Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.
"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä
enää aamua".
Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä:
-- -- -- -- -- "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä
ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että
tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto.
Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina
lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani
eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut,
ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja
kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki
on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on
tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse
luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin
kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin,
sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin,
ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla
heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin.
Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava
itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee
minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös
itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan.
Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä
olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua,
ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä
palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa
on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt
tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni
kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin
korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat
enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä
tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä
suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit
etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko
minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä
ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja
hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla
elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se
on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan
tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet
ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt
vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa
elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo
ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja
poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa
haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä
tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla
mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä,
ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene
luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän
elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei
kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on
kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten,
etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on
mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä
rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta
vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää
jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla
eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet,
ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun
työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä
paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se,
etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn
kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät
mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja
teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut
perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly,
ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen
itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun
pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan
huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle...
"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele,
että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että
suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että
heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on
siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi
alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat,
henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon,
mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy
maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja
vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen?
Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee
ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan
vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt
maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä
kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään
päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet
hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta
niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä
on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia,
antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja
syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu.
Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin
kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta
luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin
orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!
"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain
näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti
tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja
ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo
aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan
rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn
lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä
ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on
valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän
kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä
polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset
elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen
heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden,
kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on
kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on
ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen
tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko,
jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko.
Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden
kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin
edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin
mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja
tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta
heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen
vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja
tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto
yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus,
omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja
kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan
on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta
voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen
rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.
"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni
painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti
suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin
hirvittävän selvästi kuin nyt... Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat
ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät
hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja.
Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät
ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne
vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta
tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua
väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani,
putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun
yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa
liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole
enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua.
Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi.
Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä,
ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.
"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli,
kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt
minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on
antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa
nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa
unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on
merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään...
"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja
väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa
täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva
ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun
heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä
lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun
rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni
heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä
sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa,
rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani,
vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä
aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan
ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua..."
Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.
Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti
siihen osotteen.