Kaks kauvan on ollunna vastakkain:
maa alhaalla, ylhäällä pilvi.
Ja kauvan on ollunna vastakkain
tosi ainehen, aattehen ilvi.
Sumupilvi on leijunut irrallaan
sinijärvien maailmasta —
mies miettivä huojunut houreissaan,
ei tuntenut mullan lasta.
Polo raataja ainehen alainen
valon sankarin notkuen kantoi,
mut sankari suuri ja salainen
hänen nälkähän nääntyä antoi.
Jopa vavahti ja valveni aineen mies,
mies poljettu niskan nosti!
Pois vierähti taakka ja murtui ies —
niin Kullervo kohlunsa kosti!
Mut vieläkin väikkyvät vastakkain
tosi ainehen, aattehen ilvi.
Niin, vieläkin väikkyvät vastakkain
maa alhaalla, ylhäällä pilvi.
On aika jo aattehet nostattaa
kotikoivuina nurmelta töyryn!
Ne viiltävät vihreillä latvoillaan
pois taikojen pilvihöyryn!
Jo nousevi tuuhea aatteen puu
mehupohjalta maisen mullan,
mut vihreä latva sen heijastuu
ikipäivyen kirkkaan kullan!