"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!"
Nahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan
veljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat
ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä
myöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui
papinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi,
että kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi
aamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.
Veljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään
hänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän
salaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana
kohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa
hyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat
ojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä,
toiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.
Mutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se
sitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa
kivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken
se katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten
etukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen
kumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.
John istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi
tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen,
ilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat
puussa.
Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli
seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla
tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John
koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli
hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa,
jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo
veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että
Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja
sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät
kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.
Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John
viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään -- tuo vanha
elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan -- hän
kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten
yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka
hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan
omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän
oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon
-- se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka
usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki
näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa,
mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui
päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan,
ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa.
Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin
noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää
heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten
maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.
Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja
synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu
kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen
kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:
"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin
maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi
häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin
ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"
John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan
katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui
alttarin eteen.
"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun
kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni.
Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä
näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi
janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään
ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme
ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä
näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota
tulevaisuutta kohti?"
"Minun täytyy."
Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan
alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:
"_Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta
puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois
yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken
oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin,
joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet_."
"Amen! Amen!" sanoivat veljet.
John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan
ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä
Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa
ottamaan pois kaapun.
Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä,
hillityllä äänellä: _In exitu Israel de Ægypto_. Heidän päänsä oli
kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.
Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne
meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven.
Maallikkoveli itki ääneensä.
Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä
vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että
koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.
Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja
veli Antero avasi portin.
"Hyvästi, poikaseni."
Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan
julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli
oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.
Koira seurasi häntä kadulle.
"Mene takaisin, vanha ystävä."
Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen
venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu,
odottivat.
"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle,
ja samassa kuului kova haukunta -- koira oli riipaissut itsensä irti ja
juoksi vaunujen perässä.
Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli!
Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä
niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä!
Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän
kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.
John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä
sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan
taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen
oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja.
Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen
huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!
Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen
eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas
lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen
eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, "_Gloria_".
Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se
tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.
Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi
kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen,
minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään,
kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen
luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä
rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta
mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään
ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä
oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän
kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut -- rukouksessa,
katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa -- kulunut, mennyt ja
iäksi kadotettu.
Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas
päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin
omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana,
jonka hän oli nähnyt äskenkin -- "_Gloria_".
"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli
ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut
hänet ajattelemaan menneitä aikoja -- hänen purjevenettään, Peeliä,
hänen isäänsä ja Glorya -- ja taas Glorya -- ja yhä uudelleen Glorya.
Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja
kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.
"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme
syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa.
Oletteko ollut sairaana, herra?"
"Vähän sinnepäin."
"Sitä minä luulinkin."
Kun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen
tuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien
ja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä
synnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä
hänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta
hyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa
miljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.
Kun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin
tulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea
lippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas
oppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan
maailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta!
Työ on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri,
kuolematon symboli!