Sisar Mary Seraphine makasi pitkällään kammionsa lattialla.
Käsissään hän lujasti puristi revityn huntunsa siekaleita.
Hän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun
sitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa
varpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.
Maatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: "Purppuraloimi ja
hopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu
jo valmiina vartoo!"
Prioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti
tuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa
tiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.
Sisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi
suljettiin ja lukittiin.
Nyt hän aloitti uudelleen.
"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut --"
Prioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä,
jotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.
"Oi!... Oi!... Oi!..." valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien
lattialla; "häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo
valmiina vartoo!" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin
pyydystivät hyönteisiä iltavalossa.
Niin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine -- vaikka
olikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa -- kuvitteli sittenkin
olevansa yksinään.
"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!" hän huudahti rajusti. Sitten hän
kohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon
seisovan ikkunan ääressä.
Silmänräpäyksessä sisar Mary Seraphine antoi päänsä painua.
"Häntä ja harja", hän aloitti -- sitten rohkeus petti; "aaltojen
vaahto" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa
turmiollinen.
Tuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän
vavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin
kuunnellakseen.
"Wilfred!" hän huudahti; "Wilfred! Tuletko jo pelastamaan minut?"
Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään
"Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä
katsellen tyynesti pääskysiä.
Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä
taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella
kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.
Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren
jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.
Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti
noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään
jalkain juureen polvistumitta olentoa.
"Sisar Seraphine", hän puhui -- "sillä sinun osoitettava todellista
katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen
nimellä -- sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon
viipymättä keskustella kanssasi."
Sisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.
"Minä en voi kävellä", hän sanoi.
"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on
kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."
Hän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.
"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän
ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti
alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän
toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin
nopeammin.
Tuo outo liikunto oli vaikuttanut perin terveellisesti hänen
mielialaansa.
Hänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan
liikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet
repeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää
reunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata
pylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta -- äiti
alaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta!
Saavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan,
kuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään
huolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin
hullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin
hänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.
Hän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä
mieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena,
lyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan "Wilrediä"
ja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.
Kenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään
moisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa
ollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti
anonut järkevyyttä!
Hän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien
ja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta
messukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla
hakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa
näytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.
Kuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi
puhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.
"Saat nousta seisomaan", hän virkkoi, "ja sulkea oven."
Sitten odottava käsi käänsi lehteä ja syntyi jälleen äänettömyys.
"Järjestä asusi parempaan kuntoon", sanoi prioritar kääntäen taasen
lehteä.
Kun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku
järjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä
ovea.
Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti
tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.
"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on
nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos
ruumiisi saa levätä."
Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja,
jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista
uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.
"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?" tiedusti prioritar perin
leppeästi.
"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä
minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden
vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti
aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona
linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta
kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen
heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen
muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan,
sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat
satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun
minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut
satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien
raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä
Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."
Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan
noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin
poskillaan.
"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni
hengähtääkseen.
"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos --"
"Jos?"
"Jos en olisi luopunut maailmasta."
Prioritar mietti tätä.
"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa,
lapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista
maailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?"
"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!"
huudahti sisar Seraphine ärtyisästi. "Minä olin kyllästynyt Wilfrediin.
Olin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä
luostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja
hämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän
saapuisi ryöstämään minut vapaaksi."
"Ja -- kun sitten määrähetki tuli?"
"Hän ei ollutkaan saapuvilla. En ole nähnyt häntä sen koommin."
Prioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti
huolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.
Puhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä
puunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.
"Sisar Seraphine", hän sanoi, "moni uskonnollisen elämän omaksunut
tietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä
sinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta
vastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion
hiljaisuudessa.
"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten
luovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja,
kevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme,
johon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä
turhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat
synnillisiä.
"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi
rukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina
tarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa."
Prioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen
ja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen
kasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen
häivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.
Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina
nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän
alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.
Hänen silmänsä viipyivät kaihoisasti hymyillen kirjassa.
"Tämä rukous voisi riittää", hän sanoi, "jos sydämemme olisi
todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme
on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan
hyvät aikomuksemme.
"Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen
sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta
paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu.
Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia
vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös,
jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen."
Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki
tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen,
josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi
syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli
merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle
elämälleen.
Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki
mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista
sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme
täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää
Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.
Prioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja
kiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä
salaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään
pysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin
hartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti
ylistämään tuota Pyhää Nimeä.
Hetken kuluttua -- sydän täynnä nöyrää hellyyttä -- hän kääntyi sisar
Seraphinen puoleen.
"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin
käyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian
itsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua
oikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta
rakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi."
Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien
rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar
Seraphinen pahankurisuutta.
Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon
sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen
valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten
pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena,
tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen
kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.
"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää -- elää
-- elää!"
Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli
kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni
selvästi oikullista uhmaa.
"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna
heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.
Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän
oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.
"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar
Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen
omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me
aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme
Iäisen Elämän."
Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen
soveliaaksi.
"Mutta minä tahdon _elää_ maailmalle!" hän huudahti puhjeten kyyneliin.
Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä
alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle
vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen
säälin kyyneleitä.
Sisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa
levottomuutta ja huolta.
Tämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn
luostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt
lopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi
sisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että
oli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan
liian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan
menetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar
Seraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.
Hän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti
hänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.
"Lapseni", hän puhui, "meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka
voimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää
sydäntäsi ja löytää lohtua... Kallistaako mielesi korvansa jälleen
maallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen
taivaalliselle rakkaudelle?... Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että
menettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet
ruvetaksesi Taivaan morsioksi?"
Sisar Seraphine hymyili -- halveksivaa pikku hymyä. "Ei", hän sanoi,
"minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta -- olihan niitä muitakin."
Priorittaren ääni kävi entistään vakavammaksi ja alakuloisemmaksi.
"Avioliittoako sinä sitten kaipaat ja halajat?"
Sisar Seraphine nauroi -- tylyä, itsetietoista pikku naurua.
"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen.
Mutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla
ensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä."
Prioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja
pehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus.
Sen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten
Kaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään,
mikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.
Katse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän
kysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:
"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön
kaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi,
helmassa uneen liekutettavaksi?"
Sisar Seraphine tuijotti priorittareen kerrassaan hämmästyneenä.
"Kaikkea vielä!" hän vastasi kärsimättömänä. "Minä en ole koskaan
pitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi
jo kyllin syytä luopua maailmasta."
Silloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti
sisar Seraphineen.
"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan", hän sanoi, "sinä
pilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne
vedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa
komeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman
itsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja
katumuksessa Ristiinnaulitun edessä."
Prioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui
isossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä
tulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen
keinoon.
"Totisesti", hän sanoi, "totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi
elää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista!
Polvistu siis ristin ääreen ja opi --"
Mutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman
kapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan
hillittömäksi.
Räjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi
ojolla Ristiinnaulitun kuvaa.
"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta,
hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen
iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään -- käsketään -- käsketään
painua polvilleni -- moneksi tunniksi -- ja katsella kuolemaa!" Hänen
äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut
Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"
Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa
nyrkeillään, repi sitä kynsillään.
Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän
hyökkäsi nunnan kimppuun.
Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan
ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison
hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.
Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin
alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.
Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar -- kasvot valkoisina,
silmät leimuten ja käsivarret levällään -- heidän ja ristiinnaulitun
kuvan välillä.
Lattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.
Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua
tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren
ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun
lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.
Verkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.
"Käykää sisään", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.
"Sisar Seraphine", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä,
"on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta
Herraamme, joka riippuu tuolla."
Kaikki nunnat vaipuivat polvilleen kätkien kasvot käsiinsä.
Seuraavien hetkien äänettömyys teki hirvittävän vaikutuksen.
Hitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja
painoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän,
värisyttävän nyyhkytyksen.
Ei yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli
sisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi kalpeana, mutta tyynenä.
"Kantakaa hänet omaan kammioonsa", hän sanoi.
Kaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen
maasta ja kantoi hänet pois.
Kun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi
prioritar jakelemaan lisää määräyksiä.
"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen
rukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. _Miserereä_ on laulettava,
kunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne."
Nunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki
pyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn
tieltä.
Kookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen,
palasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.
Prioritar seisoi yksinään, traagillisena kuvana, murheen valtaamana.
Äiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen
esiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä
silmissä vilkkui säälimätön välke.
"Jääkö se minun tehtäväkseni, kunnianarvoisa äiti?" hän kuiskasi.
Prioritar taivutti päätään.
Äiti alaprioritar mutisi toisen kysymyksen.
Prioritar kääntyi katsomaan krusifiksiin.
"Kyllä", hän virkkoi lujasti.
Äiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen
kysymyksensä.
Prioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua
tammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut
menetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti.
Tuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien
tekemästä vääryydestä.
Kun äiti alaprioritar ei saanut vastausta, kuiskasi hän uuden
ehdotuksen.
"Ei", virkkoi prioritar.
Äiti alaprioritar lievensi ehdotustaan.
Prioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui
siunatun Lapsen ylitse.
"Ei", virkkoi prioritar.
Äiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin
enemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.
Prioritar taivutti päätään.
Alaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja
suuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.
* * * * *
Prioritar siirtyi ikkunan ääreen.
Aurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun
lailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat
menneet levolle.
Ikkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka
eivät tiedä, minne menisivät.
Kammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat
_Miserereä_ ovet avoimina.
Mutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän
selvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: "Haluan elämää
-- en kuolemaa!"
* * * * *
Käytävää pitkin siirtyi lyhyt kulkue matkalla Mary Seraphinen kammioon.
Ensimmäisenä astui muuan nunna sytytetty vahakynttilä kädessään.
Sitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary
Seraphinen tämän kammioon.
Heidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain,
mikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.
Juhlallinen ja virallinen -- melkeinpä uhrimenoja muistuttava -- oli
heidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja
astuivat Mary Seraphinen kammioon.
Prioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili
anteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.
Nunnat lauloivat _Miserereä_ kukin kammiossaan. Mutta -- äkkiä
-- ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat
kiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.
* * * * *
Vanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin
ja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka
esitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään
lieventävää voidetta.
Kun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi
vanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja
lohdutusta.
Mutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin
tyytyväisellä mielellä.
Lopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti
alapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut
erikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen
sairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.
Kun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän
hilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää
voidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi
priorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset
huomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo
ystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien
hylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.