HILMA. Kyllä nyt on kukat kalliita. Ei niitä juuri raskitse ostaa.
AARNE. Sota-aika!
HILMA. Koskahan sekin kurjuus loppuu?
AARNE. Ei se enää kauan kestä. Nykyajan sodat ovat lyhytaikaisia.
HILMA. Semmoistahan ne ihmiset hokivat jo sodan alussa, mutta nyt on jo
kulunut kaksi vuotta eikä lopusta ole vieläkään tietoa.
AARNE. Kyllä se jo pian loppuu.
HILMA. Kunpa loppuisi! -- Johan miesväkikin kuolee vallan sukupuuttoon.
AARNE. Kai ne sentään Hilmalle yhden säästävät, paksun, punapartaisen
ryssän.
HILMA. On niitä suomalaisiakin vielä suku!
AARNE. Hilmapa sen tietää.
HILMA. Yhtäkaikki koko miesväki! En minä heistä mitään piittaa.
AARNE. No, no!
HILMA. Enkä piittaa! Surkuni vain muuten tulee. -- Ja kai nämä
suomalaisetkin vielä siihen leikkiin joutuvat?
AARNE. Kukapa sen tietää.
HILMA. Sinne niitä kuuluu menevän rajojen taakse, minnekkä sitten
mahtanevat mennä.
AARNE. Vai niin.
HILMA. Sinne niitä menee, ja kyllä mekin tässä vielä koville joudumme.
Sen saa uskoa.
AARNE. Ehkä.
HILMA. Ja kai niitä sinne jääkin.
AARNE. Hm!
HILMA. On se ihan ihmeellistä, että se Antti-herrakin niiltä
matkoiltaan palasi. Ja me jo luulimme, että sinne se ikipäiviksi jäi.
AARNE. Kuka Hilmalle on puhunut Antin matkoista?
HILMA. Neitihän sitä puhui. -- Enkä minä ole siitä sanaakaan hiiskunut
kenellekään, vaikka minä sitä nyt tässä herralle ihmettelen.
AARNE. Parasta onkin, että olette siitä asiasta vaiti.
HILMA. Tottakai! Johan nyt minä semmoisia rupeaisin kylälle
kanniskelemaan.
AARNE (Koputtaa perällä olevalle oikeanpuoliselle, Viljon kamarin,
ovelle.)
VILJO. Sisään!
AARNE. Eikö sinun työsi jo ole valmis?
VILJO (aukaisee oven.) Odotahan nyt vielä hetkinen! -- Isäkin tulee
aivan kohta kotiin.
AARNE. Enkö saa tulla huoneeseesi istumaan?
VILJO. Sinä häiritsisit minua niin riivatusti. -- Sinä et kuitenkaan
osaisi olla vaiti.
AARNE. Niin, oikeastaan ei minulla olekkaan aikaa olla täällä aivan
kauan tänä iltana, pistäydyin vain hetkeksi.
VILJO. Kyllä sinulla aikaa on. Istu nyt siellä vaan kaikessa rauhassa,
minä tulen kohta.
(Painaa oven kiinni.)
AARNE (jatkaa kävelyään, sytyttää savukkeen, ottaa pöydältä kirjan ja
rupeaa sitä selailemaan. Hetken kuluttua katsoo kelloaan ja, ikäänkuin
jonkun päätöksen tehtyään, heittää kirjan takaisin pöydälle.)
Olisikohan Hilma niin hyvä ja sanoisi nuorelle herralle terveisiä ja
että minä en enää mitenkään ehtinyt odottaa. Minulla on kiireellisiä
tehtäviä.
HILMA. Mitäs herra nyt oikein tarkoittaa? -- Eikös herra oikein
tulemalla tullut tänne kihlajaiskahvia juomaan?
AARNE. Tulinhan minä, mutta minä en muistanut silloin... Minun täytyy
nyt todellakin lähteä.
HILMA. Ei luulisi semmoisia kiireitä olevankaan, ettei joutuisi
veljensä kihlajaisissa olemaan. -- Minä olen suora ihminen ja puhun
aina suoraan.
AARNE. Kyllähän se niinkin on, mutta -- - minulla on aivan erikoisia
tehtäviä. Palaan ehkä tunnin tai parin kuluttua. Hyvästi nyt vaan!
(Menee eteiseen.)
HILMA. Hyvästi.
(Juuri Aarnen mentyä tulee Viljo olohuoneeseen.)
VILJO. Eikö Aarne olekkaan enää täällä?
HILMA. Tuolla se on kai vielä eteisessä.
VILJO (menee eteiseen ja taluttaa käsipuolesta Aarnen takaisin.) Mies
hoi! mitä sinä oikein ajattelet? Ei sinulla, laiskurilla, ole niin
mitään tehtävää. Pysy sinä vaan koreasti täällä.
HILMA. Niin juuri! Älkää päästäkö sitä menemään.
VILJO. Enhän minä! Takin minä riisun poikaressun päältä tällä tavalla
ja noin minä sieppaan hatun. -- Veisiköhän Hilma nämä eteiseen. --
(Hilma ottaa vaatteet ja vie ne eteiseen.) -- Istu nyt tuohon ja ole
siivosti alallasi. Noin! Vastaa minulle: mikä on tuo nelijalkainen
esine, jota nyt osoitan sormellani.
(Osoittaa kahvipöytää.)
AARNE. Tiedä huutia!
VILJO. Väärin arvasit. Koetahan uudestaan. -- No, no! Sano pois vaan.
AARNE. Pöytä.
(Hilma tulee.)
VILJO. Niin, ja vieläpä vallan määrätynlainen pöytä: kahvipöytä,
katettu kahvipöytä. Kaiken tuon ja paljon muuta olisit menettänyt, jos
olisit lähtenyt pois. Mutta nyt kun jäit, saat kaksinkerroin. -- Hilma,
tuokaahan meille hiukan etukäteen.
HILMA. Kyllähän minä.
(Menee oikealle.)
VILJO. Katsos nyt, kuinka hyvin sinun kävi.
AARNE. Älä sinä härnää minua!
VILJO. Voi, voi, poikaa!
(Taputtaa Aarnea kiusoitellen olalle.)
AARNE. Sinä olet pähkähullu!
VILJO. (vakavasti, aivan toisella äänenpainolla kuin äsken.) Mikä sinua
vaivaa?
AARNE (tiuskaisten.) Ei mikään!
VILJO. Mikä sinua vaivaa?
(Vaitiolo.)
AARNE. Etkö sinä sitä tiedä?
VILJO. Tiedän. -- Mutta sinähän sanoit jo unohtaneesi kaiken.
AARNE. Minä luulin unohtaneeni kaiken, mutta juuri äsken huomasin,
etten ole unohtanut mitään. Kotoa lähtiessäni ajattelin: kiirehdippähän
poikaseni, tänään on veljesi Antin kihlajaiset. Mutta tänne saavuttuani
selveni minulle ikäänkuin uutena totuutena: tänäänhän onkin Ainin
kihlajaiset. Tämä ajatus kohtasi minua kuin yllättävä isku ja minä
tahdoin paeta kätkemään sen tuottamaa tuskaa. Miksi kiusaisin itseäni
enemmän kuin on välttämätöntä? Parempi on minun kuulla heidän onnestaan
kuin olla itse sen murheellisena todistajana. -- Älä pakoita minua
jäämään, anna minun mennä!
VILJO. Sinä jäät! Sinusta täytyy tulla mies!
AARNE. Niin. Minä jään. -- Minä tahtoisin lähteä, mutta kuitenkin jään.
Tahtoisin kuolla, mutta elän yhä.
VILJO. Oikeastaan sinä tarvitsisit selkääsi!
AARNE. Mitä on minulla tekemistä tässä maailmassa? Minä en kelpaa
mihinkään. Minusta ei tule mitään.
VILJO. Sinä olet naurettava! Aina sinä siihen lempilauseeseesi pääset!
Alat sinä mistä hyvänsä, niin loppuna on tuo ikuinen: minusta ei tule
mitään.
AARNE. Minä olen väärällä uralla.
VILJO. Sepä se!
AARNE. Minusta olisi pitänyt tulla jonkunlainen kone, joka päivittäin
uudelleen vedetään vireeseen ja asetetaan työnsä ääreen.
VILJO. Ja mikä sinusta olisi pitänyt tulla! -- Maalaile sinä vain
koreasti edelleen, siihen sinä parhaiten pystyt.
AARNE. Minä tahtoisin maalata, minä rakastan taidettani, mutta, --
kuitenkaan en minä maalaa. Minä katselen ja nautin. Luomistyön
ponnistus on minulle vastenmielinen. Se varastaa minulta tuhansittain
riemullisia hetkiä ja turmelee minun puhtaan iloni.
VILJO. No älä maalaa sitten!
AARNE. Muuhun en kykene.
VILJO. Sinähän haastelet vallan merkillisiä tänä iltana. Hohhoh! sinun
juttujasi.
AARNE. Niin se kuitenkin on. Olen sen kokenut. -- Saatan innostua
johonkin muuhun, mutta pian palaavat ajatukseni taas taiteeni pariin.
Tulen työssäni huolimattomaksi, kaipaan värejäni, kangastani, minussa
herää palava halu maalata jotakin ja niin antaudun taas kokonaan omiin
harrastuksiini. Mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan tee mitään. Minua
painaa outo kirous. Minä olen luotu katselemaan, aina vaan katselemaan,
katselemaan elämän ihmeellistä juhlaleikkiä, johonka en voi ottaa osaa.
VILJO. Äh, tuo on kaikki penikkatautia.
AARNE. Minä tunnen, että minä kykenen johonkin, mutta minulta puuttuu
elämän voimaa ja minä joudun perikatoon.
VILJO. Sinulta ei puutu niin mitään.
AARNE. Suuri tunne, joka yllättävänä tempaisi minut mukaansa, suuri
antaumus, suuri rakkaus voi pelastaa minut.
VILJO. Jaha! Nyt me sitten taas olemme onnellisesti siinä
lähtöpisteessä.
AARNE. Sinä olet hävytön!
VILJO. Ja sinä olet ämmä!
AARNE. Sinä luulet, että minä leikin.
VILJO. Salli minä kysyn sinulta erästä asiaa: miksi on juuri Aini tuo
pelastava enkeli, miks'ei joku toinen?
AARNE. Minä tunnen; että se on Aini.
VILJO. Ihminen tuntee niin monenlaista, tänään yhtä, huomenna toista.
-- Sinä et tiedä, että se on juuri Aini.
AARNE. Sinä tahtoisit kai, että minä sen oikein järkisyillä sinulle
osoittaisin?
VILJO. Vaikkapa niin!
AARNE. Mihinkä ihmeelliseen varmuuteen sinä sen kautta luulisit
pääseväsi? Luuletko sinä, että niin sanotuilla järkisyillä voi osoittaa
toisen olevan väärässä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Aina vaan jää
kaikenlaisia aukkoja. Se sinun rakas totuutesi on niin kovin
epämääräinen.
VILJO. Meneppäs rakentamaan tunteella rautatiesiltoja!
AARNE. Kloaakki-insinööri!
VILJO. Meille kaikille iloksi ja onneksi ei sinua ole pantu siihen
virkaan.
AARNE. Minua ei valitettavasti ole pantu mihinkään virkaan.
VILJO. Kas niin! Kauniistippa sinä pyöräytit taas sen loppulauseen.
AARNE. Huviksesiko sinä minua härnäät?
VILJO. Huvikseni!
AARNE. Älä pidätä minua, anna minun mennä. Minä en jaksa katsella
veljeni suurta onnea ja Ainin --.
(Hilma tulee oikealta kantaen kahvitarjotinta.)
VILJO. Terve tuloa! Hilmasta olemme koko ajan kaivaten haastelleet.
HILMA. No sen minä arvaan!
(Asettaa kahvitarjottimen sohvapöydälle.)
VILJO. Mihinkä se isä oikein meni. Olisihan hän voinut tämän illan
kotonakin istua.
HILMA. Lindgrenille käytiin hakemassa.
VILJO. Mikä siellä on hätänä!
HILMA. Mamselli halusi tavata pastoria. Kuulu sairastuneen.
VILJO. Vanhahan se vaimo-raasu jo onkin. Kai se pian kuolee.
HILMA. Sanotaan sille kerrotun pahoja uutisia, joista se sitten kävi
levottomaksi ja vallan sairastui.
VILJO. Vai niin! -- Mitä Aini hommailee?
HILMA. Hän on pukemassa.
VILJO. Kylläpä häneltä menee aikaa siihen työhön. Hilma pyytää häntä
vähän kiirehtimään.
HILMA. Kyllähän minä.
AARNE. Antaa hänen nyt rauhassa valmistautua.
VILJO. Käskekää tulemaan vaan!
HILMA. Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia, se jäähtyy jo pian.
(Menee )
VILJO. Mitä sinä nyt taas murjottelet noin allapäin?
AARNE. Olisit antanut Ainin olla omissa oloissaan.
VILJO. Bäää!
AARNE. Sinä olet raaka!
VILJO. Juo kahvia!
AARNE. Juo itse!
(Vaitiolo.)
VILJO. Sinun pitäisi lähteä matkoille, jonnekin huvittelemaan.
AARNE. Matkoille, huvittelemaan! -- Millä ihmeellä minä matkustelisin?
Tuskin kohta enää kykenen hankkimaan kakkua suuhuni ja verhoja ylleni.
VILJO. Sinä liioittelet!
AARNE. Totisesti en liioittele! -- Tuohan on juuri yhtenä minun
painajaisenani. En ymmärrä, millä minä elän tässä maailmassa.
VILJO. Teet työtä.
AARNE. Siihen en minä kykene.
VILJO. Maalaat.
AARNE. Katselen ja nautin -- toisin sanoen. Sillä ei eletä.
VILJO. Sinä olet onneton nahjus! Sinua täytyisi... täytyisi jollakin
tavoin ravistaa, että sinä siitä uneliaisuudestasi heräisit.
AARNE. No niin! Nyt sinä jouduit ansaan. Nyt me olemme aivan samaa
mieltä. Minua täytyisi ravistaa. Täytyisi sattua jotakin, joka minut
kokonaan tempaisi mukaansa, joka minua ravistaisi. Semmoista halaan ja
toivon, se minut pelastaisi.
VILJO. Ovatko sinun raha-asiasi todellakin niin huonolla tolalla?
AARNE. Valitettavasti!
VILJO. Kahvi taitaa jo olla vallan kylmää.
(Juovat kahvia.)
AARNE (ivaten itseään.) Tämmöiseksi olen kuvitellut tulevaisuuteni:
muutan asumaan johonkin saastaiseen vinttikamariin, joka on löyhkäävien
portaitten yläpäässä, lämmitän huonettani taulujeni puitteilla,
kankailla puhdistan lattiaa. Kaupungilta tullessani on minulla kakku
paperissa kainalossani, kädessäni heiluu maitopullo, jonka kaulaan on
sidottu lanka, pihassa tapaan talon piiat, joita kaikkia sinuttelen....
Istun väsyneenä huoneessani, katselen mitään ajattelematta naapuritalon
kattoa ja imeskelen piippuani, jossa on inhoittavasti käryävää
tupakkaa, jotakin turvetta... Tunnen halua heittäytyä vuoteeseeni
täysissä vaatteissa, kuraisin saappain niinkuin työstä tuleva renki ja
nukkua, turtua, kaivautua olkien sekaan ja vihdoin niitten kanssa
maatua.
VILJO. Miks'et ole puhunut minulle raha-asioistasi aikaisemmin?
AARNE. Siihen ei minulla oikeastaan ole ollut mitään syytä. Muistathan
että kerrottiin ryssien ampuneen Antin, jossakin rajalla, hänen
yrittäessään palata kotiin. Olisin perinyt hänet.
VILJO. Oletko nyt pahoillasi?
AARNE. Viljo, sinä olet minun ystäväni, sinulle kerron sen synkän
ajatuksen, jota olen mielessäni hautonut. -- Niin, minä toivoin, että
Antti olisi kuollut.
VILJO. Rahojenko tähden?
AARNE. Äh! Ostaisin niillä ruusuja ja heittäisin akkunastani lokaiselle
kadulle. En rahojen tähden, vaan Ainin tähden. Minä rakastan häntä yli
kaiken. Hän on minun elämäni ja -- kuolemani.
VILJO. Poika parka!
HILMA (tulee oikealta.) Neiti pyysi ilmoittamaan, että hän tulee aivan
kohta. Hän lepää vielä hetkisen.
(Menee.)
VILJO. Te olette kummallista väkeä, sinä ja minun sisareni. Aini
sairastui hengenvaarallisesti kuultuaan, että Antti muka oli kuollut
eikä hän vieläkään ole aivan toipunut. -- Sinä taas olet vallan
päästäsi pyörällä ja niin turhasta, lapsellisesta syystä. On
ihmeellistä, ettei aurinko ja raikas tuuli ole teitä jo lapsena
tuhonnut, on ihmeellistä, että teidän kaltaisianne ylimalkaan ollenkaan
on olemassa.
AARNE. Ja kuitenkin niitä on.
VILJO. Surullista kyllä! Teidän henkenne on raajarikkoinen ja ruma,
teidän ruumiissanne on kuoleman merkki ja te ehkäisette uuden, terveen
ja elämäniloisen ihmissuvun syntymistä.
AARNE. Et voi uskoa, kuinka minä kaipaan kuolemaa. Mutta minulla ei ole
voimaa --.
VILJO. Kyllä sinä noista sekasotkuisista ajatuksistasi kerran selviät.
AARNE. Koska?
AINI (tulee oikealta.) Eikö Antti olekkaan täällä?
VILJO. Mutta sinunhan piti levätä?
AINI. En minä viitsinytkään -- luulin kuulleeni täältä Antin äänen.
Mitä sinulle kuuluu, Aarne? Minä en ole sinua pitkään aikaan
nähnytkään. Ennen sinä kävit niin ahkerasti meillä. Sinä olet semmoinen
jöröjukka, että tuskin uskallan sinua puhutella. -- Sano nyt edes
kauniisti päivää. -- Sinun kätesi on pehmeämpi kuin Antin, mutta muuten
sinä olet vallan tavattomasti hänen näköisensä. Eikö niin, Viljo?
VILJO. Sinä olet semmoinen kana!
AINI. Kuules Aarne, aja pois nuo huonot viiksesi ja harva poskipartasi,
niin olet aivan Antin näköinen ja minäkin pidän sinusta paljon, paljon
enemmän. -- Mutta sanohan nyt toki jotakin!
AARNE. Saanhan minä nuo ajella.
AINI. Oletko sinä maalaillut ahkerasti? -- Minäkin niin kernaasti
tahtoisin oppia maalaamaan. Etkö sinä neuvoisi minua?
AARNE. En minä osaa opettaa.
AINI. Maalaappa minulle -- kihlajaislahjaksi -- taulu, jossa on pieni
lintu ja --
VILJO (keskeyttäen.) Jossa on pieni kananpoika.
AINI. Noo, Viljo!
AARNE. En minä osaa maalata lintuja.
AINI. Ethän sinä sitten osaa yhtään mitään.
AARNE. En.
AINI. Sinä et vaan tahdo. Anttipa maalaisi, jos olisi harjoitellut! --
Kello on jo kuusi ja puoli seitsemältä lupasi Antti tulla. -- Voi, voi,
kuinka minä olen onnellinen ja iloinen! (Aarnelle.) Ajatteles, miten
minä olen ollut tyhmä: luulin, että Antti olisi kuollut.
VILJO. Tuonhan Aarne tietää aivan yhtä hyvin kuin sinäkin.
AINI. Minä en voi olla puhumatta siitä uudelleen ja yhä uudelleen. Minä
olen niin --
VILJO (keskeyttäen.) Onnellinen.
AINI. Hyi sinua!
VILJO. Sinä saatat tuolla pärpätykselläsi vielä Antin pulaan.
AINI. Enhän minä kenellekään vieraalle koskaan mitään puhu. En yhtään
mitään. -- Sanon vain, että Antti on ollut Venäjällä kieltä oppimassa.
-- Etkö sinäkin, Aarne, pidä Antista enemmän kuin kestään muusta?
AARNE. Pidän.
AINI. Tietysti! Toisin ei voisikaan olla. Ja minä pidän hänestä enemmän
kuin kukaan muu. -- Voi, voi, kun ei se isäkään tule kotiin! Kello on
jo niin paljon.
VILJO. Ethän sinä tänään vielä oikeastaan isää tarvitsekaan.
AINI. Mitä sinä nyt taas tarkoitat? Sinä olet aina niin paha. Älä
viitsi pilkata minua tänään!
VILJO. Enhän minä pilkkaa.
AINI. Ja se Anttikin on oikein paha, kun ei luvannut tulla aikaisemmin.
Olisihan hän voinut jättää kaikki työnsä huomiseksi.
AARNE. Jos minä menisin Anttia hakemaan.
VILJO. Mitä sinä nyt taas höpiset? Pysy sinä vaan aloillasi! Kyllä hän
aikanaan tulee!
AINI. Mutta, jos minä soittaisin Antille!
VILJO. Soita, soita. Ei sinua siitä kukaan estä.
AINI. Sen minä teenkin! (Menee puhelimeen eteiseen, puhuu seisten
olohuoneen kynnyksellä.) 1497, olkaa hyvä! Kiitos!... Päivää, Antti!
Etkö sinä jo tule!... Vai niin! Kauanko se vielä kestää?... Hyi! Jätä
ne hommasi nyt edes tänä päivänä... Jätä nyt! Aarnekin on jo täällä.
Ja, ajatteles, Viljokin on tullut kamaristaan ihmisten ilmoille... Ei!
isä ei ole vielä tullut kotiin... Mutta hän tulee aivan kohta... Et voi
uskoa, kuinka kauniin kahvipöydän Hilma on laittanut.... Tiedätkö sinä
edes, mikä päivä tänään on?... No sanohan!.... Miksi et vastaa?...
Haloo, haloo!... Haloo!... Mikähän tälle puhelimelle nyt tuli?...
Haloo!... Tule sinäkin, Viljo, koettamaan.
VILJO (menee puhelimeen.) Haloo!... Koetetaanpahan päästä uudestaan
keskusasemalle... 1497, olkaa hyvä!.... Haloo!... Haloo!... No sepä nyt
on merkillistä! Eikö se peijakas vastaa!... Tämähän on vallan
ihmeellinen rukki!... Haloo!... 1497, olkaa hyvä! Kuinka? 1497
epäkunnossa? Vai niin! Kiitos!... Antin kone on epäkunnossa.
AINI. Voi, voi! Mitähän se merkitsee? Ei suinkaan Antille vaan ole
tapahtunut mitään onnettomuutta?
VILJO. Se merkitsee, että Antin kone on joutunut epäkuntoon eikä yhtään
mitään muuta.
AINI. Minä niin pelkään!
VILJO. Tietysti!
AINI. Minä aavistan jotakin pahaa! Antinhan on niin vaarallista
oleskella täällä. Voi, voi, Viljo! Jotakin tapahtuu! Ja minä kun olin
juuri niin onnellinen.
(Pyyhkii kyyneliä.)
VILJO. Mutta sinähän olet vallan mahdoton! Kerrankos nyt puhelin joutuu
epäkuntoon. Ei semmoinen mitään merkitse. Sinä säikyt vallan turhia.
(Painaa sähkökellon nappulaa.)
AARNE. Koeta nyt rauhoittua! Ei sinun ole syytä ollenkaan pelätä. Antti
tulee kohta terveenä ja reippaana luoksesi. Usko minua.
AINI. Kunpahan tulisi!
AARNE. Tulee, aivan varmasti. Mene nyt hiukan lepäämään. Me kyllä
sitten ilmoitamme sinulle, kun Antti on tullut.
HILMA (tulee oikealta.) Soittiko herra?
VILJO. Hilma on hyvä ja vie neitiä hieman lepäämään. Hän on kovin
väsynyt.
HILMA. Ei ole vielä jättänyt tauti, kyllä sen huomaa.
(Aini ja Hilma menevät oikealle.)
AARNE. Olisikohan sille Antille jotakin tapahtunut?
VILJO. Rupeatko sinäkin sitä virttä vetämään?
AARNE. Mene ja tiedä! Santarmit ovat ylen tarkkavainuisia. Kukaties on
joku heidän urkkijoistaan päässyt Antin ulkomaanmatkojen perille?
VILJO. Älä sinä turhia kuvittele. Kyllä se mies osaa asiansa hoitaa.
AARNE. Onhan Antti varovainen, mutta mikä vahingon estää. Sattuu joku
erehdys.
VILJO. Mitä vielä!
AARNE. Se olisi Ainille kauhea isku. -- Se olisi hänen loppunsa. Ja
mitä arvoa olisi sen jälkeen minun elämälläni.
VILJO. Nyt sillä siis on arvoa?
AARNE. Antaisin henkeni, jos voisin säästää häneltä sen tuskan.
VILJO. Sinäpä olet erinomaisen antelias -- ja päättäväinen.
AARNE. Etkö sinä edes hetkeksi voi lakata tuosta puhumistavastasi!
VILJO. Totta puhuen: minä luulen, että sinä petät itseäsi, että sinä
näyttelet itsellesi.
AARNE. Tuo on yksi niitä sinun patentteerattuja insinööriajatuksiasi.
VILJO. Niitä juuri!
AARNE. Totta puhuen: minä luulen, että sinun perusominaisuuksiasi on
ilkeys ja pahansuopuus. -- Minä tunnen itseni tuskastuneeksi ja
onnettomaksi sinun ja sinun kaltaistesi parissa. Teillä on olevinaan
yksinkertaisia ajatuksia ja selviä neuvoja, joita te tyrkytätte
jokaiselle. Itse te kykenette niitä suututtavan hyvin seuraamaan. Mutta
kun te tapaatte ihmisen jollekka ne eivät sovi, nimitätte te kernaasti
häntä vaikka hupsuksi näyttelijäksi. -- Teidän omat härkämäiset
kaavanne, neuvonne ja ajatuksenne ovat koskemattomia. -- Te olette
konipuoskareita, joiden rohtoihin ihmiset kuolevat. -- Annan sinulle
neuvon: jos sairastut, niin mene -- eläinlääkärille!
VILJO. Kiitos vaan hyvästä neuvosta!
AARNE. Ei kestä!
(Vaitiolo.)
VILJO. Sinä olet hermostunut.
AARNE. Minä olen onneton.
VILJO. Koetan ymmärtää sinua.
AARNE. Kiitos!
(Eteisestä kuuluu kolinaa.)
VILJO. Isä siellä taitaa tulla kotiin.
PASTORI (tulee vasemmalta.) Hyvää iltaa!
VILJO. Aini täällä jo niin kaipasi.
PASTORI. Kuulin uutisia ja jäin juttelemaan. -- Onko Antti käynyt
täällä?
VILJO. Ei ole. Aini juuri haasteli hänen kanssaan puhelimessa, mutta ei
ehtinyt lopettaa laverrustaan, kone joutui epäkuntoon.
PASTORI. Vai niin. (Huomaa kahvipöydän.) Kylläpä Hilma on tämän
kahvipöydän koristellut. -- Kunpahan se Antti nyt vaan pian tulisi!
AARNE. Jos minä kävisin häntä hakemassa?
VILJO. Joko taas? Sinäpä olet vallan ihmeellisen poispyrkiväinen.
PASTORI. Kyllä kai se sieltä jo piakkoin tulee.
(Kävelee miettiväisenä edestakaisin.)
VILJO. Isä on kovin ajattelevainen tänään.
PASTORI. Niin.
VILJO. Ei tästä, totisesti, näytä syntyvän mitään kihlajaistunnelmaa!
Minäkin olen jo ollut Aarnen kanssa tukkanuottasilla hyvän tovin.
PASTORI. No mikä teillä on ollut riidan syynä?
VILJO. Aarne hakee virkaa.
PASTORI. Mikä virka sille Aarnelle nyt taas sopisi?
VILJO. Hän aikoo ruveta teatterilaiseksi.
AARNE. Tuo on Viljon omaa keksintöä!
PASTORI. Teatterilaiseksi? Näyttelijäksikö?
VILJO. Ei, vaan katsojaksi.
PASTORI. Mitä sinä nyt ilveilet?
VILJO. Tosissani minä puhun. Aarne haluaa kaikin mokomin ruveta
katsojan edesvastuulliseen virkaan, ja minä olen koettanut tarjoilla
hänelle kulissimaalarin edullista ammattia. Siitä kina.
PASTORI. Minä en nyt oikeastaan ole leikinlaskutuulella.
AARNE. Onko pastori kuullut ikäviä uutisia?
PASTORI. Minä en ole kuullut mitään uutisia, joitakin huhuja vain kulki
korvaani. -- Kuulin, että santarmit olisivat pohjoisessa pitäneet
joukon kotitarkastuksia ja ehkä vanginneet ja surmanneetkin jonkun.
AARNE. Surmanneet!
VILJO. Nyt on paha merrassa!
PASTORI. Eihän minulle sitä kukaan totena kertonut, ikäänkuin huhuna
vaan. -- Ja sitä se pianaikaa onkin.
VILJO. No jopa nyt jotakin!
AARNE. Aini parka!
PASTORI. Ainin kohtalo minuakin surettaa. -- Antti on tiensä valinnut,
koettakoon sillä pysyä.
VILJO. Meidän on tehtävä jotakin, meidän on varoitettava Anttia.
PASTORI. Mamselli Lindgren kyllä uskoi vahvasti kertomansa
todenperäisyyteen ja oli kovin murheissaan miespoloisten kohtalosta,
mutta ei hänkään ollut saanut tietojaan mistään varmasta lähteestä. --
Kohta me Antin tapaamme ja saammehan hänelle niistä silloin huomauttaa.
AARNE. Jollei meidän varoituksemme tule liian myöhään.
PASTORI. Miksi sinä niin ajattelet?
AARNE. Antin puhelinkeskustelu katkesi niin omituisesti.
VILJO. Olisikohan siinä koneen särkymisessä sittenkin jotakin takana?
PASTORI. Älkäämme nyt liiaksi hätääntykö. Enhän minäkään ole kuullut
mitään varmaa -- ja vallan toisesta kaupungista. Sattuuhan niille
puhelimillekin kaikenlaisia vahinkoja.
VILJO. Minä käväisen katsomassa Anttia!
PASTORI. Annahan olla menemättä nyt vielä. Odotetaan ensin hetkinen.
Jollei Anttia kuulu, niin voithan sitten lähteä.
AARNE. Hänen pitäisi nyt jo olla täällä.
PASTORI. Kaiketi hän kohta tulee.
VILJO. Kyllä nämäkin ovat kihlajaiset!
PASTORI. Omatuntoni nuhtelee minua. Kuinka saatoinkaan johdattaa
lastani tämmöisen myrskyn pyörteisiin. Ja minä sen olen itse tehnyt.
Minun olisi pitänyt suojella ja varjella häntä parhaani mukaan. Jos
hänelle sattuu joku onnettomuus, olen minä siihen vikapää.
VILJO. Johan te itsekin, isä, hätäännytte, vaikka juuri äsken koetitte
meitä rauhoittaa.
PASTORI. En minä tästä hätäänny, ajattelen tulevaisuutta. Tällä kertaa
saattaa kaikki olla vain aiheetonta huhua, mutta onko seuraavalla
kerralla? Alituinen uhka vainoaa Anttia ja rauhan satama on
kaukaisuudessa, läpinäkymättömien sumujen peitossa. Pienessä purressa,
aavalla merellä on minun tytärparkani eikä hänen vanha isänsä voi
yhtään, yhtään auttaa.
AARNE. Me hukumme kaikki samaan pyörteeseen.
VILJO. Mutta eihän vielä ole mitään tapahtunut! Kaikkihan on
toistaiseksi vain huhua!
PASTORI. Jumalan kiitos! että kaikki on edes toistaiseksi huhua.
(Eteisestä kuuluu ovikellon soittoa.)
AARNE. Nyt Antti tulee!
(Menee avaamaan ovea.)
VILJO. Vihdoinkin!
PASTORI. Sanoinhan minä, että hän tulee.
ROUVA BERGMAN (eteisessä.) Hyvää iltaa! Onko pastori kotona?
AARNE (eteisessä.) Kyllä hän on kotona. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
UKKO BERGMAN (eteisessä.) Hyvää iltaa.
VILJO. Mikähän nuokin juuri nyt tänne toimitti!
(Painaa sähkönappulaa.)
ROUVA BERGMAN (eteisessä.) Meillä olisi pastorille hieman asiaa.
AARNE (eteisessä.) Vai niin.
(Hilma tulee oikealta.)
UKKO BERGMAN (eteisessä.) Kiitos! Kyllä minä itse saan. Joo, kyllä minä
itse saan.
VILJO. Hilma on hyvä ja vie pois kahvivehkeet tuosta sohvapöydältä. --
Kuinka Aini jaksaa?
HILMA. Hän nukkui itkuunsa.
(Menee tarjottimineen oikealle.)
ROUVA BERGMAN (tulee vasemmalta, hänen perässään ukko Bergman ja
Aarne.) Hyvää iltaa, pastori!
PASTORI. Hyvää iltaa.
(Tervehtii heitä molempia.)
ROUVA BERGMAN (tervehtien Viljoa.) Ei sitä Viljo-herraakaan missään
näe.
VILJO. Minulla on ollut kiireellisiä töitä.
UKKO BERGMAN. Joo, ei näe. Hyvää iltaa.
PASTORI. Olkaa hyvä ja käykää istumaan.
ROUVA BERGMAN. Kiitos! Meillä olisi hieman asiaa pastorille ja
senvuoksi päätimme pistäytyä. Eihän tämmöisinä aikoina tee mieli edes
vierailulle lähteä. Kotona mekin istumme kaiket päivät.
UKKO BERGMAN. Kotona.
ROUVA BERGMAN. Ja eihän -- (Huomaa kahvipöydän.) Mutta me taisimmekin
tulla vallan sopimattomana aikana. Pastori näyttää odottavan vieraita.
PASTORI. Pientä perhejuhlaa me tässä vain aijoimme viettää, Ainin
kihlajaisia.
ROUVA BERGMAN. Pyydän tuhannesti anteeksi, että tulen näin
häiritsemään. Minä jo ukolle sanoinkin: kyllä me varmaankin tulemme
sopimattomaan aikaan. Minä sitä jo aavistelin.
UKKO BERGMAN. Niinhän sinä sanoit.
PASTORI. Eivät herrasväet ollenkaan häiritse meitä. Kyllähän me vielä
ehdimme. Ei Anttikaan ole vielä saapunut.
ROUVA BERGMAN. Antti-herran tähden me juuri tulimmekin. (Istuutuvat.)
Hänestä minä haluaisin vähän puhella pastorin kanssa.
UKKO BERGMAN. Niin, Antti-herran tähden me tulimme.
ROUVA BERGMAN (alentaen ääntään.) Ei suinkaan täällä vain ole ketään
kuuntelijoita?
PASTORI. Ei täällä muita ole kuin me.
ROUVA BERGMAN. Minä tarkoitan: vaarallisia ihmisiä.
UKKO BERGMAN. Joo, vaarallisia.
PASTORI. Ei ole.
ROUVA BERGMAN. Entäs Hilma?
PASTORI. Hän on kyökissä.
ROUVA BERGMAN. Olisikohan Viljo-herra niin hyvä ja katsoisi, onko ovien
takana ketään.
VILJO (katsoo ovien taakse.) Tyhjää on joka paikassa.
ROUVA BERGMAN. Onkos tämä nyt laita aikaa! Eihän nyt uskalla edes
ajatella, saati sitten puhua.
UKKO JBERGMAN. Paha on aika.
PASTORI. Kyllä rouva voi meillä puhua, mitä tahansa.
ROUVA BERGMAN. Ja nämä herrathan tietävät kaikki. -- Täytyy olla
kovasti varovainen.
UKKO BERGMAN. Joo, varovainen.
ROUVA BERGMAN. Voi, voi sentään! Ihan kyyneleet tulevat silmiini, kun
minä taas muistelen sitä.
PASTORI. Onko joku onnettomuus tapahtunut?
ROUVA BERGMAN. On, suuri onnettomuus. Yrjö on vangittu.
(Pyyhkii kyyneliä.)
VILJO. Onko Yrjö vangittu?
ROUVA BERGMAN. Vangittu on poikaparka. Eikä ollenkaan tiedetä minnekkä
hänet on viety.
UKKO BERGMAN. Joo, ei tiedetä.
AARNE. Tästä täytyy heti ilmoittaa Antille. Juuri hänen kanssaanhan
Antti palasi.
VILJO. Mutta, jos se onkin vain huhua!
PASTORI. Mistä rouva Bergman on tämän kuullut?
ROUVA BERGMAN. Niin minäkin ensin ajattelin. Ja minä sanoin ukolle:
matkusta sinä ottamaan selvä asiasta, emme me tämmöisessä
levottomuudessa ja epätietoisuudessa voi olla. -- No, ukko matkusti.