John Keats'in kuolemasta tulee pian kuluneeksi sata vuotta. Kuitenkaan
ei ole vielä, tietääkseni, ilmestynyt suomenkielellä yhtään näytettä
tämän nerokkaan runoilijan tuotannosta. Siihen on luonnolliset syynsä.
Onhan meidän kirjallisuuttamme vasta juur'ikään alettukin suuremmassa
määrässä kartuttaa eteviä ulkomaisia runoteoksia kääntämällä.
Toisekseen on runouden harrastus ja itse runouskin meillä näihin
asti saanut virikettä paljon enemmän Skandinaviasta, Saksasta ja
Ranskasta kuin Englannista. Sen ovat vaikuttaneet sivistysperinnöt
sekä kieliopinnoissa vallitsevat olot yhdessä muiden seikkain kanssa,
jotka ylläpitävät kulttuuriyhteyttä eri maiden kesken. Kuitenkin on
englantilainen runous, niinkuin tiedetään, tavattoman rikas. Siitä
ovat jo suomalaisellekin yleisölle pysyväisenä muistuttajana Paavo
Cajanderin suurisuuntaiset Shakespeare-suomennokset. Mutta jos
emme, runoudesta puhuessamme, ota huomioon vanhemman suomalaisen
kirjallisuuden Scott- ja Dickens-niteitä, Robinsonia, Gulliveria
ja sentapaisia, emmekä viime aikoina ilmestyneitä Shawin ja Wilden
teoksia, on meidän kirjallisuuteemme Shakespeare-suomennosten lisäksi
tullut Englannin kirjallisuudesta ylen vähän runouden näytteitä.
Nyt ilmestyvä pieni nide Keats-suomennoksia ei ole alun alkaen syntynyt
suunnitelman mukaisesti, vaan on suomentaja, vanhasta rakkaudesta
runoilijaan, ensin käännellyt hänen runojaan omaksi ilokseen. Vasta kun
suomennoksia alkoi karttua, rupesin ajattelemaan niiden julkaisemista
kirjasena ja ryhdyin suomentamaan pienempäin runoelmain lisäksi
Hyperionia, jonka katsoin sopivaksi täydentämään valikoimaa, jos
kokoelma kaikessa vaatimattomuudessaan voisi ilmestyttyään tuottaa
tyydytystä lukijoille, niinkuin sen valmistaminen on tuottanut iloa
suomentajalle, niin se olisi paras palkinto työstä, joka ei ole tehty
ilman vaivaa, vaikka kyllä halulla ja hartaudella.
Niitä lukijoita varten, jotka eivät Keats'iä ollenkaan tunne,
viitattakoon tässä lyhykäisesti hänen elämäänsä ja tuotantoonsa.
John Keats (luetaan Kiits) syntyi Lontoossa 1795. Hänen isänsä oli
ajuri, ja itse hän joutui, alkuopinnot suoritettuaan, ansaitsemaan
leipäänsä apteekki-apulaisena, kunnes sai pienen perinnön ja päätti
sen turvissa antautua yksinomaan runoilijakutsumukselleen. Runous
oli vallannut hänen mielensä jo nuorena koululaisena, jolloin hän
m.m. käänsi englanniksi Vergiliuksen Aeneidin. Mutta runolliselle
kutsumuksellekaan ei hänen ollut suotu uhrata pitkää aikaa. Hän
sairastui rintatautiin, jota oli suvussa, ja päätti, kun ei enää muuta
toivoa ollut, matkustaa Italiaan, jossa terveyden toivottiin palaavan.
Mutta siellä tapasikin hänet pian kuolema.
Kuollessaan, kevät-talvella 1821, oli runoilija vasta 25 vuotta
täyttänyt nuorukainen. Mutta niistä runoelmista, mitä hän jätti
jälkeensä, ovat useat mailmankirjallisuudessa vertaansa etsiviä
mestariteoksia.
Paitsi runottarien seurasta, jossa Keats eli elämänsä rikkaimmat
hetket, sai hän elinaikansa loppupuolella nauttia erään nuoren tytön
rakkaudesta, jota hän itse rakasti tulisesti. Asuessaan noin puoli
vuotta rakastettunsa, neiti Fanny Brawnen, läheisyydessä maalla,
kirjoitti Keats siellä muutamat kauneimmista runoelmistaan. Mutta
ainoastaan harvoina hetkinä oli hänelle rakkaudestakaan lohdutusta.
Päinvastoin painoi se ja kidutti hänen ylenmäärin levotonta sydäntään.
Rauhaa hän ei löytänyt mistään lyhyessä elämässään. Mutta kauneus
vei hänet valtoihinsa, missä ikinä sitä olikaan, ja runous oli hänen
elämänsä suurin rakkaus. Kauneudenpa hän juuri on omissa runoissaankin
jättänyt kuolemattomaksi perinnöksi jälkimailmalle -- "iloks
ikuiseksi", joksi hän itse kauneutta sanoo.
Enemmän kuin useimmille muille taiteilijoille, jotka kaikki tahtonevat
palvella kauneutta, oli se keskeistä Keats'in elämälle ja runoudelle.
Kauneuden jano oli suorastaan hänen suurin intohimonsa. Hänen
runoilija-laadulleen oli niinikään perikuvallista se, mikä myöskin
vastasi koko hänen olemustaan, että se oli harvinaisen suuressa
määrässä ulkonaisten aistimuksien vallassa. Aistivaikutelmat ikäänkuin
piirittivät hänet joka taholta, ja mistä hän runoilikin, jäi niistä
hänen säkeisiinsä ja rytmeihinsä lähtemättömät kuvat, värit, tuoksut
ja tuntemukset. Ulkonaisten aistimuksien runsautta vallitsi Keats'illä
lisäksi sellainen näkemyksen intensiivisyys ja mielikuvituksen voima,
joka hakee vertojaan. Loppupuolella runoilijan tuotantokautta alkoi
hänen luonnon-hurmionsa ja kauneus-paatoksensa tyventyä ja seljetä.
Hänen henkensä tavoitteli jo kaiken inhimillisen elämän rajatuntoja ja
mittaili jumalallisten elementtien syvyyksiä.
Sekä muodon että sisällyksen puolesta voi Keats'in runoudesta sanoa,
että siinä on luonto ja kulttuuri liittyneenä harvinaisen eheäksi ja
sopusointuiseksi yhtymäksi.
Kaikkein suurinta Keats'in runoudessa on sen eetillinen jalous. Vaikka
hänen oma lyhyt elämänsä oli täynnä henkilökohtaista kärsimystä, ei se
missään ole päässyt antamaan vallitsevaa leimaa hänen runoudelleen. Se
on aina puhdasta ja kirkasta. Sellaiset usein toistuvat motiivit kuin
kestävän onnen kaipuu ja kuoleman odotus vain todistavat, että se nuori
elämä, josta tämä runous pulppusi, oli ylen totista ja vakavaa.
Kirjallis-historiallisesti kuuluu Keats siihen voimakkaaseen
renesanssi-polveen, jonka kunniasijaa Englannin kirjallisuudessa
yhdessä hänen nimensä kanssa ylläpitävät sellaiset nimet kuin Shelley
ja Byron. Se on kuolematon kolmikko, joka tulee mailmankirjallisuudessa
aina näkymään kauas yli kotimaansa rajojen.
Tähän kokoelmaan otetuissa runoissa ei ole yhtään Keats'in aikaisimman
nuoruuden tuotetta. Hänen ensimäisestä runokokoelmastaan, joka ilmestyi
1817, ei suomennoksissa niinollen ole näytettä. Klassillis-aiheinen,
laaja romanttinen runoelma Endymion, jonka alkusäkeet on suomennettu
tämän kirjasen alkuun nimellä Kauneus, ja johon myöskin sisältyy
Paanin kuoro, valmistui pääasiassa 1817 ja sen ensi osa julkaistiin
seuraavana vuonna. 1818 kirjoitettu on Oodi toukokuulle. Tänä samana
vuonna sai runoilija jo kuolettavan sairautensa, ja samoihin aikoihin
hän koki ensimäiset vastahakoisuudet ilkeä-mielisen arvostelun
taholta. Saman vuoden lopulla hän tutustui Fanny Brawneen. Hyperionin
aloitti runoilija talvikautena 1818-1819, mutta jätti sen kokonaan
keskeneräiseksi seuraavana syksynä, valmistettuaan runoelmaa vähän
kolmatta laulua (julk. 1820), joista kaksi nyt ilmestyy suomeksi.
Vuodelta 1819 ovat m.m. Oodi satakielelle ja Syksylle, seuraavalta
vuodelta Oodi kreikkalaiselle uurnalle ja Oodi melankolialle
(Alakuloisuuden oodi). Vasta runoilijan kuoltua julkaistuja ovat
kaikki suomennoskokoelmaan otetut "sonetit", Huolettomuuden oodi, Oodi
toukokuulle ja Säkeitä.
Mitä tulee alkutekstin seuraamiseen suomennoksissa, tahdon mainita,
että olen, sikäli kuin englanninkieltä paljon "pitempi" suomenkieli
on sallinut, koettanut noudattaa runoilijan tekstiä mahdollisimman
tarkasti. Luonnollisesti on, etenkin oodeissa ja soneteissa, täytynyt
uhrata koko joukko runoilijalle ominaisesta kuvien ja näkemysten
runsaudesta soinnun ja ajatuksen yhtenäisyyden säilyttämiseksi
suomennoksessa, mutta ainoastaan harvassa paikassa on kuva tai
ajatuksen käänne korvattu toisella. Vielä läheisemmin on Hyperion
alkutekstiä vastaava.
Muutamia Keats'in runoja on Per Hallström julkaissut oivallisina
ruotsinnoksina essee-kokoelmassaan "Levande dikt" (ilm. 1914; ainoat
Keats-ruotsinnokset, mitä lienee olemassakaan). Ne ovat olleet
suomennostyölleni esimerkiksi ja avuksikin.
Vaasa, syyskuussa 1917.
_Suomentaja_.