Joko oisi se hymniä huomenen,
jota hymisi huulet heidän;
-- täys' oisiko mitta jo murheiden
sekä tuskien tulvat meidän? --
vai liekö se laulua enkelein
tai kaikua korkeuskantelein
eli oliko itse se Jumala,
min kuulin ma laulua?
Ei ollut se laulua ihmisten,
ei laula ne laulua hyvää.
Ei ollut se kaikua kannelten,
oli siksi se liian syvää.
Ei enkelilaulua ollut tää,
yläilmahan laulupa heidän jää.
Siis oli vaan virttä se Jumalan,
oli kaikua korkean:
Hyvän katkesi kytkyet, kahlehet,
pyhä pyrkihe juhlaan jaloon
ja sidotut sielujen aatokset
näin pääsivät päivän valoon;
läpi lunten ja jäiden ne murtautui,
yli soiden ja rimpien poikki ne ui
kevätjuhlaan, juhlahan Jumalan
sekä toukohon taivahan.
Hyvän vapauslaulua sävelet
soi niin kuni taivaan torvet.
Ne sävelet tuutivat tuntehet
ja ne täyttää kirojen korvet.
Tuo hymni se uskoa uudistaa
sekä heikon se voimia vahvistaa,
luo luottamusta se Jumalaan,
tuo taivahan päälle maan.
Se tekevi hyväksi ihmistä
ja ehjää luopi se meistä
ja se päivänä seestävi sydäntä
sekä silmiä kyyneleistä.
Kukin on kuin itsensä unhottais
sekä taivaan tuutuhun uinahtais
ja on kuin ihminen Jumalan
kävis vasta nyt kuvahan.
Oi ihmiset, kaikki te kuunnelkaa
sydän-äänien kunnon kieltä;
sitä kuunnelkaa sekä laulakaa
jok' ainoa Jumalan mieltä.
On kullakin Jumala povellaan;
kukin tulkitkoon sitä laulullaan.
Näin taasen jo meillä on Jumala,
on kaitsia korkea!