Oli tultu seuraavaan kesään. Akilles oli päässyt lyseon kuudennelle
luokalle loistavalla todistuksella. Hänen rakkautensa oli terästänyt
häntä suuriin ponnistuksiin. Erityistä mielenkiintoa tunsi Akilles
luonnontieteisiin ja matematiikkaan. Niissä oppiaineissa hän oli
väittämättömästi koko koulun tunnustetuin kyky.
Ja runoja hän sorvasi. Näitä hän pimeänä aikana suurella huolella
iltamyöhällä kuljetti kivijalan koloon Ellan ikkunan alle. Silloin hän
hellällä liikutuksella aina jäi seisomaan ikkunan alle ja kuunteli
sydän lyöden, kuuluiko rakastetun liikuntoa huoneesta. Kerran kun hän
tiesi Ellan yksinään olevan kotona, meni hän myöhemmällä Ellan
jo nukkuessa sinne ikkunan alle ja lauloi kumman kauniilla
tenori-äänellään oman sepittämänsä laulun:
Tyttö armas! Laulun kuuman laulan.
Aatoksissain sua kaulaan.
Kulta impi! Sydän, aivot palaa
sulle lemmen tulta salaa.
Syöntä köyhän älä raasta,
mua kuule, haasta!
Hetken takaa ilmestyivät kynttilät ikkunaan. Ella itse valkoisessa
yöröijyssä valtavat hiussuortuvansa hajallaan näyttäytyi kuin taivaan
enkeli ihanana ikkunaverhon raosta ja heitti hänelle lentosuudelman.
Sitte katosi ja tulet sammuivat. Se oli jumalallinen näkö. Akilles
hurmauneena vielä kauan seisoi pimeän ikkunan alla. Akilleeseen teki
tämä sellaisen vaikutuksen kuin jos pimeä taivas olisi auennut hänen
päänsä päällä ja sieltä tanssinut esiin valo-olento tähtiä hiuksissa ja
silmissä vesien syvyys. Ja se heitti hänelle sinne alas kokonaisen
maailman häikäisevää valoa ja sytyttävää lämpöä.
Tuon Akilleen laulaman runon oli sitte Ella pyytänyt saada ja kantoi
sitä medaljonginsa sisässä.
Niin, kesään oli nyt päästy. Akilles etsi kasveja ja tutki niitä
huvikseen. Sillä erityistä työtä ei hänellä ollut. Häntä oli nimenomaan
käsketty suvi levähtämään. Sillä herrasväki antoi taas arvoa Akilleen
lahjoille.
Oli Akilleesta kiusallista ja yksitoikkoista. Hän olisi tahtonut
suvella tehdä työtä äitinsä ja itsensä elatukseksi. Mutta konsulinna ei
sitä sallinut. Akilleen piti levätä. Ja sitte taas talvella kiskoa
huimaavat arvosanat. Se oli konsulinnan tahto.
Mutta Akilleella oli ikävä. Tovereita ei ollut. Ne kaikki kaupungista
olivat vanhempainsa kesähuviloissa maalla. Siellä ulkosatamassa
suuressa aurinkoisessa huvilassa, jossa olivat väljät verannat ja
uhkeat tornit, suuri puisto ja kaunis puutarha, minkä hiedikkokäytäviä
poikasena Akilles joskus oli haravoinut, oli Ellakin viikkokunnissa.
Akilleella oli hirveän ikävä. Sillä entäs itse kaupunki! Siellä olo
tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen
puinnin jälkeen: pölisi! pölisi! Ikkunat keskikaupungilla olivat
melkein järjestään liidulla sivellyt tai verhot tiiviisti alas lasketut
kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali haisi ja kuivi
paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Hiekka
pilvenä ryöppysi kadulla, kun joku kauppiaan renki lihavalla
syöttiläällä, joka oli valkoiseen paitaan puettu punaisine
reunusnauhoineen suojaksi itikoilta, ajoi juoksua makasiiniin tavaroita
noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä
jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmiä kuumille
katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta
kulkijaa. Hyytelöryssä hikeä tippuen kulki katua ylös toista alas,
huutaen hoilaten tavaraansa kaupaksi. Kaikkialla niin laiskaa,
väsynyttä, kamalan kuumaa!
Pakoon tätä höyryävää hellettä riensi Akilles ulos kaupungista
kukkaretkelleen. Näillä matkoilla oli hän siellä löytänyt oman
puistonkin ja oman huvilan sinne laatinut. Se oli kaupungin
ulkopuolella lähellä merta pieni männikkö, joka sinne oli jätetty
hakkaamatta merimerkiksi kulkijoille. Siellä kasvoi Pohjolan
hyvänhajuisin kukka Linnea borealis. Siellä Akilles viihtyi päivittäin.
Hän otti mukaansa kaupungista evästä ja siellä söi ja joi. Siellä hän
nukkuikin. Sillä hän oli havupuiston laidasta raivannut ja puhdistanut
itselleen väljän tilan ja sen sammalilla peittänyt. Siinä se oli hänen
huvilansa. Nenäliinansa nosti hän kepin nenään lipuksi liehumaan.
Puhdas veden huuhtoma hiedikko oli etupuolella terrassina ja ikivanhat
hongat huvilan torneina. Ja Akilleen mielikuvituksessa kasvoi tämä
paikka valtavan hauskaksi.
Metsikön vanhojen puiden latvoissa humisi tuuli. Näköalaa kaunisti
jalkain edessä lepattava sinervä meri, jonka toista rantaa ei silmä
nähnyt. Tämä meri kiehtoi Akillesta lumouksella puoleensa. Hänen täytyi
uhrata sille usein laulu-uhri.
"Meri on uljas, sen valtavat hyrskyt
uljaita poikia tuudittelee:
Retkeilijöille sen mylvivät myrskyt
sankarikuntoa kasvattelee.
Pilvihin päin valas harjalta laineen
syöksyvi suihkunsa loiskuen vaan.
Ahti ja Vellamo valtansa maineen
laittavat lauluna ympäri maan."
Ja tuolla etäällä näkyi usein suuri purjelaiva olevan tulossa. Se laski
täysin purjein. Se tuli maista, joihin Akilleen kaipuu lensi. Tuolla
meren takana on jotain kaukaista ihannemaata, joka häntä puoleensa
viittaa.
Kun Akilles tahtoi ottaa jonkun askeleen huvilastaan, niin näki hän
koko ulkosataman laivoineen ulompana, sillä peittävä niemenkärki
silloin siirtyi edestä. Tämä oli juuri hänelle pyhitetty paikka! Hänen
parhaimmat harrastuksensa täällä säveleinä soimaan yltyivät.
Akilles riisuutui ja meni uimaan. Siinä rakkaassa vedessään viipyi hän
kauan. Uituaan heittäytyi hän lepäämään sammalvuoteelleen seljälleen ja
silmät taivasta kohti. Hän näki nyt taivaan sinen ja pilvien juoksun.
Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja sitä säesti linnun pitkä
viserrys. Havupuun pihka lemusi, apilas tuoksui läheisiltä niityiltä ja
linneat ympärillä huumasivat. Tässä maatessa tuntui Akilleesta kuin
näkymättömät kädet siveleisivät hänen ruumistaan erinomaisen hienolla
salvalla ja nenään löyhyttäisivät unettavaa lemua. Tässä oli niin
vilpoista, niin, niin ... hyvää! Tässä maatessa sydän löi harvemmin ja
keuhkot ottivat väljemmän hengityksen. Vereen seottui sielun
sopusointu. Tämä oli unelmien, uinailujen, haaveiden koti.
Tässä kaikki raskas ja ruma hävisi ja sijalle sieluun kohosi tunne,
lämmittävä ja hehkuva: hän lempi köyhänäkin rikasta tyttöä!
Tuossa jalkapohjassa suureen puuhun oli hän leikannut
koristekirjaimilla: E.B. Ja niiden alla oli A.T.
Hänen kädessään oli "Paul ja Virginia", jota hän täällä usein luki. Sen
hellemmissä kohdissa purskahti hän itkuun. Mutta hän itki onnesta ja
riemusta.
-- Ella! Ella! Kulta, armas, kaunis Ella...!
Akilles antoi ajatuksensa lentää Ellan suuressa tuuheassa palmikossa ja
noissa timanttisilmissä, jotka olivat välkkyvät ja kirkkaat.
-- Rakkaus! Rakkaus! Suuri ja suloinen rakkaus!
Akilles unelmoi. Hän haaveili olevansa suuri runoilija ja Ella hänen
rouvansa. He asuisivat komeassa linnassa jossain etelä-maissa. Sinne
ihastuttavana näkyisi syysillan kuu yli kauniin ympäristön, yli
hopeisten jokien, kimaltelevien järvien, yli tummien metsien ja
hiljaisten niittyjen tuulen levätessä ja lintujen nukkuessa. Siellä
marmoribalkongilla ruusujen tuoksussa ja piineain varjossa hän istuisi
Ellan kanssa ja kertoisi hänelle sadun kuleksivan köyhän ritarin
rakkaudesta linnan neitiin, joka oli uskollinen, vaikka oli niin paljon
koettelemuksia. Vieno soitto sisältä kuuluisi. Se kehottaisi lempimään.
He syleilyyn vaipuisivat ja lentäisivät avaruuteen ylös tähtiin käsi
kädessä...
Akilles nukkui haaveidensa, lämpimän päivän ja kasvien lemujen
uuvuttamana.
Kun hän heräsi tuntien takaa, tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi, kuin
silloin ennen pienenä, jolloin hän unissaan oli ollut taivaassa
enkelitytön kanssa. Taivaasta hän nytkin palasi. Hän oli nähnyt ihmeen
ihanan unen Ellasta.
Hänen täytyi saada laulaa lempensä äärettömästä voimasta. Itse hän
runoili sanat, itse sovitti sävelen. Mutta kaikki oli hajanaista ja
katkonaista ... haaveellista utua. Sillä hän ei löytänyt oikeita
sanoja, ei oikeaa säveltä, johon hän olisi ehyenä ja täysinäisenä ensi
lempensä pukenut. Hän vain tunsi sen suurena, valtavana, koko olemusta
paisuttavana. Hän kulki kuin sadun ritari suloisesti harhaillen
ruusukenttää, minkä on istuttanut oma armas ilman teitä ja teiden
viittoja.
Aurinko jo laski. Oli aivan tyven. Ei käynyt edes maininkeja. Meri
kiehtovana silmien edessä lepäsi suurena, innostuttavana peilinä.
Akilleen täytyi uhrata iltauhri toiselle rakkaudelleen. Hän meni aivan
meren liepeelle. Nosti silmänsä sen kaukomatkaiselle siniselälle ja
lauloi:
"Meri on kaunis kun mainingit häilyy
välkkyen haudoilla sankarien,
kaunis, kun taivas ja pilvetkin päilyy
tai valot vilkkuvi kalvohon sen,
hertas, kun aurinko laskien illoin
liekkiä, tulta sen hohdella suo,
armas, kun kuutamo syysöillä milloin
sen sinipinnalle siltoja luo."
Kauan Akilles ihaili merta. Sitte hän otti lipun huvilansa katolta ja
lähti.
Hän oli onnellinen poika, ja hänellä oli huvila, jonka ei vertaa.