Hypähtää ylös, raivoaa.
-- Minä sanon sinulle, Wulff Wulffie tulee toimeen ilman sinuakin --
Jää seisomaan ja tuijottamaan jotakin, joka yhä enemmin ja
enemmin kiinnittää hänen huomiotaan. Huutaa tuskallisesti.
Auta minua, kuuletko sinä, Karna, -- nyt ne taas alkavat elää, --
kömpivät ja sukeltavat esiin joka kolosta heittäytyäkseen minun
päälleni. -- --
Väristen.
Mutta nuo äänettömät kalpeat naiset ovat kaikista pahimmat. Ne eivät
virka mitään; mutta niin kovat ovat heidän katseensa, -- ne ovat
kuiville itkettyneet --
_Karna_ (suuressa tuskassa). Voi, isä, isä, -- etkö ymmärrä, että se on
vaan sinun kiihoittunut mielikuvituksesi!
_Konsuli_ (säpsähtää, pelästyen). Mutta mitä tämä on? Mitä tämä
merkitsee? Täytyykö heidän ruumissaattoineen kulkea tätä tietä, --
kaikkien, jotka ovat juoneet itsensä kuoliaiksi maalla ja merellä.
Kauhuissaan.
Ja nyt, nyt nousee tuolla, niin totta kuin elän, yksi ylös
ensimmäisestä kirstusta... Ja nyt vielä toinen takimmaisesta
kirstusta... Ja taas yksi, ja taas, ja taas, -- eivätkö milloinkaan
lopu? -- Hm-m, -- he ovat haistaneet, että täällä on anniskelupaikka
kaikille kansoille --
Seisoo aivan menehtyneenä ihmetyksestä.
Nyt tulevat ne, tulevat ne tänne.
Hiljaa, hädissään Karnalle.
Kun vaan menisivät portin kautta, -- eivät toki aikone tulla aivan
talon läpi!
_Karna_ (vääntelee käsiään). Voi isäni! Kauheata, kauheata --
_Konsuli_. Ne tuijottavat niin... Ja kuule, kuule, miten ne ulvovat --
Repii mielettömänä tukkaansa.
Se on hautausvirttä se!
Pitää käsiään silmillään ja korvissaan ja vaipuu tuoliin.
Nousee raivostuneena, napittaa tapansa mukaan tiukasti
takkinsa yli rinnan, mutta kieroon. Nostaa uhkaavana
kätensä. Kovalla käskevällä äänellä.
Sikamaisen suurta kielten sekasotkua... Käyttäytyvät kuin olisivat
humalassa ruumisvaatteissaan... Ei sellaista sovi tarjota Wulffie ja
kumppanille!
_Karna_ (syöksee hurjasti puutarhurin luo ja peittää päänsä hänen
rintaansa). Hein, -- Hein!
Esirippu laskee.