ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Siinä sen nyt kuulit!
PASTORI. Tokkopa ne Bergmania veisivät!
ROUVA BERGMAN. Kuka niitten, hylkyjen, tietää! -- Aijai, mutta me
viivymme vallan kauvan. Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, johan me nyt
asiammekin toimitimme. Hyvästi, herra pastori, ja suokaa anteeksi, että
me näin tulimme häiritsemään.
PASTORI (hyvästellen heitä molempia.) Te teitte erinomaisen
ystävällisesti tullessanne varoittamaan meitä.
ROUVA BERGMAN. Sehän oli meidän velvollisuutemme lähimmäistämme
kohtaan.
UKKO BERGMAN. Joo, velvollisuus -- Hyvästi.
ROUVA BERGMAN (hyvästellen Viljoa ja Aarnea.) Nuoret herrat käyvät nyt
joskus meilläkin. -- Vaikka eihän meistä vanhoista seuraksi ole, mutta
onhan siellä Liisakin kotona.
VILJO. Kiitos kutsusta.
UKKO BERGMAN. Joo, kotona on. Hyvästi.
PASTORI. Käykää vastakin talossa.
ROUVA BERGMAN. Kiitos.
(Eteisestä kuuluu kiivasta ovikellon soittoa.)
VILJO. Nyt se on varmasti Antti!
(Menee avaamaan ovea.)
ROUVA BERGMAN (hätääntyneenä). Nyt on meidän, Vilhelm, paras lähteä.
(Ukko Bergman yrittää vitkastella ja puhua vielä jotakin.) Vilhelm,
minä olen sanonut sinulle, että sinä et saa sekaantua politiikkaan!
(Vetää ukon eteiseen.)
ANTTI. (syöksyy kiihottuneena, päällysvaatteissaan huoneeseen; Viljo
seuraa häntä.) Minut on ilmiannettu!
AARNE. Mitä sinä sanot!
ANTTI. Santarmit ovat kintereilläni!
PASTORI. Tätä minä juuri pelkäsin.
VILJO. Mistä sinä sen tiedät? Kuka sinulle semmoista sanoi? Sinua on
suotta säikytetty!
ANTTI. Omin silmin minä heidät näin. -- He olivat tulossa minua
vangitsemaan.
AARNE. Silloinko, kun sinä olit puhelimessa?
ANTTI. Silloin.
VILJO. Kerro, kerro!
ANTTI. Olin kuullut kaikellaisia huhuja Yrjö Bergmanin vangitsemisesta.
Päätin olla varuillani ja suunnitella pakoa. Piiloitin paperini ja
hankin nopeakulkuisen moottoriveneen. Se on joka hetki valmiina
lähtöön. No niin! -- Puhelin juuri iloisesti Ainin kanssa, kun
telefoonilanka yht'äkkiä napsahti poikki. Minut valtasi salainen
aavistus: lanka katkaistaan, jotta en voisi varoittaa muita. Antauduin
vaistoni ohjattavaksi ja pakenin. Kiipesin vintille, pujottauduin
sieltä katolle, ryömin kissana kattoa myöten, hyppäsin naapurin katolle
ja vihdoin maahan. Lähdin sitten turvallisesta paikasta katsomaan
tapahtumain kehitystä. Aivan oikein: oveni edustalla saapasteli pari
miestä. Silloin tulin suoraapäätä tänne -- hyvästijättämään.
VILJO. Sinun olisi pitänyt lähteä heti matkalle.
ANTTI. Viljo, tänään on minun -- kihlajaispäiväni.
VILJO. Olkoon! Se on tällä kertaa toisarvoinen asia. Sinä et saa
semmoisia nyt ajatella etkä saa antaa turhien tunteitten vaikuttaa
tekoihisi. Kohta voivat santarmit olla täällä. -- Ajattele Ainia!
ANTTI. Häntä minä juuri ajattelinkin.
PASTORI. Voi, mihinkä onnettomuuteen minä olen joutunut!
ANTTI. Minä olen kaikkeen syypää.
PASTORI. Itseäni minä syytän.
VILJO. Sinun täytyy kiirehtiä!
ANTTI. Anna minun olla vielä hetkinen. -- En voi heti lähteä.
VILJO. Kadutko töitäsi?
ANTTI. En! En vähääkään! -- Mutta tunnen samaa lämpimän, rauhallisen
kotilieden kaipuuta, joka valtasi minut ensi matkallani nähdessäni
kaupunkini valojen haipuvan taivaanrannan taakse. -- Kaikki näytti
käyvän niin hyvin ja nyt minun taas täytyy lähteä.
PASTORI. Koska sinä palaat?
ANTTI. En tiedä.
AARNE. Minä lähden sinun kanssasi!
ANTTI. Sinä! Mitä sinä siellä tekisit?
AARNE. Samaa kuin sinäkin.
ANTTI. Turhaa on sinun sieltä hakea ilmeistä turmiotasi. Elämä on
siellä kovaa ja sinä -- suo anteeksi veljeni! -- kuljet aina ikäänkuin
unissasi. Onnettomuus sinut pian yllättäisi.
AARNE. Niinkö sinäkin sanot.
ANTTI. Sinä kelpaat paljoon muuhun, mutta et juuri tähän.
VILJO. Aiotko sinä tahallasi antautua vangiksi?
ANTTI. Mistäpä ne vainukoirat tänne eksyisivät?
VILJO. Lähde!
ANTTI. Näin kerran unta, että olin jäämäisilläni junan alle. Koetin
paeta, mutta jalkani eivät minua totelleet.
VILJO. Oletko sinä tullut hulluksi!
ANTTI. En, mutta lapselliseksi. Minusta tuntuu siltä kuin olisi tänään
jouluilta ja minun täytyisi lähteä pois ennenkuin kuusen kynttilät
sytytetään.
AARNE. Veliparka!
VILJO. Onko miessuku kuollut, hävinnyt maan päältä! Minne ikinä katson,
kohtaan samaa laimeutta ja haaleutta. Imeliä ruikutuksia kuulen, turhia
vaikerteluja tarmon, mielenlujuuden ja elämänuskon innoittamien sanojen
asemasta. -- Häpeän kuulla sinun raukkamaisia puheitasi. Sinä pelkäät!
ANTTI. Jumal'auta! en pelkää. -- Enkä kadu mitään!
VILJO. Minun täytyy toimia puolestasi. (Painaa sähkökellon nappulaa.)
Sinä sanot nyt hyvästi Ainille ja lähdet.
ANTTI. Olen valmis.
(Hilma tulee.)
VILJO. Hilma on hyvä ja menee pihaportille hetkeksi tähyilemään. Jos
Hilma huomaa siellä joitakin outoja miehiä, niin Hilma on hyvä ja tulee
ilmoittamaan siitä heti.
HILMA. Mitäs tämä nyt taas merkitsee?
PASTORI. Hilma menee nyt vaan!
(Hilma menee vasemmalle.)
VILJO. Sinä, Aarne, menet katuovelle. Ja muista pysyä hereillä! Mars!
(Aarne menee vasemmalle.) Ja nyt minä menen Ainia hakemaan. (Menee
oikealle.)
PASTORI. Mitä sinä aijot Ainille sanoa, Antti?
ANTTI. Juuri äsken en sitä tiennyt, mutta nyt olen taas oma itseni.
PASTORI. Mutta, jos sinä kerran väsyt.
ANTTI. Silloin kuolen.
PASTORI. Äsken sinä olit väsynyt.
ANTTI. Minussakin on veljeni unitautia, mutta kohtaukset ovat lieviä ja
niitten jälkeen tunnen itseni monin kerroin voimakkaammaksi.
(Aini ja Viljo tulevat oikealta.)
AINI. Johan sinä vihdoinkin tulit! Minä jo niin pelkäsin. -- Mutta
miksikä sinä olet niin vakava, niin oudon näköinen?
ANTTI. Rakas tyttöni, meidän täytyy taas erota. Minä lähden matkalle.
AINI. Sinua on kohdannut joku onnettomuus? -- Sitähän minä aavistin!
ANTTI. Sinä et saa antautua surun valtaan. Minä palaan pian taas sinun,
luoksesi ja sitten on meidän niin hyvä olla.
AINI. Koska sinä palaat?
ANTTI. Ensi keväänä minä palaan.