mary Augustine
tuli nähkääs keittiöön valmistamaan äiti alipriorittaren määräyksestä
piiraita, ja voidakseen tehdä ne raskaiksi hän halusi päästä minun
neuvoistani, jotka varmasti olisivat aika lailla keventäneet niitä, ja
niin hän käski minun mennä kitkemään rikkaruohoja puutarhasta.
"Kitkeissäni tulin ajatelleeksi, että paljoa hauskempaa olisi kerätä
oikein kaunis kukkavihko suloisen Neitsyemme alttaria koristamaan; ja
näin ajatellen minä jätin sisar Mary Augustinen raskaan työn ja rupesin
noudattamaan omaa mielihaluani. Mutta kun kukkavihko oli valmis, niin,
voi sentään, se olikin vain kimppu rikkaruohoja!"
Priorittaren silmät täyttyivät kyynelistä; aluksi hän ei uskaltanut
vastata, peläten äänensä pettävän. Sitten hän kumartui nostamaan
kukkavihon maasta.
"Pyhä Neitsyt on saapa sen", hän sanoi. "Minä lasken sen hänen
alttarilleen omassa kammiossani. Hän ymmärtää kyllä -- sillä hän
tietää, kuinka usein, käsien kitkeissä rikkaruohoja, sydän kerää
kuitenkin kaiken aikaa mitä kauneimpia kukkia.
"Niin, ja toisinaan, kun kannamme Jumalalle uhriksi kaikkein ihanimpia
kukkia, Hän näkee niissä vain arvottomia rikkaruohoja. Ja kun mielemme
on murheinen, koska meillä on vain rikkaruohoja tarjottavina, niin
Hän näkee niissä tuoksuvia kukkia. Mitä käsi tarjonneekin ihmissilmin
katsottuna, Jumala näkee siinä aina sydämen arvotusten kukkivan."
Prioritar vaikeni kasvoillaan perin iloinen ilme. Sitten, huomatessaan
vanhan maallikkosisaren yhä katselevan kukkavihkoaan tyytymättömänä,
hän jatkoi: "Ja sitä paitsi, Antony kulta, kuka ratkaisee, mitä kukkia
on nimitettävä 'rikkaruohoiksi'? Luoja itse ei sanonut 'rikkaruohoksi'
ainoatakaan kasvia luomakunnassaan, kuinka mitätön se olikin Kun hän
ihmisen syntiinlankeemuksen tähden kirosi maan, Hän sanoi: 'Kasvakoon
se myöskin ohdakkeita ja orjantappuroita!' No niin; terävimmät okaat on
ruusulla; ohdake on Skotlannin kuninkaallinen kukka ja jos meidän vanha
valkoinen aasi voisi lausua mielipiteensä, niin epäilemättä se sanoisi
sitä Kukkien Kuninkaaksi.
"Ei missään kohdassa Pyhiä kirjoja mainita ainoatakaan kasvia
'rikkaruohoksi'. Ihmisen tehtäväksi on jäänyt julistaa rikkaruohoiksi
sellaiset kasvit, joita hän ei tarvitse.
"Katsohan jokaista näistä. Kykenisikö kumpikaan meistä kahdesta, vaikka
vuosikausia uurastaisimme, valmistamaan kaikella taidollammekaan mitään
niin täydellistä kuin vähäpätöisimmän näistä rikkaruohoista?
"Ei, ne ovat rikkaruohoja, koska kasvavat siellä, missä niitä ei
pitäisi olla. Upea tulipunainen unikko on rikkaruoho viljavainiossa.
Jos ruusut peittäisivät vehnäpellon, niin me julistaisimme ne
rikkaruohoiksi ja kitkisimme ne maasta.
"Ja kenties muutamien meistä on täytynyt kohdella siten elämämme
ruusuja, noita suloisia ja tuoksuvia ilmiöitä, jotka peittivät alleen
palveluksemme vehnän, ylistyksemme ja rukouksemme uhrin.
"Ja kun kaikki rikkaruohomme on kiskottu maasta ja heitetty sotkuiseen
kasaan Hänen jalkainsa juureen, niin ehkäpä ne ovatkin meidän Herramme
silmissä seppele valiokukkia. Maan päällä saatu orjantappurakruunu
saattaa paratiisissa muuttua kukkakiehkuraksi."
Prioritar laski kukkavihon viereensä penkille.
"Ja nyt, Antony, puhumme sinun herneleikistäsi. Ei ole laisinkaan
väärin laskea herneiden avulla, kuinka monta päivittäin käy
iltamessussa; vaikka toisaalta myönnänkin, että minun mielestäni olisi
helpompaa laskea kädet ristissä yksi, kaksi, kolme, kuin pudottaa
herneet kädestä toiseen skapulariosi alla. Mutta kuinka tahansa,
menettelytapa, joka voisi olla vain salakuoppa toiselle, saattaa
toiselle osoittautua tueksi. Annan sen vuoksi sinulle luvan laskea
edelleenkin herneittesi avulla. Myöskin nuo leikit kammiossasi ovat
viattomia ja saattavat minut ajattelemaan, kuten joskus ennenkin olen
ajatellut, että pallo- ja rengasleikit, joissa silmä ohjaa kättä ja
mieli silmää, voisivat olla meille kaikille hyödyksi kesäiltoina.
"Mutta minä en voi sallia sinun ruveta ratkaisemaan Valkoisten sisarten
tulevaa elämää. Kuka sinä olet lähettääksesi minut paratiisiin vanhan
kyntesi näpähdyksellä tai pitämään oivallisen alipriorittaremme
kiirastulessa? Hyi häpeä, Mary Antony!" Mutta kunnianarvoisan äidin
äänen sävyä vastaan puhui hänen harmaiden silmiensä hilpeys.
"Siitä asiasta ei siis enempää, Antony kulta; vaikka, totta puhuakseni,
sinun tarinasi tuottaa minulle helpotusta, koska se on vastaus
kysymyksen, jonka aioin sinulle tehdä. Ei ole kulunut tuntiakaan
siitä, kun sain kuulla sisar Antonyn kerskannen, että hän saattoi
peukaloa ja etusormea näpähdyttämällä minä iltana tahansa lähettää äiti
alipriorittaren kiirastuleen."
"Kuka sellaista on kertonut minusta?" änkytti Mary Antony. "Kuka niin
sanoi, kunnianarvoisa äiti?"
"Muuan pikku lintu", mutisi prioritar. "Muuan pikku lintu, rakas
Antony; mutta ei sinun sievä punarinta-satakielesi. Sitä paitsi
kerskaus tarkoitti äiti alipriorittaren keiton myrkyttämistä. Oletko
koskaan pannut vahingollisia aineksia äiti alipriorittaren keittoon?"
Mary Antony liukui polvilleen.
"Ainoastaan papuja, kunnianarvoisa äiti, risiinipapuja; ja kun hän
oli ilkeimmällä mielellä, ulostavia yrttejä. Ei mitään muuta, sen
vannon! Antony eukko ei tiedä mitään myrkyistä; hän osaa vain valmistaa
palsamia -- oi-voi! -- ja lieventäviä voiteita! Pyhä Neitsyt tietää,
että se on valhetta koko juttu."
Prioritar nosti nopeasti kukkavihon ja kätki kasvonsa ratamoihin ja
voikukkiin.
"Uskon sinua", hän sanoi äänellä, joka ei tuntunut ylen varmalta.
"Nouse maasta. Mutta muista se, että kiellän sinua panemasta äiti
alipriorittaren keittoon muuta kuin sellaista, mikä tuottaa lievitystä
ja lohdutusta. Lupaa se minulle, Antony."
Eukko kohotti nöyrästi priorittaren kaavun lievettä ja painoi sen
huulilleen.
"Minä lupaan, kunnianarvoisa äiti", hän sanoi, "ja minä kadun syntiäni."
"Istuudu vierelleni", käski prioritar. "Minulla oli sanottavana sinulle
muutakin... Älä ajattele tylysti äiti alipriorittaresta. Hän on ankara
ja erittäin kärkäs huomaamaan virheitä, mutta tämän hän käsittää
velvollisuudekseen. Hän on perin hurskas nainen. Hänen intonsa on vain
merkkinä hänen hurskaudestaan."
Kohdatessaan priorittaren katseen Mary Antonyn terävät silmät
vilkkuivat.
Jälleen turvautui prioritar kukkavihkoon. Hän alkoi jo saada kylläkseen
voikukkien tuoksusta.
"Äiti aliprioritar on sairas", hän sanoi. "Hän vilustui eilen illalla
päivänlaskun jälkeen puutarhassa. Olen käskenyt hänen pysytellä
toistaiseksi vuoteessa. Meidän on hoivattava häntä lempeästi, Antony,
ja autettava häntä taasen paranemaan.
"Myöskin sisar Mary Rebecca on sairas, hänellä on luuvaloa ja lievää
kuumetta. Hänkin pysyy tänään vuoteen omana. Koeta kohdella häntä
ystävällisesti, Antony. Tiedän, että hän vainuaa usein pahaa, vaikkei
sellaista ole tarkoitettu, ja kertoo juttuja, jotka ovat enimmäkseen
hänen oman mielikuvituksensa keksintöjä. Mutta siinä hän vahingoittaa
itseään enemmän kuin toisia.
"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka
sitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka
loistaa korkeudessa.
"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät
esille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.
"Meidän on kohdeltava kärsivällisesti sisar Mary Rebeccaa."
"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti", pyysi Antony vanhus.
"Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen
luiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen
teitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa -- _te_ jouduitte
uhriksi -- voi-voi! -- ja he _säästyivät_!"
Tällöin prioritar nauroi hilpeästi.
"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony
kulta. Minut riisti rohkea, häijy mies -- sinun hurmepukuinen ritarisi!"
"Voi, kuulkaa!" huudahti vanha maallikkosisar. "Pahoin pelkään, että se
on enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan
teidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.'
Voi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!"
Prioritar nauroi uudelleen. "Antony kulta, sinun pikku lintusi otti
ensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai
juustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan...
Kuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!... Eikö ole
ihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset
druidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin
punarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin
varhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja
luolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia
tässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan,
silloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään,
kirjorastaat lauloivat '_Tee se nyt -- tee se nyt_' etsiessään ravintoa
poikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin
siivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen
eläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä -- näillä
saarilla -- lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset
lintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan,
eläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille
opettanut.
"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa,
kun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme
on kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin
kukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja
täällä, juuri tässä puutarhassa -- jos se on yhä pysynyt puutarhana --
punarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena
lauluaan.
"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo
alun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä
Jumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja
hävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua
raunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen
vuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin
surmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet
virtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä
orapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen."
Prioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle,
oksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.
"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!" hän huudahti. "Oi, tuntea
Elämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! _Se_ on Ikuista Elämää!"
Hän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli
unohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän
tien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa
joustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon
huokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä
vilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin
--
Luostarista kajahti kuuluvasti refektorion kello.
Prioritar antoi käsivarsiansa vaipua.
Hän nosti penkiltä rikkaruohokimpun.
"Tule, Antony", hän virkkoi, "käydään katsomaan, onko sisar Mary
Augustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka
ei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi."
Vanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata
olentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut
auvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa
äiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut
lupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä
voinut kevein mielin antaa.
Tosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta
kuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.
Mutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin
jäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski
hän sormen nenälleen.
"Se 'pikku lintu' saa risiinipapuja", hän virkkoi. "Se 'pikku lintu'
saa totta totisesti niitä! Ei sievä punarinta-satakieleni, vaan se
toinen!"
Ja ikävä kyllä sai sisar Seraphine sinä iltana ankaran puuskan ja kärsi
kovia tuskia.