-- Hermot, katsokaas -- hermot ovat rauhoitettavat, --
säilytettävät!... Kesään meidän tulee luottaa. Siitä hakea apua...
(Ja sitten katselee kelloaan) -- voikaa hyvin.
_Rouva_. Hyvästi sitten, rakas tohtori.
Tohtori menee kumarreltuaan toisille.
Tiedätkö, Elina kulta, luulen, ett'en olisi kestänyt kauvempaa tuolla
sisällä, tuli ihan paha olla nähdessäni hänen istuvan siinä ja
naputtelevan pöytään. Ihan kylmähiki kohosi minuun.
_Karna_. Olisit voinut sanoa sanan, äiti!
_Rouva_. En, en, -- loukata vanhaa miestä, -- talon vanhaa, uskollista
ystävää!
_Karna_ (veitikkamaisesti). Sitten saanen kai sanoa Selmalle, että sinä
et kärsi keinutuolin kiikkumistakaan? --
Selma lakkaa äkkiä kiikkumasta.
Mutta että sinä mieluummin kuolet kuin sanot sen hänelle. Ei hän suutu
yhtään, äiti. Ethän, Selma?
_Selma_ (hymyillen). En, mutta kun näkee tämmöisen harvinaisuuden, niin
tekee niin kovasti mieli sitä käyttää.
_Karna_. Viittaus meille, ymmärrätkö, äiti! -- senvuoksi ett'ei meillä
ole vanhoja antiikkeja huonekaluja, niinkuin heillä.
_Rouva_. Rakas Karna, eihän voi vaatia, että maailmassa olisi
ainoastaan perintönä kulkeneita kauppahuoneita, niinkuin Reinskougien.
jonkun täytyy nousta ja alottaa alustakin ja rakentaa uutta, niinkuin
minun Wulffieni!
_Karna_ (keinuttaa jalkaansa). Nousta, -- nousukas... Eikö tunnu siltä
kuin saisimme vettä niskaamme joka kerta kun olemme yhdessä
Reinskougien kanssa. Että me olemme vaan pari sukua vanhoja!
_Rouva_. Niin, nousukas, sanot sinä! -- Oli aina niin hiljaista meillä
kotona -- seinillä vaan esi-isien muotokuvia -- virkamiehiä koko suku.
Sitten tuli Wulffie; tuntui kuin olisivat tuolit menneet rikki joka
kerta kuin hän astui meidän somaan vanhanaikaiseen kotiimme; -- mutta
minulle oli hän kuin raitis tuulahdus.
_Karna_. Ja sitten on kai suuri armo, että sinä alennut ottamaan
Ottarin, Selma!
Palvelijatar tulee sisään kantaen tarjotinta, jolla on
kananlihalientä, kuppia, keksiä ja korppuja.
_Rouva_ (sekoittaen puheen toisaalle). Tuolla tulee lihaliemi.
_Elina_. Ja minä, äiti, vedän leposohvasi lähemmä pöytää, niin olet
varjossa.
Vetää leposohvan pöydän viereen.
-- Kas niin -- nyt saat aivan kultakengät jalkaasi auringolta... Ja
minä palvelen sinua, rakas äiti kulta! -- ja kaadan lientä muillekin.
Hän kaataa kuppeihin ja tarjoilee.
_Rouva_. Niin, sinä olet hyvä ja herttainen olento!
_Karna_. Minun tekee mieleni välistä kuvitella, että sinä leikit
nukkeja äitisi kanssa, Elina!
_Selma_ (hypähtää äkkiä seisomaan, ja asettaa kupin pois). Voi, niin
kuumaa!
_Rouva_. Sinä juot liemesi aivan liian joutuun, rakkaani, --
Leikillisesti.
-- Onhan sinulla vielä hyvästikin puolituntia aikaa siihen kuin
ulkomaanposti tulee ja kirje Ottarilta, niin että ole vaan
rauhallinen... Annat kupin kauniisti jäähtyä, -- annat sille oman
aikansa ja hetkensä ja maistelet keksejä --
_Karna_ (ivansekaisesti). Ja sitten, -- mukavasti vietetyn puolen
tunnin kuluttua, asetetaan kuppi tyhjänä syrjälle ja siirrytään
lukemaan sulhasen hauskaa kirjettä. -- Etkö sinä sitä tiedä, Selma,
että polttaminen merkitsee vaan rakkautta.
_Rouva_. Kun polttaa itseänsä, niin se merkitsee vaan iloa ja onnea
kotiin, sen minä tiedän.
_Karna_. Sitä selitystä en ole milloinkaan ennen kuullut, äiti.
_Rouva_. Minä sen kuulin jo silloin kun olin nuori ja menin naimisiin.
_Karna_. Ettäkö polttaminen merkitsee --?
_Rouva_. Minun häälaulussani seisoi: "-- Kun sydämmesi polttaa ja
lämpöä antaa, silloin on helppo sun taakkaasi kantaa!"
_Karna_. Taakkaasiko?
_Rouva_. Oh, minä pyydän, ett'et rupea arvostelemaan. Niin siinä seisoi
kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja minä tunnustan teille mielelläni,
lapset, että vihkiäisten jälkeisenä päivänä löysin neljä reikää
morsiushunnustani, Wulffien sikarin jälkiä. Se oli minun ensimmäinen
suruni, ja minä vuodatin katkeria kyyneleitä, kunnes minut lohdutettiin
sillä, että se merkitsi vaan sitä, mitä aikain kuluessa saa antaa
anteeksi.
_Karna_. Niin, että se merkitsee Ottarille yhtiömieheksi pääsemistä ja
häitä syksyksi, sen tiedämme kaikessa tapauksessa varmaan. Paikkakunnan
molemmat mahtavimmat yhtiöt menevät naimisiin! -- Tuo nyt vaan esille
pieni, hauska kysymyksesi, Selma -- kyllä äiti siihen pian vastaa.
Tuleeko hän kotiin, niinpiankun on saanut isän kirjeen, jossa häntä
pyydetään yhtiön osakkaaksi, vai jääkö hän sinne kauppakonttoriin vielä
kesäksi?
_Selma_. Sinulla ei ole, Karna, aavistustakaan siitä, mitä ikävöiminen
on. Sinä ylipäänsä et ymmärrä rakkautta.
_Karna_. Hyi, -- tuommoista köyhää runollista rakkautta, johon kuuluu
maja ja sydän ja säännöllinen kirjeenvaihto kaksi kertaa viikossa -- ja
sitten, notabene, taustana sadantuhannen perintö. Hyi, sanon minä, minä
en halua väärennettyjä timantteja!
_Rouva_. Mutta, Karna!
_Karna_. Minun vakuutukseni on, että rakkaus kultavadilla ei esiinny
samalla tavalla kuin puuvadilla. Se on todellisempaa ja rehellisempää
siihen asemaan nähden, johon on maailmassa joutunut.
_Selma_. Pääasia on kuitenkin, onko todella rakkautta vadilla.
_Rouva_. Siinä sanoit järkevän sanan, lapseni!
_Karna_. Kyllä me, Selma, tunnemme toisemme täydellisesti siitä asti
kun kävelemään opimme; -- tässä olemme asuneet sillan molemmin puolin,
ja perheet ovat seurustelleet ja koko ajan vähäsen panetelleet
toisiansa. Elä koetakaan uskotella minua, että kumpikaan meistä menisi
naimisiin rakkauden puuskauksesta. Meillä on meidän asemassamme kyllä
muitakin asioita, jotka otamme lukuun ja joiden mukaan toimimme, --
joita köyhällä kansalla ei ole. Tyttö varakkaimmista kodista, joka on
kasvanut siinä tiedossa, että kerran omistaa miljoonan, huomaa pian,
että hän rikkoo muutakin kuin höyhenet hatustaan kumartuessaan köyhän
miehen ovesta. Ei, kyllä niitä syitä on monenlaisia, jotka vaakaan
pannaan ja juttu loppuu hyvin järkevästi -- siihen, että rakastutaan
siihen, joka kaikissa suhteissa on soveliain... Sitten ovat he
jälkeenpäin piilosilla ja eroavat ja tapaavat taas, laativat idyllin ja
rakentavat majansa kummankin puutarhan ja puistomuurin sisäpuolelle.
_Rouva_. Mutta, Karna...
_Karna_. Ei, mutta myöntäkäämme nyt vaan suoraan, äiti, että
rakastettunsa valintavapaus on köyhällä suurempi kuin meillä.
_Selma_. Hyi, hän puhuu niin, että suussa tuntuu kuivalta. Mutta et
sinä ainakaan minua ja Ottaria saa sillä tavalla vangituksi häkkiin
puisto- ja puutarhamuuriesi taakse.
_Rouva_ (johtaen puhetta toisaalle). Kuuleppas, Elina, kultaseni,
voitko antaa minulle puoli kuppia lisää -- vaan puoli kuppia.