Niin raskaana kuin nyt ei kynä parka ole koskaan kädessäni painanut,
-- kuin kivi se on! Vain änkyttämällä ja sammaltelemalla voin nämä
rivit Siljon joutsenlauluun kirjoittaa. Sen lisäksi on tuskaa
lisäämässä jyrkkä ja painostava ristiriita sen välillä, mitä tiedän
ja mitä voin sanoa, mitä julkisuuden ja elämän kauheuden takia
täytyy jättää. Sillä totuuden tästäkin ihmiskohtalosta kestänee
vain jälkimaailma, jolloin elävien intohimot, hyvät ja huonot, ovat
mullassa maatuneet --
Mutta jotain kuitenkin. Allekirjoittaneen osaksi lankesi arpa tietää
Siljosta, mitä hänestä enin tiedetään -- osakseni lankesi jo hänen
eläissään hänen ainoa avomielisyytensä, mille osalleni en mitään
voi! Yli kaksi vuotta kestäneen ystävyyden jälkeen sain seistä noin
kolme neljä viikkoa milloin toivossa milloin epätoivossa hänen
haavavuoteensa ääressä, jota kaikkiaan oli kestänyt lähemmä kaksi
kuukautta. Muistissani säilyy horjumaton vakaumus tämän samaisen
vuoteen vaiheista, -- valmis olen jättämään nämäkin havaintoni kerran
ikuisuuden arvosteltaviksi, kun aika minulle voimia tuo runoilijan
intiimimmän elämäkerran kirjoittamiseen. Siljon murhenäytelmä ei
kuitenkaan alkanut sairashuoneessa, -- siellä se päättyi! -- se ei
alkanut edes vapautussodasta, vaan sen myrkyllinen itu oli yksityistä
laatua, lukien ensi näytöksensä syksyltä 1917. Silloin ulkoapäin
punotut juonet viskasivat ensi verkon hänen ylevän ihmisensä ylle,
verkon, josta silmu silmun jälkeen kiertyi hänen kaulaansa hänet
lopulta kuristaakseen. Kokonainen liuta tympeitä tekijöitä ja
olioita oli vetämässä häntä "maan puoleen", hänen uljuutensa koskaan
uskomatta, että ne saattoivat tulla hänen tuhoksensa -- --
Muuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus
lähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana
kertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan
jokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan
saattoi hän lisätä: "että sen tiedät, sillä sinun pitää olla
historioitsijani...!" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani
hänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän
siitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa
runon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun
ennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti
kuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni,
joiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua... Barbaarien sotahan
riehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos
Suomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa
pakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin.
Siitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa -- --
Mutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä
kukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua
lähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen
elämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli
omansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi
entisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään,
hänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori
renesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut
rouva Maailman luo --! -- -- -- Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä
sunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän
yöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen
-- -- -- siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin,
että hän siitä suoriutuisi!
Voi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, -- ei
mitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä
toivomustaan lausunut!
Jouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia
runojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut "Helmiina Rossille".
Ihastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon.
Hän vastasi taas: "julkaiset ne kuolemani jälkeen!" Ja kun näistä
runoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain:
"-- kuolemani jälkeen..."! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa
minulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi.
Käärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän
kansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen
kuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus
jättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan
käärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit.
Se käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään -- --
kuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle -- --
Kokoelmasta "Selvään veteen", joka tarkoin on järjestetty Siljon
laatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti "Aikamme uros"
jätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia.
Luettelossa mainittujen "Elokuun kuutamo 1917" [ehkä sama
kuin "Majatalo"], "Yksinäinen jumala", "Ma napisin jumalaani
vastaan" ja "Ylösnousemususkoa" runojen käsikirjoituksia ei ollut
missään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä
julkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit
vielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne
häiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa
käsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle,
jolla niistä enin mielenkiintoa on.
Se tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon,
nuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän
taiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen,
elämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä
objektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä
ja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin
muutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti
voi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole,
taas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä -- kuten herra paratkoon
muuallakin! -- on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta,
antiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin
kirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen
alhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään
Aleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.
Suomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita
kirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa,
miehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella...
Tampereella, 5 p. toukok. 1919, Siljon kuolinpäivän aattona.
Ain' _Elisabet Pennanen_.