Eräänä joutopäivänä tämän jälkeen, kun taivas pitkästä ajasta
taas oli likaisenharmaja, vettä kylmästi vihmoi leirillemme, ja
minä istuen kosteassa teltassani yhdessä toverini kanssa nautin
jokapäiväistä teetäni, kohosi äkkiä telttavaate ja sisään astui
sotilaslähetti sanoen:
-- Vapaehtoista käsketään upseeriklubiin.
-- Minuako? kysyin vähän hämmästyen. -- Kuka se kutsui?
-- Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni...
Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni
hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani.
En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla
mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer
vitae scelerisque purus..." kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn
paikkaan.
Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa,
kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin,
sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita
upseereja oli lähellä)
-- Tulkaas tänne vapaehtoinen!
Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka
havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään
everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään,
seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.
Minua värähdytti... mitähän ne nyt minusta!...
-- Oletteko te -- aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan,
syvämielisen katseen -- kirjoitellut täältä leiriltä mitään
sanomalehtikirjeitä Suomeen?
-- Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että
arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen,
tulleenkin varmasti perille.
Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi
pannen painoa joka sanalleen:
-- Menittekös te kirjoittamaan Helsingin -- nimiseen lehteen n:o
187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin
Pietaria, kohtasi meitä _ilkeä venäläinen haju_, -- mitä?
-- Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten
olin vastannut, -- kuinka väärin olin vastannut!
Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari
askelta karjasi:
-- _Te_ kirjoittanut -- --!... satans...! (hän suvaitsi kirota
ruotsiksi).
-- _Venäläinen_ haju! kertailin minä -- ja säpsähdin älyten hyvin,
mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.
-- Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, -- ei se ole
mahdollista... en _minä_ ole noin kirjoittanut!...
-- Ette!... ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan
lauhtuivat -- --
Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta
minua saattoivat syyttää ja epäillä?... Mikä oli tuo paperiliuska
everstiluutnantin kädessä?
Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa,
murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin
kädestä sanomalehtipalstan -- sillä sellainen se olikin tuo
paperiliuska -- ja viittasi minua lähemmäksi.
-- Tässä -- sanoi hän miettiväisen näköisenä -- on venäläisestä
lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun
Moskovan lehdestä... -- Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat...
ymmärrättehän vähän venättä?
Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta
me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella
erään Suomalaisen leirikirjeestä ---- nimiselle sanomalehdelle
Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen
todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." -- Sillä ne
sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin
sulkumerkkien sisällä.
Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani
älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!
Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! -- se ajatus
iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti,
jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut
toisen kansan kansallistuntoa!
-- Herra eversti -- vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka
taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, -- en muista vähääkään
kirjoittaneeni "ilkeä _venäläinen_ haju"...
-- No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi
hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.
-- Tulinhan minä _sivumennen_ maininneeksi siitä meille oudosta
hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä... mutta eihän
siinä mitään pah...
-- Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta!
kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.
"Mitä saatanaa!" -- Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani,
aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.
-- Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on
ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin
musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi
leimahtaa.
-- Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni!
sanoin minä saaden malttini takaisin.
-- Ensimmäisessä --! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. -- Olenko
siis _minä_ sen lukenut?
-- Olette, herra kapteeni! -- --
Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon
kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.
Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen
everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, _muista_
lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" -- tahi jos on lukenut,
ei ole sitä _miksikään_ huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire
ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. --
Kapteeni parka! -- hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!
-- Oletteko ylioppilas? kysyi nyt -- sen hyvin jo ennestään tietäen
-- everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.
-- Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni"
alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi
hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna
vastaani.
Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty
puhehalu heti ilmi.
-- Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen
ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. --
Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa --? -- varokaa
kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä
kansallistuntoa?... muistatteko te, hah?
-- Kyllä, herra kapteeni... mutta enhän _minä_ olekkaan lou...
-- Niin, enkö minä varoittanut... enkö?... helvetti... mutta te
olette semmoinen... (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! -- Teidät
pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te... te olette niin äärettömän
huono... niin hirveän kehno te olette!...
Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa
ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa... -- ainakaan minä
en tämän oman maapallomme päällä seissyt!
Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen
maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, --
ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden
kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt
tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin
kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan
ehtinyt jäähtyä.
Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni.
Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin
kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi
joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi... Sinne se
jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan... Ja nyt vasta luulin
tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!