I.

"Miesten parahia."

Santeri Harakkaisen mieli kävi oikein hyväksi, kun kaupungin torilla

tapasi muitakin oman paikkaisia, nimittäin tuon Mielosen Lautamiehen.

-- Pitäispä mennä tutuksi tekemään ja kyselemään joko Lautamies pian

kotiinpäin lähtee...

Ja Santeri menikin ystävällisesti hymyillen ja tarjosi kättä.

"No päivää, onpa Lautamieskin tullut kaupunkiin."

"Jassoo, Santeriko se olikin ... no päivää päivää." Mielonen seisahtui

ja antoi kättä. Santeri hymyili ja naurahteli oikein iloisesti. Ei hän

kotipaikalla olisi milloinkaan uskaltanut mennä Mieloselle kättä

tarjoomaan, itse kun oli vaan sellainen, halpa torpparimies ja

Lautamies taas niitä kunnan mahtimiehiä ja muutenkin miesten parahia.

Mutta kuinka lie nyt Santeri rohvaissut itsensä ... meni koska menikin

kättelemään, koska ei ketään muita tuttavia näkynyt Lautamiehelläkään

seurassaan.

"Joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee?" rupesi Santeri kyselemään.

"Pianhan sitä pitää lähteä, ei minulla enää suuria ole asioita."

Santeri innostui esittelemään, että jos yhdessä lähdetäisiin ja kertoi,

ettei hänelläkään enää ole muita asioita, kuin ostaa apteekista Mikon

Liisalle 10 p. Elekseeriä ja Faarin muorille puolen naulaa

nuuskatupakkaa. Mielonen ilostui, kun Santeri apteekia mainitsi,

hänenkin piti tuoman emännälle Lehmän Muusia. Sen asian hän nyt

Santerin haltuun uskoi.

"No, noo, sitä tulee nyt vaikka kuinka pitkältä!"

Ja Santeri oli oikein riemusta ratketa kun sai Lautamiehen asiaa

toimittaa. Sovittiin, sitten yhtymäpaikasta ja erottiin asioillensa.

Santeri kääntyi vielä taaksensa katsomaan... Olipa totisesti oikein

hupaisti tehdä seuraa semmoisen aika miehen kanssa kuin Mielosen

Lautamies... Se on niitä miesten parahia.

Hän kiirehti puodiin, käski panemaan puoli naulaa Venäjänlehtiä ja

sanoi, että hänellä on kova kiire, kun on yhdessä matkassa Mielosen

Lautamiehen kanssa ja se odottaa häntä.

"Häh? Mielosen Lautamieskö?" kysyi puotipalvelia.

"Niin, tunnetteko te hänet?"

"Kyllä."

"Eikös hän ole aikamies?"

"Saattaapa olla." Ja puotilainen naurahteli. Santeri rupesi kertomaan

Lautamiehen avuja ja rikkauksia, pyysi lopuksi sikarin suuhunsa. Ei hän

tuota nyt juuri kaupan tekiäisiksi ajatellut niin pienen kaupan päälle,

mutta kun tässä nyt oli niin tutustuttu. Puotilaiset antoivat

Santerille sikarin ja nauroivat takapuolella. Sitten meni Santeri

apteekiin, rynnisti muita ostajia kauppapöydän edestä syrjälle ja

tahtoi hänelle panemaan ensin, kun Mielosen Lautamies odottaa.

"Mitä?" kysyi apteekilainen otsaansa rypistäen. Santeri ryömäsi

kauppapöydälle, pyyhki takin hijalla hikeä otsastaan, kehui Mielosen

Lautamiehen häntä odottavan, ja että se Lehmän Muusi tuleekin sille

Lautamiehelle.

Apteekilainen väänsi suunsa ilveelliseen hymyyn ja rupesi kyselemään

muiden ostajain asioita. Santeri Harakkaisen päähän nousi kiukut...

Eikö tuo mokoma luikkari tiedä mikä mies Mielosen Lautamies on? Hän oli

kovin loukattu ja mutisi itsekseen kuin apteekilainen vaan muille ensin

antoi.

Mutta hyvissä ajoin hän ehti, sai odottaa kauan, ennen kuin Lautamies

joukkoon joutui.

Kun Lautamies tuli, ei hän paljon Santeria huomannutkaan, sivumennen

vaan kysyi, josko tämä oli häntä odottanut.

"Noo, ei se haittaa tee, eipä tässä ole ollut kiirettä mihinkään."

Santeri ajoi hevosensa perään ja juoksi itse Lautamiehen häkkikärryn

viereen.

"Älkää nyt ajako Lautamies, tuota, tässä olisi sitä Muusia." Hän

kurotti myttyä.

"Jahaa, en olisi sitä enään muistanutkaan." Mielonen kääntyi ottamaan,

kurotti kättänsä, mutta horjahti hiukan.

"Tpruu siinä!"

Hän tempasi kovasti suitsista ja hevonen peräytyi äkkiä muutaman

askeleen. Mielonen horjui selkänojaa vasten ja pää retkahti rumasti.

"Noo siinä!" Ja Mielonen alkoi vihatiestä repiä ohjaksista.

Santerin rupesi käymään sääliksi hevosta.

"Älkää nyt Lautamies, ... menee mustan suupielet rikki."

Mielonen ei pannut mitään huomiota Santerin puheesen, mutta kun sai

mustan hiukan asettumaan, ojensi vaan synkeänä kätensä johon toinen sai

pistää lääkemytyn. Sanaa sanomatta lähti hän jälleen ajamaan ja Santeri

sai olla vikkelöissään kuin ehti perään kiirehtivän hevosensa

rattaille. Saatuansa itsensä mukavasti istumaan kiinnitti hän katseensa

Lautamieheen ja hymähti hiukan epävarmasti... Kovin oli mielestänsä

kopeasti kohdellut.

"Kyllä hän on hiukan tuitukassa," hän puoliääneen lausui ja rupesi

itsekseen ajattelemaan, että minkälainen mies se oikein on, tuo

Mielosen Lautamies, kun hevostakin noin rääkkää...

"Tule tänne Santeri!" kuuli hän Lautamiehen huutavan ja näki

pidättelevän hevostansa kävelemään. Santeri vähän sävähti... Mitähän

nyt mahtanee sanoakaan tuo matkatoveri? Hän oikein pelkäsi, että rupee

haukkumaan, kun hän äsken uskalsi kieltää hevosta rääkkäämästä... Ne

ovat niin ylpeitä nuo isoset ettei köyhä saisi puhua mitään...

Mutta Lautamiespä tarjosikin vaan ryypyn pullostaan, kun Santeri

peläten meni ääreen.

"Ota tästä ryyppy."

"Mitä te nyt mullen ryyppyä ... älkää turhia ... Lautamies ryyppää nyt

vaan itse." Santeri oikein tutisi mielenliikutuksesta, kun Mielonen

noin hyväntahtoinen oli ja noin korea kuvaisesta pullosta ryyppyä

tarjosi ... ei sanaakan maininnut äskeisestä.

"No, ota ryyppy kun annan," sanoi Lautamies kovuudella, ikäänkuin

laiskaa poikaa lukemaan pakoitetaan. Eikä Santerin enää tehnyt mieli

vastaan sanoa, otti pullon, ja pani huulillensa, tarjosi sitten

takaisin.

"Kiitoksia paljon, sepä olikin hyvää, oikein paremman tapin takaista."

"No, päästä suuhus asti," käski toinen.

"Kyllä se nyt jo piisaa... Tuota ... en minä ole tottunut paljon

ryyppäämään." Santeri Harakkainen katsoi nöyrästi hymyillen

Lautamieheen, ikäänkuin rukoillen tyhmyyttänsä ja oppimattomuuttansa

anteeksi.

"Ryyppää nyt kun käsken, äläkä siinä turhia siekaile, kun mielesi

kuitenkin tekee."

Santeri maistoi vielä huuliinsa, antoi sitte pullon takaisin, kiitteli

ja kehui aineetta. Mielonen otti itse hyvän kulauksen.

"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella," hän sanoi ja löi tulpan

kiini.

"No niin, ei suinkaan se ketään vahingoita, kun kohtuudella ... mutta

minä en tuota ole tottunut viljelemään paljon ollenkaan," toimitti

Santeri.

"Olen minä viljellyt aina," kehui Mielonen ylpeillen, "mutta minä olen

viljellyt kohtuudella. Ei sitä saa siltä itseänsä juovuksiin juoda,

vaikka ryyppää."

"Joo, joo, kyllähän se sellaista on, mutta..."

"Vai ootko nähnyt, että minä olisin ollut liiaksi juovuksissa koskaan?"

"Enkä olekaan. Koska minä olisin nähnyt Lautamiestä juovuksissa."

"Eikä ole kukaan nähnyt. Kyllähän sitä nyt toisinaan tulee vähän

ryypättyä, mutta ei se siltä ole mitään juovuksissa olemista, kun

itsensä ja asiansa hoitaa."

Santeri vakuutti asian kaikin puolin olevan totta.

"Muutamat, kun ne vähän ryyppäävät, tulevat kohta noloiksi, niin

etteivät ollenkaan ymmärrä asioitansa. Ei sillä lailla saa ryypätä!"

Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan. Santerille oli äsken jo

johtunut, ikään kuin itsestään mieleen, että "kuinkahan tuo Lautamies

nyt noin on ryypännyt, eipä se juuri tapaa niin..." Mutta nyt kuin tämä

oli hänelle sanonut oikein jutunjärjen, selvittänyt, kuinka hyvin hän

asiansa hoitaa, niin Santerikin muisti, että hyvin hän oli aina

hoitanut ne, ei paljon koskaan ollut puhuttu hänen hulluttelemisestaan

juovuksissa. Kyllähän aina vähin, mutta joskus sitä viisaskin erehtyy.

Ja Mielonen kuvastui Harakkaisen Santerin mielessä yhä enemmän kunnon

mieheksi... "Osaa ryypätäkin niin, ettei mitään haittaa tee... Ei sitä

moni osaa."

"Santeri, tule tänne!"

Kun kerran Lautamies kutsui, niin eihän Santeri menemättä viitsinyt

olla... Ja saattaahan tuota huviksensa nyt vähän kävelläkin, pitkä kun

oli matka.

"Ota ryyppy, Santeri."

"Älkää nyt joutavia minullen aina, kun ei minulla ole ollenkaan teille

antaa, ryypätkää nyt vaan itse," esitteli Santeri.

"Älä siinä juonittele, mitähän minä sinun viinoistasi."

Santeri otti, pani vähän huuliinsa, ei uskaltanut paljoa suuhunsa

päästää...

Olispa oikein rumaa nyt itseänsä juovuksiin ryypätä kun on Mielosen

Lautamiehen kanssa yhdessä joukossa... Pian sen matalan meren kylmää,

ei sitä kaikki tiedä niin määräänsä, kuin Lautamies...

Santeri antoi pullon Lautamiehelle ja ajatteli mielessään sopivaa

puheen ainetta.

"On niitä muutamia miehiä siinä meidänkin kylässä mennyt

raittiusseuraan, mutta ei mun ole hänehen tullut mentyä vielä," rupesi

Santeri juttelemaan.

"Hm..." Lautamiehen suu meni vähän hymyyn ja vakavana katseli hän

pilviä kohden.

"Se on lapsellista touhua se. Ei sitä aikaiset miehet viitsi sellaisia

puuhia pitää."

Santeri oikein hämmästyi... Kuinkahan se Lautamies nyt tuolla lailla?

Onhan siinä puuhassa aivan täysiaikaiset miehet ja ne edistyksen

harrastajat... Puhuu aivan samoin kuin tuo, vanha patajuoppo, Sorviston

Suutari... Hän rupesi tuumimaan ettei hän ollut oikein ymmärtänyt

Lautamiestä, taikka tämä ei ollut häntä ymmärtänyt. Rupesi siis

uudestaan asiasta puhumaan.

"Mutta kyllä olisi mukavaa, ettei ollenkaan ryypättäisi, kun sen viinan

kautta tulee niin paljon vahinkoa." Santeri tirkisteli Mieloseen,

ajatellen, että nyt kai sitä jo pitäisi ymmärtää mitä hän ajatteli.

Lautamies huomasi, että Santeri oli oikein ruvennut miettimään tuota

juttua. Siitä syystä hän innostui pitämään selvityspuhetta.

"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella!" hän sanoi ja oikein

ähkäsi innostuksesta. "Ei minun mieleni koskaan viinaa tee, mutta

maistan kun sattuu... Noo, juopoille se nyt kyllä sopii tuo

raittiuskin, ja taas sellaisille jotka eivät missään seuroissa käy.

Mutta kun paljo pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin kuin

minunkin, niin ei sitä sovi olla ... jopa sitä kadottaisi arvonsa."

Mielosen iloksi, huomasikin Santeri, mitä tarkoitettiin.

"No mitäs varten teidän tarvitseekan raittiiksi ruveta, eikä teidän

todesta sovikaan, niinkuin jo sanoitte. Mutta köyhäin, meikäläisten

kyllä sopii ja tarpeellistakin on," tuumaili Santeri.

"Aivan niin ... teikäläisten sopii kyllä."

Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan, Santeri meni rattaillensa. Näki

sieltä, miten Mielonen useat kerrat otti pullon taskustaan ja suuteli

sitä. Rupesi lopulta jo oikein ihmeeksi käymään... Kuinkahan jaksaakaan

tuo Lautamies noin paljo ryypätä? Jo minä nahaksi menisin, jos tulla

tavoin...

Mutta hyvin vaan istui Mielonen rattaillaan, suorana, könevänä ja

rupesi aina kovemmin ja kovemmin ajamaan. Santerin rupesi käymään

sääliksi hevostaan, oikein teki mieli jäämään, mutta ei tahtonut

viitsiä ... eihän sitä usein saa sellaisessa seurassa kaupungista

tulla ... ja kun jo ryyppyjäkin oli antanut...

Hän kiirehti hevostansa perään ja koetti rauhoittaa tuntoansa. Mutta

kun rupesi vaahtokakkaroita vierimään pitkin valkosen kylkiä, niin jo

pidätti Santeri kävelemään.

Onpa oikein riivattu ajamaan tuo Lautamies, kun ei yhtään hevostansa

sääli!...

Santerin tuntoa vaivasi, kun hevonen niin puhalsi ja hikoili. Hän

ajatteli ja katseli toverinsa perään, huomasi iloksensa että senkin

hevonen pidättyi kävelemään tuolla matkan päässä. Jo meni mieli oikein

hyväksi: seurallinen, hyvä mies onkin tuo Lautamies, kun ei tahdo

toveriansa jättää, vaikka tämä köyhempikin olisi.

Valko sai taas juosta hölkkästä, että olisi matkatoveri saavutettu.

"Ka ... tpruu!"

Santeri näki hatun maantiellä ja riensi sitä ottamaan ylös.

"Kas helkkari, kun olikin hyvä, sievä, musta hattu!" hän äänekkäästi

huudahti. "Sepä nyt oli onni! Ei aina tuollaisiakaan löydä." Hän

kiirehti rattaillensa ja katseli mielissään hattua.

"Sepä oli kerrassaan onni!"

Ja Santeri koetti hattua päähänsä, tosin oli se vähän iso, mutta eihän

se haitannut, kun niin helpolla oli saanut. Sydän hytkähteli niin

somasti, kun ajatteli että hattu päässä saa kotikylään mennä ... ja nyt

ensin Lautamiehen luo...

"Saa nähdä, mitä sanoo Lautamies, eikö ruvenne edes mielittelemään...

Soo valkonen!"

Lautamies oli sillä aikaa ehtinyt pois näkyvistä, kun Santerin hevonen

taas sai hiljakseen nutustella tuon hatun löytämisen johdosta.

"So, sooh!"

Valko sai ohjas-periä lavoillensa ja se alkoi aika kyytiä kiitää

eteenpäin. Santerin täytyi pitää toisella kädellä kiini hattua

päässänsä, ettei pääsisi pois lentämään. Pian saavutti hän Mielosen

näkyviinsä. Santeri näki, että sen hevonen lotusteli hiljaa.

"Unettamaanpa on ruvennut äijää," hän ajatteli, "kun noin tuolla

eteenpäin kuojuu. Muutenkos se niin hiljaa ajaisi!"

Mutta likemmäksi tultua näki Santeri, ettei Lautamiehellä ollut hattua

päässä.

"No mutta..." Hän kourasi hatun päästään käteensä, katseli ja muisteli

minkälainen lakki oli ollut Mielosella.

"Jumaliste! tämä onkin Lautamiehen hattu!"

Ja hän juoksi Lautamiehen luokse, joka rattaillaan rumasti rötköttäen

nuokkui. Ei näkynyt hattua rattailla...

"Kuulkaa Lautamies! Onko tämä teidän hattunne?"

Toinen ei herännyt, nuokkui vaan ja rötkötti. Santeri ei tahtonut

uskaltaa ruveta töyttimään ... mutta kun ei muukaan tahtonut auttaa,

niin...

"Kuulkaa, onkohan tämä teidän hattunne?"

Lautamies heräsi örähdellen ja katsoa töllötti älyttömästi Santerin

kasvoihin, osoittamatta vähääkän ymmärryksen merkkejä.

"Onkohan tämä teidän hattunne?"

Jo tuli vähän tajullensa Lautamies, kun kuuli ihmisen puhetta.

"Tpruu! ... häh!"

Santeri uudisti sanottavansa. Hevoset seisahtuivat ja Lautamies

töllötti pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi

koperoimaan häkkikärryn pohjaa.

Taju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut,

pääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat

jonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä

masentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa,

arvelevaisesti sanoi hän:

"Tässä on Lautamiehen hattu." Mielonen tarttui hattuun kiini kuin

haukka ja pani sen päähänsä.

"Mitä sinä mun hattuani!..." hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.

Santeri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.

"Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai

luuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?"

Santeri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein

järjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei

edes pahaa sopua tulisi turhan päitten.

"Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!" Mielonen

puti nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.

"Kaa ... no luuleeko Lautamies, että minä..."

"Muista kuule, Santtu, kenenkä kanssa kuriittelet ... minä näytän sulle

oikein..."

Mielonen rupesi osoittelemaan tulla rattailta alas. Santeri alkoi

itsestänsä jäädä kärryjen takapuolelle, eikä hän oikein tahtonut päästä

selville siitä, pitikö hänen ruveta pelkäämään, vaiko etsimään lyömä

asetta. Lautamies rähmi hoijakassaan, Santerin olisi tarvinnut mennä

ystävällisesti häntä maahan auttamaan. Mutta ei hän mennyt, ajatteli

vaan omaa kohtaansa. Vaan Lautamies ei tullutkaan maahan, jäi vaan

kontallensa hoijakan pohjaan ja näytti siinä miettivän.

"Vai sinä roisto tässä!..." Hän rupesi uudestaan liikkumaan, kuin

muisti vihansa.

"Minäkö roisto?" Santerikin suuttui, päätti ottaa kumppaninsa oikein

lujalle haukkumisesta. "Jottako minä olen roisto, häh?"

"Sinä, sinä juuri olet roisto, junkkari... Oo hevonen lurjujen

joukosta!" Mielonen sai itsensä istuimelle istumaan, tempasi ohjaksista

ja sai hevosensa täyteen lentoon. Santeri oli niin silmittömästi

suutuksissaan että oli vähällä unohtaa valkosensa, joka alkoi kiirehtiä

toisen perään.

"Entä repale on tuokin, vaikka niin kehutaan!" hän äänteli, kun meni

rattaillensa ja rupesi siitä lakkiansa etsimään johon muisti sen äsken

panneensa. Mutta sitä ei löytynyt, ei mistään, pudonnut oli ihan

varmaan. Voi kun Santeri nyt rupesi kiroilemaan ja matkatoveriansa

panettelemaan! Hän käänsi hevosensa takaisin ja alkoi aika kyytiä ajaa

lakkiansa hakemaan. Mielonen mennä körötteli tietänsä ja hautoi

mielessään äkäisiä tuumia.

"Kun meinaa, raato, 'speijaamaan' ruveta parempiansa!..."

"Ääh!" Hän antoi hevoselle selkään ja rääkäsi tavattomalla nautinnolla

ja itseensä luottaen:

"Ei siihen kykene paremmatkaan, kuin Harakkaisen Santtu!"

Etäältä hän äkkäsi vastaansa tulevan pitkän jonon tervakuormia. Hän

tunsi itsessään tavattoman miehuullisten tunteiden hallintoa, kun oli

saanut Santerin niin miehen tavoin haukutuksi.

... Joutaisivat ne nuokin tietää, mikä mies minä olen...

Mielonen röyhisti rintaansa, koetti asettaa itsensä suorassa ja

pönäkästi istumaan. Vaikealta se tuntui, kun juopunut veri niin

itsepintaisesti tahtoi ruumista huljuttaa. Kun piti päätä kohdallaan

ja kiinnitti silmänsä yhteen kohti, niin sitten tuntui paraiten

pidättyvän ... kun vähänkin käänsi silmiä toisaalle, niin kohta

huljahti yläruumis, eikä sitä tahtonut saada enään pidättymäänkään. Jo

tulivat tervakuormat lähellä ... silmät kiintyivät tähtäämään hevosen

korviin... Kas hullua, kuinka mukavasti ne viirailevat, nuo korvat!...

Ja Lautamiehen koko huomio ja ajatus kiintyi hevosen korviin, niin,

ettei oikeastaan huomannutkaan ketä vastaan tuli. Sen vaan äkkäsi, että

kun nykäsi suitsista, hevosen korvat sitä vikkelämmin viirailivat, pää

nousi pystöön ja hepo otti reiman hyppäyksen.

"Älä aja mies! -- Tpruu tpruu! -- Älä aja yhteen! -- Hulluko se on,

tuo? ... voi ... tpruu!... Katsokaa sen hullua! ... ka ka, no, siinä se

nyt oli!"

Mielonen kyllä kuuli, kun miehet huusivat ja pari tyttöä parkui, mutta

ei hän viitsinyt turhista hätäillä, tempoi vaan hevosta vuoroon

kumpaisestakin ohjaksesta.

... Mitä ne hulluja hätivät? ... pelkäävät raukat, kun näkevät hyvällä

hevosella ajettavan!...

Mutta hevonen ällistyi tervamiesten huutamisesta, kun oma isäntä vaan

yhä kärtti, ja tempasipa yhteen erään tervakuorman kanssa.

Se oli vähän kovallainen täräys, kun häkki-rattaat kiersivät nurin

ojaan, pyörät taivasta kohti, musta jäi kylelleen ojanreunalle

lepäämään ja Lautamies itse onnellisesti tipahti ojanpohjaan rapakkoon.

Tervamiehet riensivät hätäytyneinä apuun. Saivat heti selville, että

Lautamies ilki-elävänä purskutteli ravassa ja teki jo alku-yrityksiä

kontataksensa pois nurin käännettyin rattaidensa alta. Miehet rupesivat

nauramaan, kun näkivät ettei henki ollut kysymyksessä, alkoivatpa vielä

ilkeästi suutansa piestä. Ryhtyivät sitten hevosta ensimäisenä

auttamaan ja antoivat Lautamiehen yksin miettiä pelastuskeinojaan.

Kun miehet saivat hevosen pystöön ja rattaat ylös ojasta, jättivät he

auttamis-tuumat sikseen. Jouten vaan katselivat ja puheillaan

viiltelivät Mielosen sydäntä, kun tämä koetti kokoilla pikku

tavaroitaan, jotka olivat sinne tänne lentäneet. Ensimäisenä he

rupesivat ryyppyjä vaatimaan, kun Lautamiehen viinalekkerin näkivät.

Melkein tyhjäksi sen tyhjensivät, iso joukko kun oli miehiä. Tulivat

hiukan hutikkaan.

"Kuule mies, mistä sinä olet kotoisin?"

Tuo kyseliä oli varmaankin joukon isäntä, ainakin se Mielosestakin

siltä näytti.

Mielonen oli juuri vaipunut katsomaan rikkautunutta kohtaa häkki-kärryn

istuimessa.

"Noo, mitäs se nyt tähän kuuluu? hän kurjallaisesti hymyillen vastasi.

"Eipä mitään. Mutta onko sulla rahaa maksaa, kun ajoit rikki tuon minun

rattaani pyörän? Sinun täytyy maksaa siitä 5 markkaa, kun niin

sikamaisesti ajat."

"Jos ei ole rahaa, niin takki pantiksi, onpa hänellä hyvä takki", sanoi

joku.

"Raha ei tee meillä mitään kiusaa." Ja kun Mielonen sen sai

sanotuksi, niin hän röyhisti rintaansa ja rupesi näyttämään enemmän

miehuulliselta.

"En minä siitä niin paljoa maksa", hän sanoi, "se oli vahinko ... tuli

vähän liiaksi ryypättyä ... johan te sen nyt ymmärrätte." Hän katseli

surkutellen miehiä, kun eivät ne näyttäneet ymmärtävän.

"Ryyppää kohtuudella sika!" huudettiin ja katseltiin Mielosen

ryvettynyttä asua.

Mielonen ei päässyt puuhun, ei pitkään, kun ei häntä ymmärretty.

"Voi moukkia", huokasi Lautamies raskaasti, "kun pitää joutua

tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa."

"Häh, mitä piruja ... mekö roistoja?" alkoi yksi kysellä. Toisetkin

hörkistivät korviansa... Tuollaistako se junkkari nyt rupeaa sanomaan,

kun ensin ajaa ojaan itse ja muut saavat ylös auttaa?

Mielonen pelästyi, kun havaitsi, että muut olivat kuulleet mitä hän

ajatteli. Ja miehet raivosivat, uhkasivat panna uudestaan ojaan.

"Maksa pois, että pääsemme lähtemään", vaati isäntä jurosti käskemällä,

ja koetti rauhoittaa muita vakavemmasti käyttäytymään.

Mielonen henkäsi, rupesi sovittelemaan ja veti esiin helpottavia asian

haaroja.

"Tyytykäähän nyt kahteen markkaan kun tuli mullekin vahinko ... tuota,

minä olen sellainen mies jotta, ette taida arvatakaan."

Mielonen näytti arvokkaan salamieliseltä.

"Ole mikä olet, älä siinä joutavia jaarittele, maksa pois ja muista

ettet toiste sillä lailla juo!" puheli tervamiesten isäntä.

"No älä nyt kovin ... kyllähän sitä jokainen pian sen verran juo.

Olette itse jo juovuksissa joka ainoa."

"Omasta viinastas oot juottanut!"

Miehet nauraa räkättivät ja saivat tuosta paljon puheen ainetta.

Lautamies koetti selvitellä kalujaan, mutta ei onnistunut päästä niin

pitkälle että olisi saanut hevosen valjaisiin. Taas ruvettiin vaatimaan

maksua ja Lautamies tarjosi kaksi markkaa.

"Sepä nyt vasta on juutalainen!" ihmetteli muudan, ja tästä johduttiin

siihen, että he joukolla rupesivat vaatimaan uusia ryyppyjä. Nyt

suuttui Lautamies, luultavasti jo oikein perinpohjaisesti, sillä hän

kaivoi taskun esiin, otti sieltä leveästi pienen tukon seteleitä ja

antoi yhden 5 markkasen tuolle vaateliaalle.

"No kyllä mulla rahaa on, enemmän kuin tuollaisilla!"

Toiset nauroivat ja rupesivat kehumaan.

"Rahaa on sillä miehellä kun roskaa ... petoa, kun on rikas!" toimitti

muuan suupaltti, toiset nauroivat ja säestivät. Isäntä huuteli jo

matkaan lähtemään.

"Antakaa sen miehen jo olla rauhassa", pyysi tyttö.

"Vaiti nyt, kirkkoväärti antaa meille vielä, vanhan tutun vuoksi,

lähtöryypyt."

"Kirkkoväärti!" matkivat ja nauroivat toiset.

Mielonen istui ojan partaalla ja nojasi päätä käsiinsä. Yksi meni

töyttäämään.

"Anna nyt veikkonen lähtö ryypyt niin pyhin takkisi savesta, ettei

emäntä kovin..."

"Ole nyt jo..." ja Lautamies rupesi kiroilemaan.

Jo siihen tuli nurjasti katsellen Santeri Harakkainenkin, lakittomin

päin. Teki mieli suorastaan ohitse ajaa, mutta ei päässyt. Kyseli

tervamiehiltä mikä tuolle miehelle oli tullut, ja hänelle kerrottiin.

Lautamies oli jo taas ryhtynyt silojansa selvittelemään, eikä kohta

huomannut Santeria, ennen kuin sitten, kuin tervamiehet lähtivät ja

Santeri aikoi ohitse ajaa.

"Jassoo, joko se Santeri tuli", hän sanoi innokkaasti, kuten hyvin

kaivattua toveria tavatessa ainakin. "Mulle kävi vähän hullusti, kun

nuo raadot (hän katsoi kuinka kaukana tervamiehet jo menivät) nuo

raadot ajoivat mun tässä kumoon."

Santeri aikoi mennä ohitse, mutta uteliaisuudesta pidättyi kuitenkin

kuulemaan mitä Lautamiehellä olisi sanottavaa. Nousi rattailta ja meni

ääreen.

"Kun raadot ajavat yhteen, muutamat roistot... Kun saataisiin tämä

hevonen nyt valjaisiin niin... Auta nyt velikulta vähäsen."

Santeri ei hätäillyt auttamaan. Mielonen oli hyvänpäiväsesti selvinnyt

ja puuhasi innokkaasti.

"No?" Mielonen katsahti Santeriin aikoen kiirehtiä häntä, mutta huomasi

samassa, ettei tällä ollut lakkia.

"No, tuota, missä sinun lakkisi on?"

"Vai missä on!" Santeri rupesi tuikeasti kiroilemaan ja kehui, että kun

hän oli löytänyt Lautamiehen hatun ja pannut sen päähänsä, niin oli

hänen oma lakkinsa pudonnut, jota ei enää löytynyt.

"Teidän pitää maksaa mulle lakin hinnan", rupesi Santeri vaatimaan.

Lautamies katsoi hämmästyksestä hymyillen Santeriin.

"Häh? Jottako?... Jopa sinä nyt oikein pyörit!"

Santeri selvitti tarkemmin, mistä syystä hän Mieloselta lakin hintaa

vaati.

Toista jo oikein nauratti.

"Kylläpä olisit viisas. Ensin juot ja pudotat lakkisi ja sitten pitäisi

minun maksaa. Sinäpä nyt vasta hävytön olet... Tuleppa nyt vähän

pitämään tuota hihnaa, että saan tämän toisen kiini."

"Enkä tule, en vaikka..." Santeri kaahasi rattaillensa.

"Kyllä minä kylässä valaisen, millä tavalla se isoo komea Mielosen

Lautamies kulkee, toimitan jumaliste jokaiselle!"

Kun Santeri lähti, rupesi Mielosta valtaamaan pelko, että jos tuo nyt

saa mielin määrin, oikein vihamiestä huutaa, niin siitä tulee

riivatusti ilkeä juttu.

"Santeri hoi! Santeri! Älä aja, Santeri!"

Tämä pidätti hevosensa ja rupesi kuultelemaan.

"Palaa nyt vielä tänne!"

Santeri käänsi hevosensa. Mitähän sillä nyt mahtaa olla, jokohan maksaa

lakkini? hän ajatteli. Ajoi oikein juoksua ja hymyili mielessään.

"No?"

"Mihinkä sinulla nyt sellainen kiire, odota hetkinen kuin minäkin

ehdin, niin mennään yhdessä", toimitti Lautamies.

Santeri tulistui, oli vähältä paikalla kääntää hevosen takaisin.

Lautamiehelle tuli hätä... Jos juttelee kaikkea mitä on nähnyt, niin...

"Tuota ... no, mitä sinä tahtoisit siitä lakistasi? Jos se nyt minun

syyni oli niin täytyyhän minun se maksaa."

"Kaksi markkaa."

"Sinullahan oli vaan vanha, ijänpäiväinen lakki, eihän se niin paljoa

maksa?"

"Vai oli se vanha! Sen se maksaa."

"Ota markka vahingon apua, sen saat. Kyllä siinä oli sun omaakin

syytäsi."

Ruvettiin hieromaan sovintoa ja lopulta antoi Lautamies puoli toista

markkaa. Tultiin ystäviksi, pantiin Lautamiehen hevonen valjaisiin ja

otettiin ryypyt. Lähdettiin ajamaan ja Lautamies käski Santerin tulla

häkki-rattaillensa.

Otettiin ja ryypättiin.

"Kuule Santeri", rupesi Mielonen koreasti ja opettavaisesti puhumaan.

"Älä nyt huoli jutella siellä omalla paikalla näitä kaikkia. Nuo

riivatut kun ajoivat niin sikamaisesti, että en huomannut yhtään kuin

pyörät ottivat yhteen."

Lautamies katsoi sivulta Santeriin ... mahtaako tuo juupeli edes uskoa,

mitä ihminen sanoo?

"Hm ... noo, mitähän noista", myönteli Santeri.

"Ja kun jo lakkisikin maksoin."

"No niin." Santerin teki mieli sanoa, ettei sen maksaminen ollut mikään

armotyö, hänen mielestänsä, mutta ei viitsinyt kun oli jo muutenkin

sovittu.

"Kun näin reisussa ollaan, niin ollaan niin kuin yhtä miestä."

"Niinpä tuota sopii."

Mutta Lautamiestä yhä epäilytti, kun ei Santeri tuon vahvemmin,

vakuuttanut ... rupeaa peto jaksattamaan kaikkea...

"Ota Santeri ryyppy tästä."

"Mitä te sitä nyt aina..."

"Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota ...

tuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn

latvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan."

Santeri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä

innostuksesta.

"Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän

siitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja

muuta, olisi vähän ilkeätä."

Lautamies katsoi nurjasti Santeriin ... mistähän tuo kollo sen

ymmärtää, että se niin ilkeätä olisi...

Mutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan

kannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:

"Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä." Ja Santeri nauraa

kurnutti ystävällisesti.

"No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin

pettää... Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin

nolosti ajoivat, sen vietävät... Ei minulle viinan tähden kesken tule

vahinkoa, ei!"

Santeri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli

saanut maksun pudonneesta lakistaan ... ja sitä heinämaan kappaletta.

Pitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa... On se kunnon mies,

tuo Mielosen Lautamies!

Olutta ja härjän heiniä.

Oli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi

niin täydeltä terältä...

Kalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on

aivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja

muuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä

oli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja

kylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!

Luokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella,

miten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet

kehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän

taitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois

haravan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja

kertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne

muutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa vaan

pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo

vanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen

rinta kohosi kuin katseli niittyänsä ... iso maanviljeliä oli hänestä

tulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan

käyttelemisen eri temput ... hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän,

joka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki

ihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!... Nuorempi väki

suututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.

"No noin sitä pitää!... Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön

ilkiäisi kiini ottaa."

Kallea ensin vähän hävetti ... mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari

Tuomas... Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä

hunsvotti...

Ja Kalle rauhottui.

"No en minä siltä vallan joutilaana", sanoi Kalle, "mutta kun ei tässä

nyt ole mitään järki kiirettä niin..."

"Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa",

vakuutti Tuomas vakavasti.

Kalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja

ymmärtäväinen mies.

"Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä", innostui hän sanomaan,

"vaan kun minä tästä ehdin, niin kyllä niille opetan, kuinka taloa

asutaan."

Kalle ryähti.

"Tuota, kuules Kreeta, sinä jätit tuossa kokonaan kääntämättä alimaiset

heinät! Sieppaa uudestaan haravallasi siitä... Kas noin." Kalle otti

piian kädestä haravan ja opetti. --

"Päivää, Kalle, päivää!" huudeltiin maantieltä.

"Ka päivää!" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa

sinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa

opettamassa.

Kallen sydän riemuitsi.

"Päivää ... päivää." Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa

tuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.

"Mihinkä miehet nyt ajelevat?"

"Lähdettiin vaan tänne asioille", sanoi Tolkun Matti, nauraa

virnistellen toverillensa. "Etkö mukaan lähde?"

"Mihin sitä sitten mentäisiin?"

"Kevariinkin mentäisiin, ja... Vai uskallatko sinä enää sellaisiin

lähteä, kun sulla on akka?"

"Akasta minä viisi!" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin.

"Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei

ole itse joukossa."

"Älä nyt niin ahnehdi", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo.

"Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon

apua lienekään ... laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes

haravaa."

Toverit nauroivat ja nauroi Kallekin.

"Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan

luokoa latoon", kehoitti Tolkun Matti.

Kalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin

niitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse

sanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä

vieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.

"Pitäkää nyt kello 1:teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä

latoon... Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi."

Kalle mennä viiletti jo tiellepäin.

"Sinulla on tuossa hyvä niitty", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuin

Kalle nousi keisiin.

"Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan

niitty."

"Ei totisesti."

"Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää

kasvaa."

"Niin, eihän ne näy ... mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja

poudalla nyt tulee tehdyksikin."

"Poudalla tulee tehdyksi", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä:

"Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika

nahjus."

Samaa sanoivat toisetkin.

Jo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä

erillään oleva talo.

Ensin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui

asiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut

syömättä "reisussa" ja pyysi olutta.

Eikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä

harvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä

sellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, voita, perunoita,

lihaa, y.m.

Emäntä puhui hiukan itsekseen sillä hän mieluimmin mutisi huuliinsa

kuin rasitti toisen korvia.

"Jaa kuinka", kysyi Tolkun Matti, "saisko sitä olutta?"

"No, eiköhän sitä nyt..." Emäntä pyyhkieli hameen liepeisiin käsiänsä,

joilla oli juuri perunoita kuorinut. Ottaen kellarin avaimen koukusta,

muurin otsikolla, kysyi ulos mennessään:

"Paljonko pitäisi olla?"

"Josko tuota nyt kuusi pulloa", sanoi Matti, nähtävästi tarkkaan

aprikoiden, mikä tuota olisi oikein kohtuullinen määrä nyt aluksi.

Emäntä seisahtui, mutisi taas jotain ja Matti kai pelkäsi, että

ruvetaan kieltämään oluen antamista.

"Meitä on kolme miestä", ehätti hän sanomaan. Enempää väittelemättä

haki emäntä olutta ja Matti kutsui kumppaninsa tupaan.

Ja ne nälkäiset miehet ahmivat suurella halulla ensimäiset pullot

pohjaan. Heillä varmaan oli oikein suolia kuristava nälkä, kun eivät

paljon puhellakaan ehtineet ensimäisten pullojen aikana.

"Kuulkaapas emäntä", meni Tuomarin Iikkoo emännän ääreen puhumaan,

"minä ostaisin vielä kuusi pulloa olutta."

Hän oli oikein hengessä tuo ostaja, notkautteli polviaan ja puhui

läähättäen asiansa.

"Jottako nyt vielä?" Emäntä katsahti ostajan silmiin ... ja niiden

toistenkin jotka kahden puolen pöytää vastakkain istuivat ja

tarinoivat ... varistelivat piipun poroa pöydälle läiskyneen oluen

sekaan. Sitten kääntyi hän, sen enempää puhumatta, työhönsä takaisin,

eikä ollut tietävinään koko asiasta.

Ostaja jo tuskastui... Emäntähän välinpitämättömällä käytöksellään

kerrassaan loukkasi hänen matkustaja-arvoansa ja oikeuksiaan... Kumma

kun kehtaa, vaikka ollaan niin tuttuja ja likeltä!...

"No emäntä, menkää nyt noutamaan olutta!" tiuskasi Iikkoo jo

kiivaanlaisesti.

Emäntä nousi, otti kellarin avaimen koukusta ja meni ulos.

Hupaista oli miehillä taas kun kuusi pulloa pöytään saatiin. Mieli

rupesi vallattomaksi, puhe alkoi lauluksi muodostua.

Siihen tuli eräs jalkaisin matkustaja väsyneenä ja nälkäisenä. Miehet

katselivat häntä karsaasti: mitähän tuollainenkin kevariin tulee,

lurjus, mikä liekin ... ei ainakaan herralta näytä, eikä varakkaalta,

kun käyden kulkee. Mutta matkustaja ei huolinut miehistä mitään, tuskin

hän heitä ajattelikaan, meni vaan emännän luoksi puhelemaan.

"Olette varmaankin emäntä?" hän kysyi.

"Kyllähän minä sen tapainen..." kuului vähäisen ajan kuluttua vaitoinen

vastaus. Vieras katseli kummastellen: onpa aika kielevä eukko!...

"Jos emäntä olisi hyvä ja toimittaisi minulle päivällistä. Olen aamusta

saakka kävellyt ja tarvitsisin hiukan saada vahvistaa itseäni."

Emäntä toimi kumarassa ollen, katsahti siitä hiukan vieraan

jalkineisiin ja taas työhönsä ... vielä toisella silmällä pöksyihin,

takkiin, liiviin ja leukaan, mutta ei silmiin saakka: Kas mokomaa!

kaikille sitä pitäiskin tässä olla valmiina kestikevarissa ruokaa

laittamaan... Vieraan ulko-asu varmaankin herätti emännässä tuon

suuntaisia ajatuksia, sillä leuka kohosi ja alahuuli venyi neljännes

tuuman ulommaksi ylihuulta. Jonkun tapaisen äänen, jonka vieras käsitti

sanaksi: "noo", hän huultensa takana hymisi ja poistui kamariin.

Vieras kummastui. Teki mieli mennä kamariin uudistamaan pyyntönsä,

sillä alkoi ajatuttaa että mahtaa olla kuuro. Mutta sitten rupesi hän

olettamaan ja luulemaan, että emäntä mahdollisesti toimeen ryhtyy...

Istutaan penkille, koetetaan odottaa niin kauan kuin tulee ... näkeehän

sitte jos ryhtyy puuhaan...

Hän istui penkille, pani laukun viereensä ja laskeusi sen päälle

nojailevaan asemaan odottamaan.

Toiset miehet elostivat omissa toimissaan, mutta mitä enemmän he

itseänsä ravitsivat, sitä laajemmaksi heidän vaikutus-piirinsä leveni:

alkoivat tallustella lattialla ja täyttää huonetta innokkaalla

huutamisellaan.

"Kuulesta ... sinä Matti, osaatko sinä laulaa tätä:

"Kaisalla oli kuppa-sarvet aina kainalossa ja lossa.

Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa..."

Kalle Pietunen lauloi, löi jalalla ja nyrkillä tahtia. Ensin yhtyi

häneen Tuomarin Iikkoo ja sitten Tolkun Matti.

"Ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalolla ja lolla..."

Päät nytkyivät, nyrkit paukkuivat ja ... jo innostui Kalle tanssiksi

panemaan.

Ja vieras nauraa hytkähteli penkillä... Mokoma, kun miehisten miesten

toimilla nauraa!...

"Mikä sinua naurattaa?" rupesi ensin Tolkun Matti kiinteästi

kyselemään.

"Enhän minä mitään... Onhan jokaisella lupa huvitella tavallaan. Nauru

huvittaa minua."

"Mutta minua ei huvita, tiedä se!" ärähti Tolkun Matti ja toiset

katselivat vihaisesti pöydän takaa.

"Samapa tuo, kun se vaan minua huvittaa." Ja vieras taas naurahti,

toisten mielestä ylvästellen.

"Mitä se kerjäläinen siellä?..." huusi Kalle Pietunen julmasti.

Ja tällä tavalla siitä sekautui oikein sekava vyhti, niin että

emäntäkin ahdistui kamarista tupaan.

"No, mutta mikä täällä nyt on?" Sen emäntä puhui oikein selvällä

kurkkuäänellä. Iikkoo meni selvittämään, että tuo roisto, kerjäläinen,

y.m. oli ruvennut pilkkaamaan heitä... "Ja varjele sitä ihmistä joka

tällaisista pojista ilvettä tekee!" Hän hypähti kohoksiin, löi käsiä

yhteen ja oli todellakin ihan kuin sydämystyksissään. Toiset jo

hätyyttelivät vierasta.

"Jos ei nyt olla koreasti, niin..." Emäntä sekautui käsihapusin

joukkoon.

"Emäntä, laskekaa minut vieras-huoneesen! Minä en tahdo näiden sikain

kanssa taistella!" huusi vieras ja astui vaateliaana emännän eteen,

pakoittautuen kuitenkin jälleen heti kääntymään päin ystävällisiin

kylänmiehiin, jotka haukkuivat ja ärhentelivät ympärillä.

"Laskekaa heti minut näiden käsistä toiseen huoneesen!" vaati vieras.

"Kaikkia sitä nyt tässä vieraskamariin..."

Emäntä kekautti ylvästellen päätään taaksepäin ja väänsi alahuulta

pitemmälle.

"Mitä! häh? Eikö minulla ole täysi oikeus saada teillä käyttää

vieraskamaria?" Vieraalla oli kädet puuskassa ja poskiltaan punotti hän

kuin keitetty rapu.

"Ei sitä tässä kaikkia maantien kulkiaimia kamariin lasketa, ei

tarvitse luullakaan... Ensin ruvetaan tappelemaan ja mellastamaan ja

sitten vielä pitäisi kamariin laskea..."

"Mitä! minunko syyni se on, että nämät juopot tässä, joita olette

juottaneet, rupeevat kimppuuni käymään?"

"Ketä minä olen juottanut, ketä? ... sinä..."

Toiset miehet olivat pysyneet hiukan loitompana, niin kauan kuin vieras

emännän kanssa riiteli. Mutta nyt he taas rupesivat hätyyttelemään:

"Vai sinä tässä isäntänä, rutku!"

Vieras huomasi, että tässä todellakin aiottiin ruveta väkivaltaa

tekemään. Hän innostui kiroilemaan.

"Tämä näyttää olevan oikein rosvojen pesä!" hän kiljui ja sivui

taskustaan revolverin.

"Joka askelenki astuu, niin läpi ammun kuin suden!" Hän piti revolveria

ojennettuna miehiin.

Emäntä rupesi siunailemaan ja parkumaan. Miesten meni siivet laukkuun:

pakenivat niin kauas kuin suinkin pääsivät tuvassa ja änkyttivät jotain

sellaista kuin: "Älähän nyt hulluttele mies!"

Vieras huomasi, että kyllä tässä sentään suhdalla saa henkensä

suojelluksi ja häneltä olisi melkein purskahtanut nauru, jos ei olisi

ollut niin nälkä. Hän pisti revolverin taskuunsa ja kysyi emännältä

josko hän saa ruokaa.

Emäntä itki.

"Kun tuolla tavalla rupeatte hulluttelemaan, niin kuka sen tietää mikä

te olettekaan", itki hän katkerasti.

"Vai niin, vai minä hulluttelemaan!..." Vieras rupesi sarattamaan tätä

kestikevaria ja uhkasi mennä nimismiehen luo.

Toiset miehet olivat hämmästyksestä toinnuttuaan lauhtuneet iki

hyväksi.

"Tulkaa ottamaan täältä olutlasi ja sovitaan pois", tuli Iikka

kehoittamaan ja veti vierasta takin hijasta.

Vieras kääntyi riivatusti.

"En minä ole teidän oluttanne vailla, kyllä minulla on itselläkin rahaa

ostaa, mitä tarvitsen."

"No, no, ei sitä riidan päälle..."

"Teidän pitää toimittaa minulle ruokaa heti paikalla!... Tämäpä nyt on

helvetinmoinen kevari!"

"Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään

ruokalaitoksia valmiina ... pitäisi ruveta keittämäänkin", puheli

emäntä ruikuttavalla äänellä.

"Olutta!" kiljasi vieras, "tiedättekös etten minä juo ikänä olutta,

minä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa

matkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö

perunoitakaan?"

Emäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.

"Mitä? Sanokaa!"

"On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin

passata ... tiedä, olisko edes maksaa..."

Viimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa

ja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki

lentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.

"Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin

näyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa."

Ja hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.

Emännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani

perunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista

valmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin

ovenkin, ja laski vieraan sinne... Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun

rahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu...

Kalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan

tupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää

revolverin kanssa uhkaamassa!... Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se

onkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille ... mutta:

"Emäntä hoi, hakekaa vielä kuusi pulloa olutta!"

Mutta jo nyt pani akka piutaan, tiesi muka hän, mikä on kohtuullinen

määrä. Ei sanonut enää antavansa, puhui vaan siitä, että tässä

tappelette ja muuta.

Ei sitä tiedä, mikä mies se on, tuo vieras, ajatteli hän.

Vaan ei siinä niin vähällä päässyt ... annoit yhden, niin annat

toisenkin kerran. Kalle Pietunen sanoi olevansa reisaavainen yhtä hyvin

kuin tuollaisetkin jotka jalkaisin saapastavat ympäri maanpiiriä.

Suun piekseminen auttoi, että emäntä muutti mielensä. Koitui kun

koituikin taas pöytään kuusi pulloa varoituksen kanssa, hiljaa olemaan.

Ja miehet rupesivat paisuttamaan ravistuneita ruumiitaan. -- --

"Ja trom, trom, trom ... ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalossa ja

lossa... Tuota, tältä oluelta lihoo mies kuin härkä."

"No, tämä kevarikin, miltä muulta olisi lihonut? Laiha oli ennen kuin

korento ja nyt punottaa kuin härkä."

"Ja äänikin on muuttunut niin saakuristi, että öyhkyy kun härkä,

öhöm ... öhöö!"

Toverit öyhkyivät jokainen, -- mistä lie tullutkaan sellainen yhteinen

puuska? Öyhkyivät vaan ja koettelivat josko he jo saattaisivat härjän

tavalla öyhkyä.

"Ja Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa..."

"Älä nyt laula Kalle, sun luokos kastuu", keskeytti pihalta tullessaan

Tuomarin Iikkoo.

"Häh? ... ja Kaisalla ooli..."

"Siellä tulee sadet."

"Tulkoon, kyllä ne luon latoon saavat, onpa väkeä ö-höm!"

"Makaavat kuin porsaat vaan, kun ei ole isäntää", nauroi Tolkun Matti.

"Mun väkenikö? Häh? Älä usko, ne pelkäävät minua kun syntiä, pojat!"

"Ähä, hä, hä, juodaan me vaan, korjatkoon köyhät luokoa!"

"Niin hei!... Älä itke Kalle, vaikka luokos kastuu. Juodaan me vaan, me

miehet!"

"Minäkö itkisin? ... voi sun... Ja täälä on Kalle, se Pietusen Kalle,

joka ei ole surun Kalle..."

Ulkona pirskutti sade ikkunaruutuja vasten, mutta sisällä kevarissa oli

Kalle Pietusenkin niin turvallinen ja hauska laulaa rillittää ja

tyhjentää olutlasi toisensa perään.

* * * * *

Kello oli 11 kun Kalle Pietusen väki meni päivällistä syömään.

Siirtyivät siitä sitten levolle varjoisiin paikkoihin ladon seinän

vieremillä lepoa nauttimaan. Naiset peittivät kasvonsa huiveilla,

miehet takeilla, ollakseen suojassa villi-kärpäsiltä jotka

itsepintaisesti tekivät alinomaisia rynnäköitään laulaen köörissä

hermoja härnääviä ryöväri-laulujaan.

Yksi toisensa perästä saivat heinämiehet unen päähän kiini ja laskivat

säännöllisessä tahdissa ilmoilla nenänsä kautta hurjan voitto-marssin

säveleitä.

"Horoo ... groo... Horoog ... grooh..."

Ja se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat

jokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden

laskoksissa ... eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät

sattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen

heti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä

kiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta

ylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen

lensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: "Kerskaa vielä! kerskaa

vielä!"

Tällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi,

väliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui

olemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.

Mutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea

taipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle,

vai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti

aina.

Mikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään ja olla ahkerampi

kuin toisetkaan!...

Ja se näytti niin verrattomalta tyhmyydeltä, omistaa itselleen

tuollaista velvollisuutta, että sydän oikein riemusta hetkahteli kun

sai laskea päänsä rauhassa varjoon ja tuntea, ettei ollut suorastaan

mitään muuta velvollisuutta kuin odottaa käskyä.

Noin kello puoli kolmen ajoissa nousi Torpparin Tuomas kuitenkin oikein

jaloillensa. Kävi ensin ottamassa siemauksen juomaleilistä ja rupesi

sitten herättelemään toisia.

"Eiköhän jo pitäisi ruveta luo'olle kiirehtimään, näkyy pilviä nousevan

tuolta, taitaa sade tulla."

Miehet ja naiset nouseskelivat, ensin istumaan, silmiä hieromaan ja

kismittelemään sekä kulettelivat kaljaleiliä kädestä käteen.

"Ho'hooi, kun on kovin lämmin!"

Oli oikein hauska kismitellä, kun ei isäntää ollut joukossa ... sai

odottaa vaan määräystä, vaikka ei kellekään joukossa ollut isännyyttä

uskottukaan eikä määräämisen oikeutta... Olihan isäntä sanonut

tulevansa siksi kuin isäntää tarvitaan.

Tuomas, kun oli vanhin joukosta, omaksui kuin vaistomaisesti itselleen

jonkullaista käskiän virkaa. Käski siis toisia menemään jo heiniä

takkoihin panemaan ja lupasi itse mennä tuosta mäestä takkavitsan

itsellensä noutamaan. Kun Tuomas meni pois, ei kukaan enää katsonut

itseänsä senkään vertaa isännäksi.

"Ho'hooi, kuinkahan tästä nyt taas jaksaa."

Rengit ja päiväläiset istahtivat vielä piippuun panemaan. Yksi oikaisi

itsensä selälleen ... siksi ajaksi vaan kun ehtisi yhden piipun täyden

polttaa ... toiset seurasivat esimerkkiä. Piiat ottivat sukkakutimet ja

odottivat miehiä. Mutta ennen kun ehtivät näiltä tupakatkaan oikein

hyvästi loppuun palaa, valahtivat silmät kiini, kuin niin kovin

raukaisi. Se oli niin rakasta tuo uni... Saisi edes pari hyvää

siemausta vielä kuorsata, niin sitten tuota jaksaisi...

Naiset kutoivat rauhassa noin puolen tunnin verran, mutta sitten toinen

piika otti huomataksensa pilvi-joukon tuolla taivaalla kiertelemässä.

"Hyvät ihmiset!" hän rupesi mamkoimaan, "ei tämä makaaminen kelpaa nyt

enää mihinkään, kun tuossa tuokiossa tulee sade ja kastelee luo'on."

"Totta totisesti, niin se on!" Toisetkin naiset hämmästyivät, heräsivät

nyt vasta niin kuin huolettomuuden unesta. Koppoivat kaikin rivakasti

haravat käteensä, lähtivät työhön ja kohlivat mennessään miehiä

hereille.

Tässä syntyi oikein omantunnon kiire. Jokaisen sydän tarvitsi

lohdutusta ... kun pilvet niin uhkaavina lähenivät ja oli maattu lähes

4 tuntia. Mutta ikään kuin yhteisestä neuvosta sai jokaisen tunto

yhtäsuuntaista lohdutusta:

... Kun ei kukaan ollut ryhtynyt herättämään, niin mikä velvollisuus

minun ulisi ollut, sehän on vallan selvä ja helpottava asianhaara.

Oltiin polttavassa kiireessä. Haravat oikein vinkuivat naisten käsissä

ja miehet kantoivat juoksujalassa heiniä latoon. Voi turkanen kun ne

olivatkin kuivia! ... oikein ritisivät. Vaikka jo edelläpuolisen olisi

latoon pantu, olisivat kyllä kelvanneet.

Mutta kun oli saatu latoon 12 taakkaa, tuli sade. Ja se vuosikin niin

suurina pisaroina, että läpi vaatteiden heti menivät kuin kuulat...

Väki juoksi latoon.

Huh, kun sitä satoikin! Siinä hetkessä kastuivat heinät aivan

likomäriksi.

Tuomas ehti vitsoinensa parahiksi sadetta pitämään toisten joukkoon.

Siinä istuttiin noloina ladolla ja katseltiin ulkona pisaroivaa veden

tulvaa. Ei puhuttu juuri mitään erinomaisia, arveltiin vaan, että

kummapa oli, kun tänäkin päivänä sade tuli.

"Olisi pitänyt mennä kohta puoli päivältä luo'olle, niin nyt saataisiin

maata," sanoi eräs puolikasvuinen pojannullikka.

Jokainen kohta kavahti: Mitä tuo poika-riivattu tuollaisia rupee

hokimaan... Kyllähän sen nyt muutkin tietävät, mutta kenenkä sitä

sitten on syy? Ei minun ainakaan!

... Ja jos alkaa, ruoja, vielä kotona lörpötellä, että tässä maattiin

nyt vähän, niin kuin entistä runsaammin, niin...

Melkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.

"Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin

sellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski

lähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä."

"Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu," uhkasi

toinen renki.

Poika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa

itkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko

jutusta.

Sade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei

tietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.

Silloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon

huomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata.

Mutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti

jalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella... Jo katosi väestä

kunnioituksen ja pelon tunne ... tahtoi ruveta naurattamaan.

"No mitä se -- sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan

latoon!" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.

Heinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:

"Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!"

Kalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi

suuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan

leu'alle.

"Tphyi!" Mutta ei se siitä sen paremmaksi tullut.

"Hek, hek, hek ... sonnin heiniä sait Kalle. Mitäs minä sanoin?"

Tuomarin Iikkoja kutkutti tuo hupainen juttu.

"Mitä ... sinä sanoit? öhö ho..." Kalle katseli pitkin nenänsä vartta,

osoitteli tulitikulla valkeata sikarin rääsyyn, mutta ei osunut

kohdalle. Sitten alkoi hän taas haukkua väkeänsä, sanoi heitä härjiksi

ja jätkiksi, y.m.

"Härjän heiniä tuli, he he... Laiskaa väkeä," tuumaili Tolkun Matti.

"Tuota ... mennään uudestaan Kevariin." Se oli Tuomarin Iikkoo joka

ehdotuksen teki ja lähti edellä yrittämään hevosen luo, toiset perässä.

"Härjän heiniä tuli, he heh..." nauroi Matti. Kalle Pietunen kirosi ja

mennä kompuroi tielle päin.

"Ei tuosta nyt sentään köyhdy ... tällainen poika ... ei, eijo!" Kalle

puti nyrkkiä väelleen.

"Noo, noo, sakramenskattu, mennään nyt kevariin!" Matti tarttui Kallen

hijaan ja veti häntä mukaansa.

Jo ehdittiin vihdoin tielle, päästiin, kun yritettiin, rattaille. Matti

hujautti hevosta ohjaksilla selkään.

"Juodaan pystyyn ne sun sonnin heinäs, Kalle he, he, hek."

Kallen jo oikein pisti vihaksi.

"Onko se mun syyni, että nuo laiskat antavat iltasateen he-heiniä

kastella?"

"No, hä, hä, hä, eihän se sun syysi ollut, mutta... Oo hevonen viina

paikkaan!"

Heinäväet katselivat ja nauroivat niin kauan kuin meneviä näkivät.

"Vai meidän syy se oli, että heinät kastuivat! Miks'ei ollut itse

kellottamassa."

Miehet panivat tupakaksi ja jaarittelivat, naiset odottelivat että

johonkin lähdetäisiin.

"Ei edes nyt sanonut mihin tästä mennään," paneskeli Torpparin Tuomas.

Rupesivat kuitenkin ottamaan viikatteita alas ladon piiltä ja seinän

raoista, sekä hiomaan niitä.

Sade oli lakannut. Aurinko taas paistoi täydellä terällä. Mutta heinä,

niin kaadettu, kuin kaatamatoinkin oli liko-märkää. Siinä oli oikein

ilkeä kävellä, kun housut ja hameenliepeet niin kastuivat.

"Hyi!"

Vaan täytyihän sitä nyt jotain tehdä, että olisi aika kulunut iltaan ja

sitten sopinut kotiin lähteä. Laskettiin arveluita ja leikkiä

isännästä. Se teki oikein hyvää tunnoille, kun Kalle uudestaan kevariin

meni... Tuskinpa huomenna viitsii enää sanaakan koko laiskuudesta

puhua, kun itse nyt noin huilaa ... syyttäköön itseänsä!

Mielet kävivät rattoisiksi ja ajatukset juoksivat ikään kuin itsestään

tuota suuntaa.

Ja Kalle Pietunen istui olutpöydässä, rötkötti leuka rintaa vasten ja

lauleli:

"Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa..."

Kohtuus.

Lautamies Härkälä tuli tupaan pajasta, jossa oli ollut katsomassa

kuinka seppä Paljeström siellä työskenteli.

Härkälä veti suunsa miettiväiseen nauruun ja sanoi emännällensä, seppää

tarkoittaen:

"Pitäisiköhän sille tarjota viinaa?"

"Eihän ... eikös hän ole raittiusseurassa?"

"Raittiusseurassa", hytkähti Härkälä, "kyllähän se luullakseni on,

mutta arvelen että kyllä hän ryyppää kun vaan saa ... ja tekee

mieluisammin ja parempaa työtä sitten."

"Kunko on juovuksissa?"

"Ei, vaan kun häntä lahjoittelee ... narraa ... ei juovuksiin asti ...

ymmärrätkö?"

Emäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi;

teki kuitenkin vielä muistutuksen:

"Entä jos ei hän ryppää..."

"Hah joutavia, kyllä hän minulta..."

Lautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa

arvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.

Tuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. "No

mestari", alotti hän, "kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako

ryyppy?"

"En minä enään olekaan ehdottomasti raitis", kiiruhti seppä ikäänkuin

pulasta päästäkseen.

Lautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa

saada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.

"Vai et olekaan enää; no sitten..." Härkälä meni kaapista pulloa

ottamaan.

"No, istu", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja "ryypynmitan."

"Vai niin ... hm ... no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota

ryyppy."

Seppä ryyppäsi.

"Erosinpahan ... noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin,

että saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää."

"Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?"

"Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa ... kun on

omatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään..."

"Jaa, jaa."

"Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa ... kohtuus on parhainta ja

kyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin."

"Vai niin ... joo'o." Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja

oli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun

kun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän

katseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän

miettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin

Paljeströmin raittiusasiaa.

"Niin on, kohtuus on paras!" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun

olisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen

ja sepälle.

Istuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja

lautamies käsitti että hänen piti ruveta "kruusailemaan" puheitansa

enemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen

meni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas

tupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa

sepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.

"Antakaapas lautamies vielä ryyppy", sanoi seppä kun oli kamariin

päästy.

"Onkohan se enää oikein kohtuutta?" kyseli lautamies.

"No ... antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin."

Lautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e.

Näissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies

näytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen

kaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:

"Kaatakaa nyt lautamies vielä ... viinamatoni ovat liikkeellä ja ne

tahtovat lisää."

Lautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa

lähteä pois huoneesta, ja sanoi:

"Ei hiidessä seppä!... Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?"

"Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!"

Emäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:

"Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan."

"Matti... Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää

mene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt

ryyppy ... saakuri..."

"Ei nyt enää ... mun pulloni menee vallan tyhjäksi." Härkälä todella

taisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.

"No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?"

"Loppuu se. -- No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä."

"Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia." Hän sai sen

ja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli

lähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja

sanoi sieltä tultuaan emännälle:

"Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai... Sellaisia ne

ovat ne raittiusmiehet ... ei työstä tullut enää mitään kun viinaa

haisti olevan, muutama..." Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä

emännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän "kaikkien

kelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät

'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius" j.n.e.

Mutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa

sorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia

kestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi

tekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan

väsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti

varaston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.

* * * * *

Kestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä

hyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli

vilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin

vähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki

sinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin

hetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.

Kevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten

passaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta:

"Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan ... vaikka taitaa tuokin

hoila vielä itsensä tähän remuamaan laittaa... Uskaltaakohan isäntä nyt

tuolle antaa, kun on herroja ... eipä taida..."

Niin arveli ja mietiskeli piika tuvan takkakivellä istuen ja selkäänsä

lämmitellen.

Kamarissa vieraidensa parvessa istui kevarin isäntä ja alkoi vähitellen

tuntea laulajan äänen sitä mukaa kuin se läheni. Hän selvitti sen

toisille lempeästi naurahdellen:

"Sekin on ollut jonkun viikon raittiusseurassa ... siinäkös sekin

oli ... hih..."

Mutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän

sydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan

mitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän

täytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: "Sepä on koko sika j.n.e."

"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja..."

"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!..."

"No tukitko suus seppä!" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän

edessä portailla.

"Tuota isäntä ... passaako nyt niin kuin muulloin passaa?"

"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!"

Isäntä puhui kuiskaamalla.

"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa

tänne puoli tuoppia, rahalla ... ei pyydetäkään velaksi, niin kuin

herrat."

"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi ...

ymmärräthän ... siitä on sakko."

"Sakko! No; s----na, eipä sitä sakkoa ennen!..."

"Tuki nyt..." Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään

Paljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan

siksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.

"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan

myymisen, sinä..."

Isäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden

tarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen

rapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden

joukkoon.

"Menikö se?" kysyttiin.

"Meni se." Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.

Pian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:

"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!"

Tuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja

hän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili

hyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa.

Sivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.

Seppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän

sitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.

Yhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi

nimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.

"Älkää nyt isäntä turhia ... olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä

nyt tuommoisista mitään piitata, he heh", täytyi nimismiehen ruveta,

lain kunnioitus mielessään, sanomaan:

"Niin, niinhän nyt toki", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi

uskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti

muristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja

jälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.

* * * * *

Tavalliseen aikaan oli Paljeströmin perhe tänäkin iltana laskeutunut

makuulle, isää odottamatta, sillä hän usein viipyi työssään myöhäiseen

yöhön.

Perheesen kuului vaimo kolmen lapsen kanssa.

Rauhallisesti nukuttiin pienessä mökissä, ja miksei olisi nukuttu

rauhallisesti, koska perheen isä oli hyvä. Miksei voi nukkua rauhassa

perhe, jonka tuki ja turva on rauhaisa, kunnollinen isä.

Mestari Paljeström oli viime aikoina ollut semmoiseksi tunnettu, vaikka

ei kauan, sillä suuresta juomarista, joka hän oli ollut, oli hän

koettanut ruveta itseänsä semmoiseksi muodostamaan, rupeamalla

ehdottomasti raittiiksi. Ennen tätä aikaa oli hän ollut juovuspäissään

perheensä hirmu ja kauhistus.

Tämä oli pimeä syysyö. Sepän vaimo heräsi herkästä unestaan kuulemaan

laulua, jota ei hän ollut pitkään aikaan kuullut. Se oli hänen miehensä

tunnettu räminä, jota hän oli tottunut pitämään kauhean mylläkän edellä

käyvänä enteenä. Hän alkoi valittaen huutaa ja herätti siten lapsetkin

ylös.

Laulu kuului vielä jotenkin etäältä, mutta se läheni aina, joka oli

merkki siihen että pakenijain ei ollut hyvä siekailla. Hiljainen

valitus kuului mökissä kiireisen pukeumisen ohella. Pian lipittivät he

jokainen, äiti nuorinta lasta kantaen, toisia mökkejä kohden, paeten

uhkaavaa vihuria, jota perheen isä, nyt kauan tästä toimesta erillään

oltuaan, toi. Paljaalla kaukaisella huminallaan saatti hän kotiväen jo

kauhusta pakoon lähtemään.

Vihdoin Paljeström saapui huoneensa ovelle. Porstuan oven luuli hän

olevan lukossa, vaikka se oli vaan kiinni vedetty; siihen hän saappaan

korolla niin lujasti kojautti, että se komisten lensi takaseinään.

Sitten tuli tuvan oven vuoro, joka ikään kuin ukkosen ampumana

tempaistiin auki, niin että saranat roskuen irvisivät.

"Hoi helvetti! aivanko tämä on autio koko pesä kuin jätetty ryövärien

luola!" karjui seppä ja astui hammasta purren ja kädet kokollaan sänkyä

kohden, mutta sai kouraansa paljaita vaatteita vaan.

Nyt teki hän pitkän luettelon helvetin asukkaista, jonka toimen ohessa

hän etsi tulitikkuja ja löysikin niitä vihdoin. Hän sytytti sitten

päreen ja asetti sen pihtiin. Takkakivellä sattui olemaan pata, johon

hän vähän satutti kättänsä. Tämä oli niin sapelle käypä ja kiukuttava

asia, että täytyi ottaa kirves ja ruhtoa sillä tuo musta ilkiö takalla

vallan pieniksi. Tuo tyydytti koston himoa.

Sitten hän meni ulos ja rupesi isällisen rakkauden koko voimalla

kutsumaan takaisin kotolaisia, jotka hän ymmärsi pois paenneen. Mitään

vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Epätoivoisena palasi hän noituen

tupaan. Useammalla eri tempuilla vielä itseään huviteltuaan, rupesi

hän, viinan jumalaa hartaasti rukoillen, riisuutumaan levolle. Mutta

vaatteet takertuivat jollain tapaa riisuessa, niin että niitä oli vähän

vaikeallainen irroittaa.

"Kyllä minä teille näytän..." seppä tuskastuneena arveli, otti puukon

ja alkoi sillä repiä vaatteitansa. Tuo teko häntä niin verrattomasti

huvitti, että vielä vähän ajan kuluttua silmäellessään vaatteitaan,

purskahti nauruun, arvellen:

"Saittepa te ... tarpeenne."

Monista puuhistaan väsyneenä hän vihdoin kellistyi lattialle makaamaan,

sillä vuodetta ei hän halunnut käyttää. Siinä maatessaan hän vielä muun

muassa sorisi:

"Tuokin ... lääsmannikin ... vain mua lyömään rupesi, kun sanoin että

kevari viinaa myy ... se saa itsekin sieltä ... aina siellä juov ...

voi ... ei niiden herrain kanssa auta ... mutta, mutta..."

Ovet jäivät koko yöksi auki. Oli oikein erinomainen sattuma ettei

varkaita ilmestynyt noita särkyneitä padan kappaleita huostaansa

korjaamaan!

* * * * *

Jo hyvin aikaisin aamulla istui Paljeström käsi poskella harmittelevan

näköisenä rikkilyötyjä tavaroitaan katsellen.

Pelokkaasti tupaa kohden katsellen saapui pakoon lähtenyt perhe kotiin.

"Jesus siunatkoon!" pääsi äidin huulilta, nähtyään minkälainen

järjestys huoneessa vallitsi. Hän astahti askeleen taaksepäin ja antoi

sijaa lapsille, joiden myös teki mieli sisään kurkistaa.

Vähän syrjäisesti muljautti isä ovelle päin, mutta kääntyi sitten

selin, näyttäen jonkullaista häpeän tunnetta tuntevan. Vihdoinkin

uskalsivat pakolaiset sisään mennä, kukin tavallaan kummastustaan

ilmoittaen. Katseltiin perheen isää oudoilla katseilla. Äänettömyyden

perästä löysi perheen äiti vihdoin sanat, joilla mielestään katsoi

soveliaaksi puheen alottaa.

"No mitähän pahaa nuo astiat ovat sinulle tehneet, ettäs olet ruvennut

niitä pienistämään?"

Paljeström nosti sumuiset silmänsä ylös ja vikansa tuntevan näköisenä

hän painuneella äänellä virkkoi:

"Voisitko olla minua härnäämättä, minä tunnustan vikani."

Vaimo näki että mies nyt oli hyvin kykenemätön riitelemään. Siispä piti

tilaisuutta hyväksensä käyttää.

"Kyllähän se on se sama, härnää sinua, eli on härnäämättä... Voi

taivahan herra tätä siivoa ja vahinkoa!"

"Mutta ole tämä kerta..." mies pyysi.

"Hmh, hmh, hmh", pani vaimo eikä ollut kuulevinaan miehen pyyntöä,

"parahinta olisi tästä jo heti kerjuulle lähteä kun!..."

"Ole vaiti!"

Vaimo säikähti ja (surunko vai kiukun kiihoittamana?) alkoi vuodattaa

kyyneliä.

Lapset olivat tällä välin jo ehtineet viedä ulos joukon savi-astian

palasia ja koettaen olla juopposilla, opettelivat niitä isän tavalla

särkemään.

Miehen sydäntä särki ja vaimon oli kiukusta pakahtumaisillaan.

"Missä olette olleet?" kysyi seppä taas kun vaimo itkeissään ei

joutanut puhua.

"Mitä sinä siitä?..."

"Kuule rakas, hyvä ystäväni, jos vaan suinkin voit, niin ole nyt

murisematta, minulla on hyviä aikomuksia, rukoile Jumalaa että voisin

ne toimeen panna."

"Niin sinä silloinkin sanoit, kun raittiusseuraan rupesit; tuossa se

nyt oli."

"No niin, minä olisin kentiesi voinut olla juomatta, mutta kun sinä

aina murisit siitä markasta, jonka pitää joka vuosi seuralle maksaa,

niin minä rupesin päätöksessäni horjumaan ja noin se nyt kävi. Voi!

miksi et ilman vastustamatta antanut minun sitä maksaa ja koettaa."

"Niin ... et saattanut olla juomatta! Mitä minä huolisin siitä

markasta, mutta saattaahan sitä olla muutenkin juomatta jos tahtoo."

"Sinun olisi pitänyt tietää, etten minä voi olla juomatta muuten.

Raittiusseurassa se kentiesi olisi voinut tapahtua."

"Siitäpä syystä, kun et saata olla juomatta, onkin turha maksaa vielä

lisäksi tuota markkaakin."

"Mutta suotko että minä rupean uudestaan ... enköhän koeta?"

"Olenko minä kieltänyt! Kyllähän kun on tämmöisen vahingon tehnyt,

sopisi jotain koettaa jos vaan olis vähänkin ihmisyyttä, mutta mitä

sinä..."

"Kun sinä voisit olla kerrankin härnäämättä." Miehen ääni oli

valittavan vaikeroiva, ja hän nojautui taas kyynäspäänsä nojaan.

"Herra Jumala! ... eikö sulle sen kuvaselle saisi enää puhuakaan,

muutama..."

"Saa ... mutta ihmisittäin."

"Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?"

"En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos

saisin apua ... vaan..."

"Apua", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin

sarvesta huutaen: "Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa ...

mutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja

kurjuuttamme suuremmaksi... Millä nyt keittää, kun pata on rikki... Ka

Herra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! ... ja pyhävaatteet nyt

ovat päällä, voi!..."

Vaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.

Paljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten

seitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta

sisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.

Veli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.

Isän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi

oli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta

suustaan kuullut.

"Poika, poika, mitä sinä huudat?" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen

seisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.

Isä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.

Äitikin tuli ulos...

"Mihin nyt? Pitääkö nytkin viinan hakuun?"

"Pitää!" seppä hammasta purren kiljasi. Sitten hän kiireesti lähti

kylään päin rientämään.

Itkevä sydän hukkuen haparoitsi pelastuksen perään, mutta saavutti

kylmän jään-reunan, josta toivottoman paatumuksen hyinen virta

vikkelästi esiin hyökkäsi ja sammutti toivon...

Ja kotona saratteli vaimo ja lapset kiistelivät ulkona.

Härkälän lautamiestä nauratti, kun sai kuulla mitä seppä oli tehnyt.

"Semmoista se on", hän sanoi, "raittiusmiesten kohtuus, kun se vaan

saadaan oikein karvassaan näkymään." Ja hän piti itsensä oikein

toimellisena miehenä kun oli saanut semmoisen asian maailman

valkeuteen.

Oliko Mikko lurjus?

Ihmiset sanoiset että hän oli oikein rehellinen, kunnon mies tuo

Rantalahden Mikko. Ei ollut mikään turhan puhelias, eikä "filisteeri",

ei koskaan ollut käräjissä käynyt, ei edes niin paljoa, että

todistamassa naapurien välisissä rajariidoissa. Kaikki kyläläiset

kehuivat Mikkoa, ja se on jo paljon, kun kaikki kyläläiset kehuvat.

Mutta siinä ei kyllä, he myöskin toimessa osoittivat luottavansa

Mikkoon.

Tässä hiljattain, eräänä keväänä, juuri siinä vähää ennen tervanpolton

aikaa, oli koolla joukko kylän miehiä. Puhuttiin tervan poltosta,

tervan hinnoista y.m. Johduttiin puhumaan siitäkin, kuin viinaa

saataisin, kun kaikille yhtäläinen tarve lähestyy tuon tervanpolton

aikana.

"Yksi hakemaan kaikille", sanoi Nietulan Aatami.

"Niin kai se on parhain", sanoi Rantalahden Erkki, "ja sopivin menemään

on toisen tuvan Mikko."

"Mikko tosiankin", sanoi joku toinen isäntä, "silloin tulee kunnolla

suoritetuksi."

Toiset miehet hymisivät tyytyväisesti. Ruvettiin kyselemään josko Mikko

lähteä viitsi.

"Samahan tuo, jos niin tahdotte, mutta saisi tuota nyt joku muukin

mennä."

Mutta kun Mikko kerran lupasi, niin ei enää ajateltukaan muita

kuulustella. -- Eräänä ehtoona Mikko valmisteli lähtöä: veti tervatut

rattaat liiteristä ulos ja rupesi rasvaamaan. Totisena mies siinä

puuhasi, nosti pyörästä kellelleen, pisti tuen orren alle, väänsi

ruuvin pois navan päästä, veti pyörän ulos ja alkoi takeltaa keltaista

porsaan rasvaa napaan. Sitten pisti pyörän tilalleen, ruuvasi ruuvin

kiini ja antoi kädellään aika huilauksen pyörälle, siten rasvaa navan

ympärillä tasoittaaksensa.

Sukevasti meni pyörä, ainoastaan hiukan narisi paksussa rasvassa.

"Noh", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen

pyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.

Siihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.

"Malttaapa panna paljon rasvaa", hän paremman puheen puutteessa sanoi,

kun siinä laiskana toisen työtä katseli.

Mikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin ... mahtoiko

tuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman

aikojaan lie vaan sanonut...

"Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella", hän

vihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.

"Ei kitaja", sanoi Erkki.

Toisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.

Mikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä

hiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle

asioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle,

mutta Mikko oikasi sen ... ei ollut tottunut sillä komeilemaan että

lakin peiliä sivulla pitäisi.

"En tiedä tuota", rupesi hän sanelemaan, "tuo Maijan Kaaperi tässä

sanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin

itselleen."

Toiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinä

Mikkoa.

"Ettäkö mitä?" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja

tirkisteli Mikon lakin keulan alle.

"Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?" tutkaili Ollilan Hentrikki.

"Niin, sitä kai se Kaaperi arveli." Mikko kynsäsi korvantaustaa,

rytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja

hölkähtivät omituisesti. Hän näytti syvästi miettivän asiaa.

"Mutta eihän se ole mahdollista", arveli Hetkelän Tuomas ja rupesi

hänkin kärryn pyöriä hölkyttelemään. "Mitä se kenellekään kuuluu, mitä

kukin toiselle ostaa."

"Ei tuota ymmärrä", sanoi Erkki, "mutta minä tuumaan että tuo lienee

vaan Maijan Kaaperin juttuja."

"Niin minäkin luulen, mutta olisi se sentään parempi kuulustaa asiaa

ensin. Jos siinä olisi vähänki perää, niin en minä ainakaan lähde

kaupunkiin", vakuutti Mikko.

"No saakeli tuota!" innostui Nietulan Aatami sanomaan. "Mistä sitä

kukaan tietää perään kysyä. Kun viinaa tulee, niin me ja'amme sen

hyvässä hiljaisuudessa. Kuka sitä sakottamaan rupeaisi!"

"Ettäkö minä rupeaisin vastoin esivallan lakia tekemään?" kysyi Mikko

painolla, ja jatkoi, kun ei toinen ruvennut vastaamaan:

"Saat kääntää ennen kirkon nurkan nurin."

Toiset hymyilivät, eivät ruvenneet vastustamaan Mikon ajatusta, sillä

he uskoivat että hän puhui sitä mitä hän ajatteli.

Mutta Nietulan Aatami sanoi, että se on turhaa peljätä sellaista lakia,

jota ei olemassakaan ole.

Toiset miehet tuunailivat, arvelivat sinne tänne ja rupesivat viimein

yksimielisesti hokemaan:

"Hm. -- No niin. -- Kyllähän se niin on ettei sellaista lakia ole."

Ja kun asiaa oikein monipuolisesti harkittiin, niin Rantalahden

Mikkokin tuli vakuutetuksi, että Maijan Kaaperi oli vaan juttuja

lasketellut.

"Vai ei muka ihmiset saisi yhdessä ostaa viinaa ... yhdessä tahi yksin,

kuinka kullekin parhaiten soveltuu! -- Kuka hullu ostaisi yksin

viittäkolmatta kannua! ja ... ja..." Ukot rupesivat oikein makeasti

nauramaan... Ihan hullusti oli Maijan Kaaperi taas kerran saanut heitä

narrata, arvelivat.

* * * * *

Rantalahden Mikko tuli kaupungista. Alkoi kokoutua kylänmiehiä

kaupunki-tuliaisille.

"Kylläkö möivät viisikolmatta kannua yhdelle miehelle?" alkoivat

naapurit kysellä ja hymähtelivät vielä tuolle Kaaperin jutulle.

"No sen tietääkin!" huudahti Nietulan Aatami. "Kun rahan syrjää

näyttää, niin lujassa pitää olla jos ei lähde."

Kaikki nauroivat, uteliaina odotellen mitä selvitystä asiaan Mikko itse

antaisi.

"Sainhan tuota", hän vihdoin sanoi, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin

selvityksiin. Kyllä näytti siltä, kun olisi miehellä ollut jotain

enemmänkin sanottavaa. Mutta suunsa piti vaan kiini ja antoi toisten

arvioida. Rupesi sitten viinaa jakamaan.

Mutta toisia ihmetytti Mikon käytös, kun toimi rehellisesti ostetun

tavaran jaossa niin hajamielisesti ja epäröivästi, kun olisi

varustettua kalua mitannut. Rupesivat arvelemaan, ettei kaikki asiat

ole niin kuin olla pitää. Puhe hiukan tukahtui ja katseltiin vaan

viinanjako-touhua.

"Mahtanut ryypyn ottaa", arvelivat toiset Mikosta.

Vaan kuinka lie sattunutkaan siten, että juuri kuin Nietulan Aatami

piti itseänsä varten mittaa alla ja Mikko siihen tynnöristä vakavasti

loritteli, astui nimismies jahtivoudin ja erään lautamiehen kanssa

tupaan.

Tuo tapaus teki kylänmiehiin vähän ikävän vaikutuksen. Rantalahden

Mikon käsissä rupesi tynnöri itsestään huiskumaan ja tutisemaan niin

että viina alkoi solittaa sinne tänne, kahden puolen mittaa, joka taas

Aatamin käsissä huljui.

"Äläs ... äläs! ... nyt menee maahan!..."

Aatami koetti kaksin käsin pidellä mittaa, mutta yhä hullummaksi asia

kävi: viina juoksi lattiaan kun noiduttu.

"Kaa! ... kaa!..." hoki hädissään Aatami ja koki tutisevin käsin pitää

mittaa kohdallaan.

"Aivanhan te kaadatte maahan!" Erkin täytyi mennä hätään ja nostaa

tynnöri pystöön ettei kaikki maahan juoksisi.

"Mitäs tämä meno on?" rupesi nimismies kyselemään ja astui lempeästi

hymyillen miesten keskelle. Rantalahden Mikko katsahti salaa herraan,

samassa tunsi hän kuuman hien rupeevan tippumaan alas otsalta. Sitä

alkoi hän mekon hijalla tuhria.

Ei kukaan puhunut mitään. Kylän miehet vilkkuilivat salaa nimismieheen

ja taas Rantalahden Mikkoon, ryähtelivät, muuttelivat jalkojansa,

pistelivät sammuvia piippuja taskuihinsa ja loivat tuon tuostakin

vauhkoja katseita viinalekkuihinsa jotka tyhmän näköisinä töröttivät

lattialla ruunun palvelian jaloissa. Eivät mokomat ymmärtäneet

näkyvistä kadota... Vielä olivat isäntänsäkin tällaiseen pulaan

saattaneet...

Nimismies astui likemmäksi Mikon tynnöriä ja kopautti siihen

sauvallaan.

"Kuka teistä on tätä viinaa ostamassa ollut?" hän kysyi.

"Minä", mörähti Rantalahden Mikko kohta.

Nimismies katseli Mikkoa ... oli mielestänsä kovin juro mies.

"Nämät lekkerit ovat teidän?" Hän kääntyi toisiin kylän miehiin ja

kopuutteli lekkereitä sauvallaan.

Ei kukaan vastannut, pois päin vaan kääntyilivät.

"Kaikille se on yhteistä", sanoi taas Mikko.

Nimismies ei ruvennut ollenkaan kiukkuansa purkamaan, rauhallisesti

vaan alkoi sanoa:

"Lienee parasta, että kaikki tuohon tynnöriin takaisia kaadellaan,

sillä se on minulle sopivampi hoitaa, kun kaikkia noita lekkuja. Minä

nimittäin otan tämän viinan takavarikkoon ja te", hän viittasi Mikkoa,

"tulette oikeudessa vastaamaan, olemisesta yleisölle avullisena viinan

myynnissä."

Mikon käsi vapisi, kun hän sen nosti otsallensa, ikään kuin tuskaa

poistaaksensa.

"Oliko se sittenkin niin, kuin se Maijan Kaaperi sanoi", hän

värisevällä äänellä virkkoi.

"Jaa, mitä?" kysyi nimismies.

"Tässä vaan tuo Maijan Kaaperi kertoi." Ja Mikko jutteli nimismiehelle,

miten Maijan Kaaperi oli kertonut ettei viinaa saa ostaa joukolla

yhteen, mutta etteivät he olleet uskoneet.

"Mahdoitte uskoa", sanoi nimismies.

Nietulan Aatamin luonto rupesi jo nousemaan.

"Mitä h----ttiä! kuka sen sellaisen asetuksen on tehnyt?"

Nimismies ei viitsinyt vastata, kysymys oli kovin tyhmä. Miehiänsä vaan

käski viina-astian ulos viemään.

Toisetkin kyläläiset uskalsivat jo pihalla ruveta puhumaan.

"Tuota, milläs tavalla sen 25:tta kannua sitten saa ostaa jos ei sitä

jakaa saa väliinsä?" kysyi Ollilan Hentrikki.

Nimismies rupesi hyväntahtoisesti selittämään viina-asetusta. Hän

sanoi, että, jos teillä on perheessänne niin ja niin monta henkeä, niin

te saatte ostaa 25:tta kannua, mutta jos ei ole, niin saatte tyytyä

ostamaan niistä puodeista, joissa myydään kannuttain. "Mutta yhdessä ei

saa ostaa, eikä toinen toiselle tuoda", hän sanoi.

"Mutta se maksaa enempi niissä kannun-puodeissa", muistutti Erkki.

"Enemmän maksaa, paljon enemmän!" huusi Aatami.

"Ei auta. Joka juo, ja viinaa tarvitsee, maksakoon hyvän hinnan",

ilkkui nimismies.

"Mutta minä en ymmärrä", sanoi Ollilan Hentrikki, "mitä vahinkoa siitä

olisi, jos toinen saisi toiselle tuoda viinaa. Onpa se vähän ilkeätä

jos tätä naapurin Mikkoakin nyt sakotetaan, kun ei ole mies ennen ikänä

käräjissä ollut ja nytkin aivan meidän kehoituksesta lähti kaupunkiin

yhteiselle asialle, ja jos se nyt noin hullusti menee."

"Eikö herra vallesmannin sopisi jättää sitä asiaa sentään silleen."

pyysi Erkki.

Nimismies pudisti päätänsä ja sanoi ankarasti:

"Ei käy laatuun. Jokaisen täytyy ehdottomasti lakia noudattaa."

"Mutta minä en usko, että siitä tulee sakkoa!" alkoi Nietulan Aatami

väittää. "Katsokaas nyt", hän sanoi nimismiehelle, "jos me panemme

täältä kylästämme miehen ostamaan meille jokaiselle yhdessä,

esimerkiksi tarikoita, niin onko siitäkin sakkoa?"

"Sinä mies teet minusta leikkiä, vai kuinka?" kysyi nimismies, ankarana

astuen Aatamin eteen.

"Enkä tee leikkiä ... vai leikkiä." Aatami pakeni herran edellä.

"No mitäs sitten." Nimismies kääntyi tuimana pois. Miehet jokainen

odottivat vastausta, mutta sitä ei tullut. Pois vaan alkoi nimismies

hankkiutua.

"Mutta mihinkä tämä viina nyt pannaan?" kysyi joku vielä.

"Myydään huutokaupalla", sanoi nimismies ja ajoi pois.

Miehet jäivät kiroilemaan ja osalta leikkiä laskemaan. Aprikoivat,

josko heille annettaisiin siellä huutokaupassa, tahi ei. Lupasivat

muutamat koettamaan mennä, toiset vannoivat, ei maksavansa ei

viittäpenniä enää toisi kertaan siitä jonka jo kerran olivat ostaneet.

"Tuo on selvää ryöväystä!" huomautti Ollilan Hentrikki.

"Ihan niin, totta jumaliste!" vannoi Aatami.

Miehet olivat oikein raivoon joutumaisillaan kun asiaa tällä tavalla

rupesivat käsittämään.

"Lakkaisivat valmistamasta koko rankkia", tuumaili Erkki, "kun sen

kanssa noin rupeavat herrat juonittelemaan, niin ei sitä tiedä koska

saa sakon."

"Ei, katos, herrat siitä tulot köömäävät, ne kun sitä polttavat. Sitä

vartenhan sitä kotona polttamastakin kiellettiin", puhui Aatami

kiivaasti.

Kaikki olivat asiasta aivan samaa mieltä.

Mutta Mikko ei ollut mennyt ulos toisten joukkoon, yksin vaan

möhdysteli tuvassa, käveli edestakaisin lattialla, istui toisinaan ja

kynsi päätänsä niin vimmatusti, että tuo näytti Jobin tuskalta. Äänteli

vähin:

"Hmh, hmh, hmh..." ja sitten jotain epäselvää hampaiden välistä.

Vihdoin toisetki miehet tulivat meluten tupaan ja hämmästyivät kun

näkivät Mikon tuskan.

"Lempoako tuossa nyt noin... Ei me sen köyhempiä olla", rupesi Nietulan

Aatami lohduttamaan.

Jäykän katseen loi Mikko Aatamiin, laski siitä taas alas ja paneusi

pään käsien nojaan lepäämään.

Toiset kiroilivat vieläkin välinsä herrain juonia ja katsahtelivat

syrjästä Mikkoa ... teki mieli sanoa jotain lohduttavaa hänelle, mutta

epäilytti, josko tuohon mikään pystyy.

Vihdoin Mikko kiivaasti nousi ylös ja yöhkäsi noustessaan kuin

ärsytetty sika. Toiset katsoivat odottavaisesti häneen ... joko mahtoi

tulla viisaaksi ja puhalsi huolet pois sydämestään.

Mikko katsoi tuimasti toisiin.

"Teiltä meni vaan rahaa muutama vaivainen markka joka jo muutenkin

olisi ollut hukkaan mennyttä, mutta minulta meni kunnia!" hän huusi ja

paukautti pöytään jykevällä nyrkillään. Se jyrähti kuin moukarin isku

ja silmistä valahti samalla kaksi suurta vesihelmeä.

Käypää tavaraa.

Olipa siinä koolla miehiä tuossa Kirkonkylässä oikein aikatavalla,

kaiken ikäisiä ja kokoisia. Mieliala oli kiihkeä, odottava, mutta

samalla rattoisa ja hilpeä. Laskettiin leikkiä hurjalla tavalla.

Odotettiin jotain ja puhuttiin siitä usein, mutta ei väsytty ensinkään;

ei kukaan ajatellutkaan pois lähteä kesken aikojaan, sillä odotuksen

tiettiin maksavan vaivan.

Odotettiin nimismiestä huutokaupalla myymään takavarikkoon otettua

viinaa. Päivä oli lauantai.

Nimismies ilmestyi määrälleen, asettui apulaisineen toimelliseen

asemaan ja alkoi toimituksen.

Ja innostus miesjoukossa kasvoi yhä sitämukaan kuin varasto väheni ...

huusivat kuin riivatut, jopa melkein kaksinkertaiseen hintaan. --

"Vieläkö sun lekkus on tyhjänä, Aatami?" kysyi Maijan Kaaperi joka jo

melkein alussa oli saanut kannun panoksen astiaansa.

"Vielä, mutta tuo kannu on minun, maksoi mitä maksoi, vaikka sitten..."

Aatami ei joutanut lopettaa, sillä hän ryhtyi päättävästi huutamaan.

Mies huusi kuin vihan tiestä, lisäsi aina ennen kuin toinen hyvin ehti

lupaustaan lopettaakaan. Toiset alkoivat töllistellä pitkään ja

riemastuivat kiusaa tekemään Aatamille ... lisäsivät aina vaan.

"Hassuksihan on Nietulan Aatami nyt tullut!... Ennen tuiki tarkka mies,

eikä mikään juomari ja nyt tuolla tavalla hulluttelee."

"Voi helkkari!" naurettiin.

"Näkyy aikovan huutaa tuon kannun vaikka mitä maksaisi!"

Takalan Heikkikin jo innostui peliin, kun toiset pojat häntä alinomaa

kiusasivat:

"Eipä uskalla huutaa Takalan Heikki ... raittiusmies!"

"Jo uskallat huutaa sinäkin Heikki... Lisää pahuuksissa, Aatamin

kiusalla!"

Olkoon menneeksi, Heikki ajatteli ... lakkaavat he kiusaamasta...

"Viisi penniä vielä!"

Heikki kavahti omaa ääntänsä ... tuntui rikokselta leikin vuoksikaan

koko asiaan sekautua. Naapurit katsoivat oudostellen naurussa suin ...

jokohan lankee Takalan Heikkikin... Mieli mahtaa ikävöidä viinuskia...

Sellaisia ne ovat ne raittius-miehet!...

"Ensimäinen, toinen ja... No Aatami?" Mitä, eikö Aatami enää

lisääkään?... Heikin nousi veri päähän ja hän katsahti hätäisesti sinne

päin, missä Aatami oli. Näki jonkun kumppaneistaan juuri kuiskivan

jotain Aatamin korvaan. Aatami katsahti Heikkiin, nytkäytti hiukan

päätänsä ja lähti astumaan väkijoukon taakse. "Ja kolmas kerta!" Pieni

vasara kopahti vaan hiljaa, mutta Heikki sävähti, kun olisi se ollut

tykin laukaus. "Kuka sai?"

"Heikki Takala." Muut sen sanoivat, ei Heikki itse.

"No mikä sen

Heikin ... mene ottamaan viinasi pois!" Toverit nauraa räkättivät

ilkeästi.

"Tuo nyt kävi niin kuin miehen kädestä!"

Toimitusmies jo kiirehti, käski tulla korjaamaan omansa pois.

"Enkä menekään, mitä sillä teen", sanoi Heikki.

"Maahanko annat kaataa?"

"Pankoon mihin mieli tekee."

"Älä hulluttele! Tuossa tyhjä astia, ota siihen, jos et itse juo, niin

on tässä muita. Maksaa pitää sinun kuitenkin."

Sillä aikaa jo myötiin toista kannua ja Aatami oli taas huutamassa. Hän

saikin sen nyt vähemmällä kilpailulla ... ei enää uskallettu

ylimääräisiin... Tekee pian kepposen, tuo veitikka!...

"No, no, mitta tyhjäksi! Kuka siellä on, joka ei omaansa ota?"

Heikki sieppasi hänelle tarjotun lekun, ikäänkuin vihantiestä ja meni

ottamaan saaliinsa. Sitten mitattiin Aatamille.

"Puolikolmatta hintaansa se nyt minulle maksaa, tuo viinakannu, tottapa

nyt saa ryypätä", jutteli Aatami, kun lekkuineen poistui pois pöydän

luota.

"Niin, oliko sinullakin osaa siihen Rantalahden Mikon viinaan?"

kysyttiin.

"Olipa hyvinkin."

Aatami koetti maistaa lekkeristään. Nimismies näki sen ja rupesi

huutamaan riivatusti.

"Ei täällä saa ryypätä!"

"Vai ei saa", ihmetteli Aatami, meni edemmäksi ja rupesi toisten

kuullen mutisemaan: "Vai ei vieläkään saa pitää omanansa, vaikka

kahdesti on ostanut. Missähän sitä oikein saa ryypätä?" kysyi hän, niin

että nimismieskin sen kuuli.

"Kotonasi!" huusi tämä.

Aatami meni ilkkuen erään nurkan taakse. Riemuitsi mielessään muka

keksimästään juonesta, saada ryypätä muuallakin kuin kotona. Kun,

nimittäin, pakenee nimismiehen pöydän äärestä pois nurkan taakse

piiloon, niin laki on täytetty... Tuostapa vasta upeasti sopii toisille

ylpeillä!...

Mitä? ... siinäkö se olikin se keksintö!... Aatami oikein säikähti, kun

takapuolille päästyään näki joka nurkassa sellaista kuhinaa.

Puoliääneen miehet puhelivat, kuiskailivat ja naureskelivat, tupakoivat

ja viittailivat lekkujen sekä pullojen pohjilla taivasta kohden. Mutta

ei Aatami kauan antanut itseänsä hämmästyttää, vaan ryhtyi veikeänä

seuraa pitämään.

Innokkaasti lyötiin siinä korttia kahdessa parvessa.

"Hiiden hupainen lauantai-ilta tästä tuleekin", ihanteli muuan.

"Ja kun saadaan nyt ryypätä oikein vallesmannilta ostettua viinaa!"

"Tuskinpa viitsisi herramme meitä nyt juopumuksesta vaivata, vaikka

pikkasen niin kun horomessuunkin menisimme."

"Joko vielä, hän meidän rauhassa ryypätä antaa", sanoi Aatami. "Käski

jo äsken mun kotiini mennä ryyppäämään, kun pihassa aioin hiukan

maistahtaa."

"Jaa, mutta se onkin sinun kanssasi eri juttua kuin meidän muiden

kanssa", nauroi Maijan Kaaperi. "Sinä olit jo siinä koplassa, kun tätä

viinaa tuotiin ja herramme silmissä tulit jo silloin lain hylyksi."

Naurettiin.

"Laittoi se vaan, Rantalahden Mikko, meille hupaisen illan. Olisi

täällä nyt, niin heti antaisin ryypyn, hyvästä tahdosta", sanottiin.

"Mikko suree kun vaivainen, ensikerran sai sakkoa."

"Surkoon hevonen! Olisi nyt tullut tänne, huutanut kannun itselleen ja

hukuttanut surunsa sinne."

"Niin, saakuri, ostanut omaa viinaansa! Mutta se on vähän sukkela

asetus, se!"

"Minäpä huusin omaa viinaani!" kehui Aatami. "Mutta ei se käy niin

minun närilleni kuin se, että tuota Mikkoa sakotettiin, pitäjään

rehellisintä."

"Ja mitähän se nyt on sen parempi, että sen viinan täällä vallesmanni

myy?"

"Etkö ymmärrä? Että useampi mies saa ja että saadaan täällä nyt pitää

tällainen hupainen lauantai."

"Niin, ja että tulee rahoja herroille!"

"Ja kun me nyt täällä oikein juomme, niin vallesmanni saa meitä monta

yhdellä kertaa juopumus sak--" Mutta viimeisen puhujan sana jäi

kurkkuun, kun nimismies tuli pauhaten takapuolille ja hajoitti

kauppatuttavansa kuin akanat tuuleen.

Lepopäivänä.

Oli sunnuntai-aamu. Juhlallisena, majesteetillisena nousi Jumalan

aurinko elähyttämään, lämmittämään syntistä maailmata. Korkean vaaran

suojassa, mäen rinteessä seisoo tuo pitäjään kirkko ikäänkuin piilossa

näiltä kultaisen ruhtinattaren ensimäisiltä aamusyleilyksiltä.

Vaan jo vihdoin se ulettui tuon matalan kellotapulin huipussa olevaan

kultaiseen ristiin, johon se puhalsi osan hengestään saattaen ristin

lumoavasti kimaltelemaan ja siten tehden sen ikään kuin vaikutuksensa

keskipisteeksi tuossa laaksossa.

Se oli niin lumoavan ihana aamu, tuo kirkonkylä niin rauhaisa, niin

tyyni, ettei itse aurinkokaan ensi silmäyksellä nähnyt muuta kuin

tyyneyttä, rauhaa ja lepoa. Mikä suloinen, viehättävä näytelmä!

Aurinkokin siitä riemastui, loi muutaman iloisen kuperkeikan. Taideteos

näyttää matkan päähän kauniimmalta. Aurinko ei tuota muistanut, vaan

alkoi ihastuneena kohota korkeammalle, tulla likemmäksi, tarkastaa

kaikkia pieniä yksityis-seikkoja tuossa viehättävässä kirkonkylässä.

Aurinko hajoitti säteensä lukemattomina silminä, määräyksellä tungeta

jokaiseen koloon ja rakoon, tuudittaa ja palavasti suudella kaikkia, --

ihmisiä, eläimiä, kasveja ... elollisia ja elottomia maan päällä, yksin

maan tomuakin.

Mikä ääretön rakkaus ja hyvän suopaisuus!

Ja säteet hajausivat uskollisina toimittamaan tehtäviänsä.

Suuri joukko lensi kylään, missä elollista olentoa eivät löytäneet

muuta kuin joukon pikku lintusia, mitkä kotipuissa rakkaasti

tervehtivät tuttuja ystäviään, sekä karjajoukkoja, jotka tarhoissa

uneksivat ja odottivat karjapiikain saapumista nännien tyhjentämiseen.

Useat säteet ryntäsivät lempeällä väkinäisyydellä ihmis-asuntojen

ikkunoista sisään, löytääksensä noita luomisen ruunuja -- ihmisiä,

herättääkseen heitä lepopäivän tehtäviin, kiittämään luojaansa joka

heille niin paljon lahjoistansa jakoi. Harvain sänkyihin löysivät

säteet tiensä, mutta niihin ne sitten vuodattivatkin palavan kuumia

suudelmia, ikäänkuin korvatakseen sitä, että niin harvat tulivat

näkyviin. Muutamat tuosta kovasti palavissaan heräsivät, ähkyivät,

nousivat katsomaan kelloa ja menivät jälleen jonnekin makuulle ...

pakoon Auringon lämpimiä hyväilyksiä. Säteet etsivät tyystiin tyhjäksi

jääneet vuoteet ja lisäsivät paahtamis-voimaansa, ikään kuin

pakoittaakseen tuolta tyhjäksi jääneiden peittojen alta eläviä ihmisiä

näkyville tulemaan. Aikansa tuota tehtyään ja nähtyään toivonsa ja

ponnistuksensa turhaan raukeevan, siirtyivät vähitellen muualle ja

löysivät kun löysivätkin pakolaisia jostain piilopaikoista ja sen

lisäksi uusiakin tuttavia. Onnistumisesta kiihtyi säteitten

innostus ... ne lisäsivät yhä voimaansa ja saivat vähitellen naisväkeä

nousemaan ylös. Riemullisesti tervehtivät säteet heitä, kun ovista ulos

pistäysivät ja vapaasti silmäiltäviksi tulivat, punaisissa ja valkeissa

kesä-puvuissa ... ohjasivat askeleensa ensimäisinä vesikaivolle

huuhtoaksensa kasvojaan raittiilla vedellä.

"Mikä kaunis Jumalan ilma!" pääsi monesta suusta kohta kun raitis vesi

oli virutellut silmistä pois unen painavan voiman.

Ne näyttivät niin onnellisilta, niin tyytyväisiltä, nuo tytöt ... ne

virittelivät kanteloitaan, helkyttelivät niiden kieliä ja lumoavasti

kajahtelivat raikkaassa aamu-ilmassa heidän luontaisten kanteleittensa

viehättävät säveleet. Ei huolet heitä painaneet, ei rumain töiden musta

peikko heidän omiatuntojaan rasittanut ... ne olivat elämän kanssa

täydessä sopusoinnussa.

Ja Auringon säteet riemuitsivat tuosta, he tiesivät heillänsä

tänäpäivänä olevan suuren ansion tuon tyytyväisyyden herättämisessä, --

"Täällä pohjantähden alla

on nyt kotomaamme",

kuului eräästä pihasta nuoren tytön laulu. Iloa ja tyytyväisyyttä

ilmausi laulajan kasvoilla.

"Katso!" kuiskasi riemuissaan, eräälle kumppanilleen, auringon säde,

joka laulajaa hyväili, "katso miten herttaista olen tänä aamuna saanut

aikaan."

Ja säde välähteli riemusta ... ei ehtinyt edes silmäystään luoda

toveriinsa, tuosta ihastuksensa esineestä.

"En jouda", sanoi toinen lyhyesti.

"Mihin tirkistelet sitten?"

"Ohjaa katseesi minun muassani tuonne ruispellon pientarelle, jos

maltat. Siellä makaa nuorukainen, jota olen jo toista tuntia

tirkistellyt, saamatta häntä heräämään vaikka lukematoin joukko

meikäläisiä on, kuten huomaat, jo ryhtynyt minun kanssani samaan

keinoon."

Uteliaisuus pakoitti säteen jättämään ihastuksensa esineen ja

seuraamaan toveriansa ruispellon pientarelle.

Raskaasti nukkui siinä nuorukainen. Paksut hikihelmet virtailivat

kasvoilta ja hän kuorsasi hirveästi. Kärpäset ja sääsket hyörivät

ahkerasti hänen ympärillään ja kaikkialla, missä vaan paljasta ihoa oli

näkyvillä, kutittivat minkä jaksoivat. Säteitten voima oli oikein

polttava. Olipa se aika raskasta unta, kun kaikkea tuota jaksoi sietää!

"Mikä se on tuo kiiltävä esine tuolla hänen päänsä takana pellossa?"

kysyi joku säde, jonka asema esti häntä täydellisesti siihen näkemästä.

"Se on", vastasi toinen heti, "sellainen astia, josta ihmiset juovat

silloin, kuin rupeavat kiroilemaan ja menettävät säädyllisen

käytöksensä."

"Ahah?" kiljasivat säteet melkein yhteen äänen. Tuo tuli siitä, että

nuori mies alkoi liikkua, kohotti ensin toista kättänsä vaistomaisesti,

poistaaksensa poskeltansa parmaa, joka siinä mielivaltaisesti melusi ja

puri. Sitten hän kohotti toisenkin kätensä kasvoja kohden, hieroi

silmiänsä ja vähän aikaa kompailtuaan kohosi mörähtäen istumaan.

Raskaalta näytti hänen elämänsä, sillä hän laski raskaan päänsä käsien

nojaan ja oli hetkisen liikkumattomana siinä asemassa. Vihdoin hän taas

liikkui, koetti nousta jaloilleen. Uteliaina seurasivat Auringon säteet

hänen elehtimistään. Huonosti onnistui ylös nousu, sillä pääpuoli

ruumista painoi niin raskaasti ja hän valahti nenälleen toiselle

pientareelle.

"S----na!" hän mörähti oikein sydämellisellä rukousäänellä.

Auringon säteet kauhistuivat, vetäysivät varjoon pienen pilviverhon

taakse, joka onneksi sattui ohi kulkemaan. Kun taasen uskalsivat alas

katsoa, näkivät ainoastaan nuorukaisen käden joka kallisti tuota

kiiltävää lasipulloa, josta äsken oli ollut keskustelua. Muuten oli

mies peittynyt laihon varjoon, piiloon säteitten hyväilyksiltä. Mutta

niiden uteliaisuus oli rajaton, kun he kuulivat epäselvää mörinää ja

ähkimistä tuolta varjosta.

Nuori mies kohosi taas seisomaan ojassa ja istahti takaisin äskeiselle

paikalleen, sekä rupesi tarkastamaan takkiansa, joka kahden puolen oli

rintapieluksista halki revitty.

Ja säteet loivat häneen läpitunkevia silmäyksiä ... tahtoivat tutkia

sydäntä ... epäilivät, että äsken kuulivat kokonaan väärin.

Nuori mies kirosi taas takkiansa katsellessa... Säteitten mieli kävi

raskaaksi, itkuiseksi... Nuori mies pyhkäsi otsaansa ... ei jaksanut

sietää säteitten kyyneliä, jotka siinä virtana vuosivat hikipisarain

muodossa. Hän otti taas pullonsa, ryyppäsi siitä, ähkäsi ja heitti

pois. Laski sitten päänsä käden nojaan ja tuijotti suoraan eteensä.

Säteet tunkivat likemmäksi, tahtoivat lämmittää sydäntä, missä kolkko

kylmyys näytti vallitsevan. Vaan he eivät tällä kertaa hyvässä

tarkoituksessaan onnistuneet... Pintaa vaan kuumasi ja rasitti,

voimatta sydäntä sulattaa.

Raskas huokaus pääsi nuorukaisen rinnasta ja hän jatkoi puhuen:

"Herra Jesus, mitä minä olen tehnyt ... lupaukseni rikkonut... Pitääkö

mun nyt uudestaan ruveta juomaan?... Mitä sanovat nyt rikoksettomat

toverini, kun näin kurjasti lankesin?... Kovin tuntuu himoni olevan

rajaton nyt"... Hän otti pullonsa ja ryyppäsi taas. Heitti sen sitten

raivokkaasti sivulle ja ärjäsi sanomattomalla vimmalla:

"Vaikka ei suinkaan juomisen kiusausta voi maailmasta hävittää itse

pää-enkelikään, kun nimismiehetkin huutokaupalla viinaa myyvät!"

Pilvenlonkare souteli taivaan lakea ja sattui Auringon eteen, kuten

nenäliina, pyhkimään säteitten kyyneliä ja estämään niitä näkemästä

nuorukaisen kasvavaa vimmaa. Kun pilvi ohitse ehti, oli nuori mies

kadonnut näkyvistä.

Säteet etsivät kauan turhaan, riensivät sitten kylään. Loivat peläten

katseen jokaiseen näkyville tulevaan henkilöön, sillä he pelkäsivät

näkevänsä noita kurjia, epätoivoisia katseita.

Jo oli kylässä liikettä ja elämää. Säteet ihastuivat, ne oikein

naureskelivat, kun näkivät ihmisiä tyytyväisinä ihailemassa suloista

aamua. Se oli vielä niin aikaista aamulla, että ainoastaan elämän

haluiset ihmiset olivat ylös nousseet. Ne joille elämä oli raskasta,

jotka unen helmoissa tahtoivat virua, unohtaa kaikki, kun oli

sunnuntaiaamu, laiskain makuupäivä, eivät olleet vielä näkyvissä.

Erittäinkin naisia säteet ihaillen tirkistelivät ja mieluisasti

katselivat, sillä he olivat virkumpia, eloisampia, soivat säteitten

esteettömästi hyväellä itseään ... eivät paenneet varjoisiin paikkoihin

vetelästi loikomaan, kuten miehet.

"Hih, kuinka herttaista!" muutamat riemastuneina huudahtivat.

"Ka, ka tuolla!" huudahti joku. Ja suuri joukko ryntäsi katsomaan

erääsen ahtaasen, huoneitten välissä olevaan solaan, jonka edessä oli

ollut vanha, leveä ovi seinänä perunamaata vasten. Tuon oven yli oli

säde nähnyt miehen pään, josta heti muille ilmoitti. Mies kaatoi oven

pois edestään, tuli perunapellolle ja antoi siten säteille vapauden

silmäellä itseään.

Siinä köntisteli Nietulan Aatami ilki elävänä. "Vooi!" huusivat säteet.

Miehellä oli otsassa haava, josta verta oli kovasti vuotanut ja

punannut koko naaman. Lakkikin oli mieheltä kateessa.

Hyväsydämiset säteet tahtoivat tungeta nuoleksimaan terveeksi tuota

haavaa, mutta se kipristeli ja pakotti Aatamin kostealla ruoholla

painelemaan hellää kohtaa ja estämään säteitten lääkäritointa. Hän

oihkasi tuskallisesti kun ruohoilla otsaa kosketti.

"Voi riivattua hulluutta!" hän ähkäsi pidätetyllä äänellä. "Mikä

saikaan minun matkaan tänne eilen?... Olisin pysynyt kotona, niin olisi

eheä otsa, rahat ja lakki tallessa."

Aatami lähti kävelemään likellä olevaa metsää kohden ja katseli

vauhkasti ympärilleen, josko häntä kukaan näkisi.

Metsän reunalla oli mökki, jonka likitse Aatamin oli mentävä. Sitä

tahtoi hän välttää ja kaartaa hiukan kauempaa.

Säteet tahtoivat yhä pakkautua otsaa lääkäröimään. Tahtoivat jotain

hyvää tehdä tuolle miehelle joka niin kurjalta näytti.

"Ooh helvetti, kun polttaa!" ruikutti Aatami, kumartui taas ottamaan

maasta kasteisia vereksiä ruohoja, niillä haavaa kostuttaaksensa. Tällä

kertaa se teki niin hyvää, että hän oikein seisahtui, tuntien suloista

viihdytystä.

Aatami ei nähnyt, mutta säteet sen kyllä näkivät, kun pikkuinen

tyttönen juosta lylleröitsi mökiltä päin Aatamia kohden.

"Katso!... Katso!... Katso! voi kaikkiko nyt itkevät?" kuiskailivat

säteet toisilleen.

"Ui, pikku tyttäremme, kultasemme, miksi itket? Mikä sunkin sydäntäsi

painaa?" Mutta tyttönen ei kuullut säteitten kuiskutuksia, meni vaan

epäillen otsaansa painelevan Aatamin luo. Tyttö seisahtui, katseli

pelokkaasti Aatamia.

"Onko isä teitäkin lyönyt?" hän vihdoin uskalsi kysyä.

Aatami pelästyi kovasti, kun lapsen äänen kuuli. Ei hän sitä ennen

tiennyt tämän läsnä olostakaan.

"Hääh?" hän kysyi vaistomaisesti, -- vaikka oikeastaan kyllä kuuli mitä

kysyttiin.

"Mun isänikö teitäkin on lyönyt?... Vooi, voi herra, kun on kasvonne

verissä!"

Aatami katsoa tuijotti lasta, joka surkutellen, silmät sirrissä hänen

veristä naamaansa tirkisteli.

"Kuka se on sinun isäsi?"

"Se on se Antti."

"Mikä Antti?"

"Se Leenan Antti."

Aatami alkoi nyt muistaa niin kuin hämärää untansa, että se olikin

juuri Leenan Antti, jonka kanssa hän oli tekemisessä ollut.

"No ketä se isäsi on sitten muita lyönyt?"

"Äitiä se löi yöllä kun kotia tuli." Lapsi rupesi itkua hynkkäämään.

"Se oli saanut viinaa eilen avisoonissa ... ja minuakin aikoi lyödä,

mutta kun ei äiti antanut."

"Tyttö hoi?... Mitä sinä siellä ... tule heti pois!" huusi nyt äiti

mökin ovelta ja tyttö lähti juoksemaan sinne. Aatami lähti kiirehtimään

metsään itsekseen mutisten:

"Se ... se oli ihan varmaan joka minuakin löi... Mutta ... mutta

muistelen antaneeni itsekin sille."

"Oi, oi, kuinka surkeata!" huokasivat säteet, kun monien turhain

ponnistusten perästä heittäysivät seuraamasta Aatamia, joka katosi

puiden varjoon metsässä. -- Joukko säteitä oli koko aamun tirkistellyt

Leenan Antin mökkiin, nähneet siellä riitaa, toraa ja miten Antti

kuritti vaimoansa. Surkeata oli tuo ollut nähdä ja pikku tyttösen itku

oikein sydäntä särkevää kuulla. Mutta nyt rötkötti Antti seljällään

vuoteella ja röhisi kuin sika, niin, ettei vaimo ja tyttö ilenneet

tuvassa olla, vaan pakenivat ulos.

"Katsokaa äiti, kuinka korea tämä Auringon kukka, katsokaa!" huusi

tyttö, riemullisesti hyörien pienen, kivien välissä olevan

kukkapenkerensä luona.

"Kaunis on", sanoi äiti, mutta loi ainoastaan syrjäisen silmäyksen

kukkaan. Murheellisen näköisenä pesi vaan puukuppeja saavissa tuvan

seinustalla.

"Ja katsokaa tätäkin, tätä punaista ruusua, äiti! Saanko äiti ottaa

siitä yhden rintaani kun kirkkoon mennään ... saanko äiti?"

Säteet riemuitsivat.

"Ota kultaseni, ota vaan!" he kuiskailivat ja leikkivät lemmittynsä

kasvoilla pusertaen hänen otsastaan helppoa hikeä.

"Emme pääse, lapsi-parkani, kirkkoon tänäpäivänä... Jos isäsi heräisi

sillä aikaa niin..."

"Menkää vaan! ... menkää vaan! ... me tulemme liittoon ... liittoon ...

nukutamme äijää tuolla sängyssä ettei ennen iltaa herää ... ei

herää!" ... säteet koettivat huutaa ja kuiskaella. Kokosivat itsensä

yhä lukuisammissa joukoissa paahtamaan Anttia, väsyttämään ja

rasittamaan ettei heräisi ennen iltaa.

Mutta ei äiti eikä tyttö ymmärtäneet säteitten kuiskailua, tytönki

mieli vaan itkuiseksi kääntyi ja pikkuiset aivonsa saivat koko

kirkonajan työskenellä elämän varjopuolia harkiten.

* * * * *

Paljon on kirkossa väkeä. Sinne tahtovat säteetkin tirkistellä:

siellähän tapaa iloisia, tyytyväisiä ihmisiä, siellähän lepoa ja

rauhaa... On niin hauska sinne tirkistellä!

Hartaasti saarnaa pappi, neuvoo ainoata, oikeata autuuden tietä. Säteet

nuoleksivat ihmisten kasvoja ja saavat matkaan raskasta kuorsausta.

Miesten ja naisten päät huojuvat alaspäin, silmät ja suu ovat ummessa

ja nenän kautta käy raskas hengitys, ikään kuin se valppaana vartiana

tällä hetkellä tahtoisi toimittaa kuulo-aistin virkaa, joka rauhassa

uneksii ja virkavapautta nauttii. Säännöllisesti huojuu useain

ylä-ruumis pappia kohden ikään kuin yhtä mittaisesti kumarrellen ja

vakuuttaen: "Niin se on, niin se on, herra Pastori!"

Toiset taas valvovat uskollisesti, eivät uhallakaan laske unta

silmiinsä ... antavat niiden vaan vaellella ympäri kirkkoa ihmisestä

ihmiseen, alttaritauluun, kynttiläruunuihin ja joskus pappiin.

Katoovaiset aistit tosin tahtovat vietteliäin neuvosta juonitella,

mutta niitä vastaan on uskollisina apukeinoina inkivääriä, lakeristaa

ja sokeria, sotimassa viekoituksia vastaan.

Säteet syleilivät kaikkia, nukkuvia ja valvovia, mutta eivät saa selkoa

kenenkään sydämen tunteista. He koettavat herättää nukkuvia ja nukuttaa

valvovia... Näköala on vaihteleva, mutta samalla niin yksitoikkonen ...

he tahtovat nähdä jotain toimintaa. Tosin silloin tällöin joku parvi

nuorisoa saapastaa kovalla kolinalla pois kirkosta ja saavat toisia

paitansa kääntelemään ja heitä tirkistelemään ja siellä säteetkin

uteliaina heti kintereillä seuraavat, mutta saavat niin lyhyeltä

katsella heitä, sillä ne pakenevat näkyvistä kirkon seinämille. Mutta

jo vihdoin yksi joukko löytää tiensä saarnatuoliin ja tapaavat siellä

papin...

"Kas siinä on elämää ja tointa!" Säteet jäävät katsomaan ja kuulemaan.

Ja pappi silmäilee ympäri kirkkoa, näkee noita valvovia sanankuulioita,

jos nukkuviakin. "Kas noissa on rakkautta sanaan, ne ahmivat sieluunsa

autuuden sanaa!" hän ajattelee, päättää siitä mitä silmäin edessä on.

Hän tahtoo tehdä tehtävänsä uskollisesti, ravita noita valveilla olevia

sieluja. Jo heittää tekstinkin sikseen, koska ei siinä hänen mielestään

niin syvä viisaus piile, kuin muutamissa valituissa kohdissa, jotka

sattumalta mieleen johtuivat.

"Älkäät olko niin kuin fariseukset", hän sanoo ja johtuu siitä

kehoittamaan seurata publikaanin esimerkkiä.

Valveilla olevat katsahtelevat nuokkuviin kanssaihmisiinsä, huokailevat

hurskaasti ja ajatusten läpi juoksee: "Nuokin raukat, kotiin mentyänsä

luulevat palvelleensa Jumalaa..."

"Peratkaat ensin pois malka omasta silmästänne ja katsokaa sitten, jos

on raiska teidän veljenne silmässä," sanoo pappi taas. Mutta suurimman

osan valveilla olevain huomio on äskeisen huomautuksen johdosta

kiintyneenä aprikoimaan makaavain kanssa-ihmistensä sielun tilaa.

Suuri joukko nuoria miehiä, jotka yhdessä penkissä olivat maanneet

vastaavan penkin selkänojaa vasten, rupesivat heräilemään, hieroivat

silmiänsä ja kopuuttivat sitten, ankarasti saappaillaan paukuttaen,

ulos ja onnistuivat saamaan hetkeksi kaiken huomion papista vedetyksi

itseensä.

Säteet ulkona tungeskelivat voimakkaasti, tahtoivat läpi katsoa tuon

valkoiseksi kalkitun kivimuurin. Ja nuoret miehet, jotka kirkosta

tulivat, seisahtuivat siihen porrasviereen.

"Ketä ovat nuo?" säteet siellä yläilmoissa kuiskaelivat. "Näyttävät

reippailta nuorukaisilta ja kuitenkin niin väsyneiltä ja uneliailta."

"Mihin mentäisiin?" kysyy muuan nuorukainen toisilta.

"Tuonne ruis-vainioon."

Sinnepäin lähdettiinkin.

"Seurataan, seurataan!" ja säteet seurasivat uteliaina lakin läpi

päänlakea polttaen.

"Oli se aika rymäkkää se ryyppääminen viime yönä," rupesi joku

sanomaan.

"Niin! Ja Takalan Heikin raittius meni oikein mustaan männikköön."

Nuorukaiset nauroivat niin riemullisesti kun olisi jokainen muistellut

kultaansa.

"Kuuluu ruispellossa maanneen yönsä, se Heikki ja heti kun on kotiinsa

tullut, on lähtenyt ajolle pitäjäälle," sanoi taas joku, kun

naurun-katkatus oli vähän laannut.

Säteet olivat kuulleet.

"Vai se, vai se se olikin, Takalan Heikki! Jaa ... jaa ... jaa..." he

keskenänsä kummastelivat nyökyttelivät surullisesti siroja kultaisia

päitänsä.

"Vai on lähtenyt vielä ajolle," ihmettelivät toiset pojat.

"Saiskohan vielä jostain viinaa?" kyseli joku. Toinen tiesi että muuan

salakapakoitsia oli eilen hyötynyt osalleen kaksi kannua, ja arveli,

ettei tuo ollut vielä kaikkea myönyt.

"Mennään ja pelataan yksi kannu." Hän, joka ehdotuksen teki, näytti

taskustaan korttipakkaa. Toiset suostuivat ilomielin. Lähdettiin

juoksujalassa ruisvainioon ... ei enää väsymys painanut.

Muutamia pieniä ukonpilviä kohosi taivaanrannalle liitelemään.

"Tulee sade," sanoi joku nuorukaisista.

"Niin, niin," huokailivat säteet, "ei se olekaan vaan sadetta, paljasta

sadetta, ... ne ovat meidän kyyneliämme, jotka kohta alkavat vuotaa,

jos te ette mene kotiin ja heitä rumaa aikomustanne."

Säteet hätäilivät, pyyhkivät silmiään noilla pienillä pilvysillä.

Mutta pojat olivat jo alottaneet pelinsä, ehtiäkseen loppuun ennen

sadetta.

"Voi kun on pahaa, voi kun on pahaa! ei tätä huvita katsella!" Säteet

peittivät silmänsä isommalla pilviverholla ja itkivät siellä takana.

Ainoastaan kirkolle, tuonne vaaran kupeelle, saattoivat vielä muutamat

katsella. Kaukaa kuului sinnekin jo ukkosen jylinää ... nukkuvat

heräsivät toinen toisensa jälkeen.

"Peratkaat, peratkaat pois itsestänne se vanha hapatuksen taikina!"

kehoittaa pappi innokkaasti saarnansa lopussa.

Ne, jotka inkiväärillä olivat keinotekoista valppautta hankkineet,

katsahtelivat surullisesti noiden kurjain päälle, jotka hämillään

syntisistä silmistään unta pois hieroivat.

"Noissa on vielä kokonaan koskemattomana se vanha hapatuksen taikina,

oo herra!" Ja he, nuo valvojat, katsovat uskollisesti pappiin, tahtovat

kohottaa ruumistaan pitemmäksi, että pastori paremmin heitä huomaisi,

havaitsisi että he valvovat ... ovat valvoneet koko saarnan ajan, lähes

kaksi tuntia.

Jo ehtii pappi rukouksiin, kehoittaa kuulijoitansa hartaasti kiittämään

Jumalaa siitä, että Hän on antanut Armonsa Auringon tänäkin päivänä

loistaa ja suonut heidän yhdessä tämän siunatun hartaus-hetken viettää.

Siinä innostui hän vielä kuvaamaan onnea, joka oli suonut, kaikki

tässä, läsnä olevaiset, syntyä ja kasvaa kristillisessä yhteiskunnassa

missä kristillinen esivalta kaikkia suojelee ulkonaista maallista

väkivaltaa vastaan ja missä Jumalan Armo sana on jokaisen kotona

painetuissa kirjoissa löyttävänä ja saatavana. Sitten hän vielä vertasi

tätä tilaa pakana-raukkain kurjaan kohtaloon.

Sitten seurasi pitkät kuulutusten lukemiset. Jo liikkui ilmassa

muutamia äkkinäisiä, vinheitä tuulen puuskauksia, jotka päristivät

kovasti kirkon ikkunoita, joita säteitten lukematon lauma äsken niin

lämpimästi suuteli. Säteet ovat nyt vetäytyneet piiloon, ainoastaan

silloin tällöin lurkauttavat vaippansa takaa, mutta vetävät sen taasen

eteensä. Hienohelmaisia salamoita leimahtelee ja niitä seuraa aina

kumea jyräkkä pilvissä. Ihmiset eivät ehdi odottaa kuulutusten loppua,

vaan kiirehtivät kirkosta, ehtiäksensä kotiin, ennen sateen tuloa.

Mutta mikä se on, joka saa heitä pidättymään? Tuohon maantielle

kirkkoaidan viereen heitä kokoontuu ja kamala kuiske käy suusta suuhun.

"Mitä on tapahtunut?" kysyy pastori, kun paiskaa kättä Nimismiehelle,

tuossa kärryillä, missä tämä istuu, vieressään Takalan Heikki --

käsiraudoissa.

"Murhan teki, tämä, tuolla..." virkkoi nimismies kumealla äänellä ja

viittasi päällään taaksepäin, johonkin kylään.

Naiset ympärillä siunailivat ja itkivät ... kyseltiin ja vastattiin.

"Juovuksissa olivat?" kysyi pappi vielä, kun oli jo saanut muutamia

muita selvityksiä.

Heikki istui, pää alaspäin painettuna, ja kun joskus kasvojansa

kohotti, näkyi, että ne olivat kuin ruumiin kasvot, jäykät, elottomat.

"Raittius-seurassa olit sinäkin?" kysyi pastori surullisella äänellä.

"Voi raukka, sellaisia löyhiä ne ovat ihmiselliset lupaukset ja

liitot."

Heikki oli jo tuossa kuullut paljon nuhteita, mutta tuo näytti erittäin

koskevan. Hän kohotti kasvonsa ja loi nimismieheen kuuman silmäyksen.

"Te möitte minulle viinaa", hän katkerasti virkkoi. "Jos en siellä

huutokaupassa olisi joutunut kiusaukseen, en ikänä enää olisi

kaupungista viinaa tuonut... Mutta minua kiusattiin ... olin heikko

kestämään..."

Nimismies vaaleni hiukan ja näytti aikovan vastata ankarasti, mutta se

keskeytyi, kun Heikin äiti tuli väkijoukon läpi, valittaen ja huutaen.

"Herra Jesus, mun omaa lastani!" Harmaahapsisen äidin kädet lensivät

ensin taidottomasti käsirautoihin ikään kuin koettelemaan, josko vanhat

silmät totta puhuvat. Ja kun käsin tunsi todellisuuden, luikui hän

siitä voimattomana polvilleen maahan ... ristitetyt kädet kohosivat

itsestään taivasta kohden ja rinnasta tunki surkea ... surkea,

kivisenkin sydämen pohjukkaa täristävä valitushuuto. Kädet valahtivat

voimattomina keisin reunalle ja jäivät ikäänkuin nimismiestä

viittaamaan, samalla kuin äiti epätoivon kamalan katseen häneen loi ja

vaipuvalla äänellä valitti:

"Miksi, miksi, Jesuksen tähden, myitte viinaa Heikilleni?"

Nimismies vavahti.

"Tein velvollisuuteni lain palveliana", hän änkytti.

"Lain ... lain..." kertasi äiti pariin kertaan, varmaan itsekin

käsittämättä miksi hän niin teki. Polvillaan hän hieroi maassa ...

hapuili käsillään, ikään kuin hukkuva, mihin vaan sai, mutta laski aina

irti ... hapuili toiseen kohti... Vähäinenkin pidätys lisäsi hirveätä

tuskaa. Hänen valituksensa oli yhtämittaista tuskallista hälinää.

"Äiti!" Kaikkein kauhistuneet katseet kääntyivät äidistä poikaan, joka

katkerasti itkien kurotti raudoitettuja käsiänsä äitiä kohden, kuten

lapsi ainakin, joka hädässään äidin syliin turvaa.

"Äiti!"

Ei voinut Heikki syleillä ... ruunun rautakourat puristivat käsiä...

Mutta jo tajusi äiti ... hän syleili suuteli ... hän nuoleksi lapsensa

poskia.

Ääneensä itki kirkkoväki, ei kukaan kysellyt mitään, sydämet vaan

puhuivat ja saarnasivat.

Taas pilkistivät Auringon säteet pilvien lomasta silmänräpäyksen. Mutta

ne eivät voineet tuota näkyä katsella, vaan vetäytyivät surkeasti

valittaen kotiinsa. Nyt kuului valitus ihmisillekin. Ensin leimahti

salama, ikään kuin hätäytynyt Auringon säde joka toisten joukosta oli

eksynyt yksikseen maan päälle liitelemään. Sitte hyrähti pilvien takana

itku entistä kamalammin. Jo nyt pettivät nuo vaipat ja verhotkin, jotka

tähän saakka olivat näyttäneet pidättävän kyyneltulvaa: ne vuosivat

maahan paksuina, raskaina pisaroina.