Avain kiertyi verkalleen maanalaisen käytävän tammioven lukossa.
Vanha maallikkosisar sieppasi laukkunsa ja otti siitä esille
hernepussin.
Alhaalla työntyi raskas ovi auki saranoillaan.
Mary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet
skapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti
auringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään
säkeitä psalttarista mutisten.
Pehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen
hiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa
nousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.
Ensimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten
joutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut
päivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen
polvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän
hurskaaseen mutinaan.
"_Adhæsit pavimento anima mea_", lausui Mary Antony. "Minkä vuoksi ovat
hurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?"
"Eräs alkoi itkeä pimeässä", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, "ja
silloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän
itse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut
nyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän
minulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien
lähtiessä taasen liikkeelle."
"_Convertentur ad vesperam_, ja paholainen periköön rivin viimeisen",
hymisi Mary Antony hartaasti.
_Amen_, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren
kookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.
Prioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein,
jotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä
olevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat
sivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti
muodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen
tyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti.
Kärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä;
mutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa
silmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen
voiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.
Hänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan
rusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä
katsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi
virheettömyydestään.
Niin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen
hänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi
häpeissään tiehensä hänen lähestyessään.
Ne, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen
ystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät
vähimmin häntä lähenemään.
Naisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut
maailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja
rikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa
ihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa
jumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin
ajattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa
puuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.
Hän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun
hän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten
nunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja
ulkonaiseen rauhaan.
Viittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri
enemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.
Hän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja
menestyksellä.
Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut
voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen
on valitettavasti aina jäljellä.
Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni
ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata
kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien
rakastama ja kaikkien kunnioittama.
Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein
maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen
välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.
Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta
rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat
vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle
vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet
olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja
puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja
nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha
Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.
Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin,
enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret
ristissä.
Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä
rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi
ilta-aterialle.
Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren
terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli
kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain
nyyhkyttäen.
Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento,
muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän
rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.
Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen,
joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha
Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan
särkyneellä äänellään käheän "Amenen".
Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar
Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin
pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus
ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä
askareillesi."
Alaprioritar kiiruhti edelleen.
Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti
alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.
Sisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.
Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset
kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.
"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen
'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä
vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja -- oikeita
risiinipapuja!"
Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja
veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin
kammiota kohti.
Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen
korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti
kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään
kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.
Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen
loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä
heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.
Hetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.
"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse
pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko
kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"
Vanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi
sitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.
"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "kaikki, jotka lähtivät, ovat
palanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen
kammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että
äiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne." Priorittaren
muoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä
huolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti
vanhoja käsiä, jotka vapisivat.
"Lähde askareillesi, Antony kulta", hän virkkoi. "Minä menen itse pikku
sisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani
siellä."