Iltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista,
ulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän
kivilaattoja.
Vanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä
siimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan
määräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä
piakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.
Päivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista
tietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia.
Suom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone
in Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin
kaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.
Astuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat
pimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan
ja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat
kadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.
Kryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan
kammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä
päivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat
iltamessuaan.
Sisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta
hunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle,
ja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja
juhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin
omaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes
refektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.
Tämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli
puoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston
uuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt
ja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut
yksinäisyyteen ja pimeyteen.
Tämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan
vesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei
hänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin
Mary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että
vaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt
Enokin lailla viety taivaaseen!
Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen
tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen
ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.
Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti
lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.
Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.
Agatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.
He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet
olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.
Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen
ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten
toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.
Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä;
Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti
uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes
ja takaisin heidän alapuolellaan -- hoiperrellen, kompastellen,
kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa
sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti,
että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin
myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut
_ave_-rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin,
että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä
suuressa tuskassa.
Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan,
ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.
Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja
useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo
kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta
Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt
koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot
vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän
välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli
astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan
takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt
yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren
poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.
Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin
ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut
henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon
lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi
iki-iloon siirtyäkseen.
Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä,
että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa
laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt
keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan
hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin
hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi
verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan.
Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki
olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä
pussissa ainoatakaan.
Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi
Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja
usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa
kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan,
mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.
Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo
prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja
rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota
Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs
silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka
sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä
syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä
luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua,
saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä
ja pahanilkisestä mielestä.
Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä,
määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo
osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja
kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa,
helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja
keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen
arvostelunsa mukaan kuului.
Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen
käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri
kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa
päätä helvettiin!
Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony
käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä
oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat
joutumaan.