Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.
Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi
ja öiden levoks armain unelmin.
Ei katoa se ajan pimeihin,
vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme
me joka aamu kukkaseppeleemme
ja luottain kumarrumme puoleen maan.
Kuink' epätoivo itää rinnassaan,
kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää
täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää
hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, --
jos milloin liki kauneutta se vie,
niin katso, mielensä jo kirkastuu!
Niin on kuun, auringon, niin joka puun,
jonk' alle lepoon lehvin varjottuun
voit mieles viihdyttää, ken lienetkin;
niin myskiruusujen ja narsissin,
ja mailman vihannan, joss' elää ne,
ja puron kirkkaan, jonka kuplille
maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo
sen matkaansaattaa. Saman onnen suo
myös kuvittelu kuolon suuruuden
tai elon taru, runo suloinen.
Se ihmislapsen ikijuomaa on,
jot' antaa taivas, lähde loputon.