Illalla uneksin kerta,
hautoelin haavehia
takkavalkean valossa,
eessä roihun riutuvaisen.
Ylleni hämärä hiipi,
varjoja vaelteleikse.
Oli mulla polven päällä
tyttö pieni, puhdas pulmu,
kirkas, kaunis katsannolta,
hipiältä hieno, raitis,
asuja elämän aamun,
päivän koiton, lämmön lapsi.
Tyttönen kätensä kierti,
käsivarret hennot, valkeet
kahlehiksi kaulahani,
sitaisi suloisen solmun,
painoi päänsä povelleni,
katsett' etsi katseellansa.
Himmeni takassa huike,
tulen tuike sammui, riutui
puut oli palaneet poroksi;
tuolta täältä tuhkan alta
hiukan puunti pieni hiili.
Syttyipä sydämeheni,
pulpahti povehen mulle
uusi aatos, aivan outo,
haave herkkä ja valoi nen,
jota ma tajusin tuskin,
en ees' puolta ymmärtänyt
niin se oli outo, kumma
ilmestys imehtivälle,
mielikarvaan kantajalle
vaivassa väettömässä.
Hälveni surujen summa
omantunnon tuska, polte;
ehjänä sydän sykähti;
veren kierto talttui, tyyntyi.
Olinko unessa, vaiko
valvehilla? Tuot' en tiennyt.
Tuosta tunsin, kuinka kasvoi
rauha, riemu rinnassani,
tunsin tuulen henkäyksen,
kesäisen ihanan ilman
ottavan olemukseni,
kokonansa, kaikkinensa;
kukkaset yleni, kasvoi,
kedon korut keinueli
tuossa ihan itsestänsä
ilmassa, iloitakseni;
lauloi linnut, luomakunnan
kaikki kantelot kajahti.
Kuulin laineen loiskinata,
rantahiekan helskytystä,
kahiloiden kumman laulun.
Kuulin korpien kohinan
sekä vuorten suuret äänet,
erämaiden ennustukset.
Kaikki, kaikki kuulin tunsin
riemussa rajattomassa,
ilossa iki-hyvässä.
Itse mä kedolla kuljin,
astelin alankomaita
kera tyttösen korean,
sinipiian sievänlaisen,
soitossa suvisen päivän,
illan viileän ilossa.
Suuri ja suloinen rauha,
rinnan rauha, onnen huomen
oli mun osaksi tullut,
tullut mulle, tuiretulle.
Havauduin haavehesta,
humauksesta heräsin.
Polvelt' oli poissa tyttö --
paennut povelta pulmu.
Takka tumma niinkuin yöhyt,
pirttikin pimeä aivan.
Kuitenkin unikuvista,
kukkasista kauno-haaveen
jotakin jälelle säästyi
iloksi elon ikävän:
Usko, luottamus unihin,
hartauteen haavehien!