Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen,
lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja
punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla
maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän
pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.
"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka
vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen
punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä
asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua!
Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan,
joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä
pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili
tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta
kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen
leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko
jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät
tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän
oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony
antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"
Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan
tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.
Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten;
toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään
ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi
sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan
omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa
ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu
oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun,
johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.
Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta
olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet
maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt
Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä
yhdellekään nunnalle.
Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä
ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut
minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään
pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä
kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.
Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo
pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle,
joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen
liverryksen.
"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja
punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla
käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän
kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi'
on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan
juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa
viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla
iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin
pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin
pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella
kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan.
Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja -- Tule takaisin, senkin pikku vintiö,
niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla.
Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä
luettavakseni kymmenen _paternosteria_, jos antaisin sinun houkutella
itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain
yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei
pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei
vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."
Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää
urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle
pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen
pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.
Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta
oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja
sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä
ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi
herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn
nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.
Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni
helläksi punarinta-satakielen laulusta.
"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville",
virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.
Siivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli
laskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.
Hän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta
pitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen,
kuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.
Hän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi
pikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin
piilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen
tervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren
lennättämä nuoli -- tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että
kaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana
uhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat
odotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.
"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!" nauraa kukersi vanha Mary
Antony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. "Julkeatko
sinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö
ensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos _minulla_ olisi
täällä viisi vikisevää lasta -- josta Taivas minua varjelkoon --
niin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana,
jos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille
luostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun
huoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme?
Äiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle
nälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen
peuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen.
Totta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti
alaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten
illalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?
"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' -- ja kun äiti alaprioritar sanoo
'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi
parempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä
mieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa
äiti alaprioritar siihen nimeen. -- 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar,
'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'
"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua,
niin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä
poloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät
kurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'
"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu
niin hevillä.'
"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku
mies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana
oli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän
pysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen
siinä, ettei sairastu hevillä!... No, pidä sitten oma pääsi; mutta
älä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut
kärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran
kävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.
"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella --
Ei, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka --"
Samassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen
portaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.