LUONNONLAKI

Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.

"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä

enää aamua".

Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä:

-- -- -- -- -- "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä

ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että

tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto.

Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina

lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani

eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut,

ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja

kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki

on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on

tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse

luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin

kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin,

sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin,

ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla

heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin.

Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava

itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee

minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös

itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan.

Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä

olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua,

ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä

palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa

on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt

tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni

kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin

korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat

enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä

tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä

suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit

etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko

minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä

ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja

hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla

elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se

on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan

tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet

ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt

vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa

elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo

ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja

poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa

haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä

tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla

mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä,

ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene

luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän

elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei

kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on

kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten,

etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on

mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä

rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta

vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää

jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla

eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet,

ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun

työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä

paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se,

etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn

kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät

mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja

teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut

perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly,

ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen

itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun

pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan

huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle...

"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele,

että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että

suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että

heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on

siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi

alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat,

henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon,

mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy

maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja

vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen?

Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee

ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan

vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt

maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä

kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään

päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet

hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta

niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä

on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia,

antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja

syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu.

Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin

kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta

luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin

orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!

"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain

näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti

tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja

ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo

aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan

rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn

lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä

ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on

valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän

kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä

polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset

elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen

heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden,

kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on

kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on

ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen

tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko,

jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko.

Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden

kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin

edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin

mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja

tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta

heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen

vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja

tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto

yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus,

omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja

kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan

on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta

voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen

rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.

"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni

painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti

suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin

hirvittävän selvästi kuin nyt... Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat

ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät

hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja.

Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät

ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne

vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta

tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua

väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani,

putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun

yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa

liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole

enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua.

Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi.

Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä,

ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.

"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli,

kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt

minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on

antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa

nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa

unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on

merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään...

"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja

väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa

täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva

ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun

heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä

lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun

rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni

heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä

sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa,

rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani,

vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä

aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan

ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua..."

Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.

Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti

siihen osotteen.

Murtoviivoja: Novelleja · 第 11 / 18 题