Vihdoin alkoi ensimäinen tutkinto, differentsiaaleissa ja
integraaleissa, mutta minä olin yhä jonkinlaisen kummallisen usvan
vallassa enkä tehnyt itselleni selvää siitä mikä minua odotti. Iltasin,
Zuhinin ja muiden toverien seurassa oltuani, minuun tuli ajatus, että
pitäisi muuttaa jotain mielipiteissäni, että jotain oli niissä väärää,
mutta aamusin päivänpaisteen mukana rupesin jälleen comme-il-faut
ihmiseksi, olin siihen tyytyväinen enkä halunnut mitenkään muuttuvani.
Tämmöisessä mielentilassa ajoin ensimäiseen tutkintoon. Istuin niille
penkeille, missä olivat ruhtinaat, kreivit ja paronit, antauduin
keskustelemaan ranskankielellä, ja (niin kummalta kuin se kuuluukin) ei
juolahtanut mieleenikään, että nythän oli kohta vastaaminen aineissa,
joita en nimeksikään osaa. Katselin levollisesti niitä, jotka
lähestyivät tutkijain pöytää, jopa otin laskeakseni muutamista
pilaakin.
-- No, Grapp rukka, sanoin minä Ilinkalle, kun hän palasi pöydän luota:
-- tokko pelottaa?
-- Saammepa nähdä, kuinka teidän itsenne käy, vastasi Ilinka, joka
ylioppilaaksi tultuaan oli noussut täydelliseen kapinaan minun
vaikutustani vastaan, ei hymyillyt minun häntä puhutellessani ja oli
minulle kaikin puolin ynseä.
Minä hymähdin ylenkatseellisesti vastaukseksi Ilinkalle, vaikka hänen
lausumansa epäilys panikin minut vähän hätkähtämään. Mutta entinen usva
jälleen karkotti pelon ja minä pysyin edelleen hajamielisenä ja
välinpitämättömänä, jopa lupasin paroni Z:lle, että heti kun minua on
tutkittu, menen hänen kanssaan ravintolaan aamiaiselle. Kun minut
huudettiin esille Ikoninin kanssa, oikasin minä pukuni poimut ja hyvin
levollisesti menin tutkintopöydän ääreen.
Pieni säikähdyksen väristys kävi pitkin selkääni vasta silloin kuin
nuori professori, sama mies, joka oli tutkinut minua pääsytutkinnossa,
katsahti suoraan silmiini ja minä kosketin paperiin, johon kysymykset
olivat kirjotetut. Ikonin otti lappunsa, samalla rynnäkköliikkeellä,
kuin ennenkin; hän antoi sentään jotakuinkin mahdollisia vastauksia,
vaikkakin huonoja, mutta minä vuorostani tein nyt sen minkä hän oli
tehnyt ensi kerralla, vieläpä pahemminkin, sillä minä otin uuden lapun,
enkä edes siihenkään osannut mitään vastata. Professori katsahti
säälien minuun ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:
-- Te ette voi siirtyä toiselle kurssille, herra Irtenjev. Parasta kun
jätätte tutkinnot sikseen. Tiedekunta on puhdistettava. Samoin ette
tekään, herra Ikonin, lisäsi hän.
Ikonin pyysi saada uudistaa tutkintonsa, ikäänkuin armosta, mutta
professori vastasi hänelle, ettei kahdessa päivässä ehdi korjata
semmoista mitä ei kokonaiseen vuoteen ole saanut aikaan, ja kielsi
jyrkästi. Ikonin rukoili nöyrästi jälleen armoa; mutta professori ei
sittenkään suostunut.
-- Saatte mennä, hyvät herrat, sanoi hän yhtä hiljaa ja yhtä varmasti.
Vasta silloin minä rupesin lähtemään pöydän äärestä ja minua hävetti,
että olin vaitiolollani ikäänkuin ottanut osaa Ikoninin alentaviin
armonpyyntöihin. En muista miten kuljin salin läpi ylioppilaiden ohi,
mitä vastasin heidän kysymyksiinsä, kuinka tulin eteiseen ja kuinka
kotiin! Olin loukkaantunut, häväisty, olin todellakin onneton.
Kolmeen päivään en liikkunut huoneestani, en ketään nähnyt, tunsin
tyydytystä kyyneleistä, kuten lapsuudessa, ja itkin paljon. Hain
pistooleja, joilla olisin ampunut itseni, nimittäin siltä varalta, että
olisi ruvennut kovasti tekemään mieli ampua. Arvelin, että Ilinka Grapp
sylkee minua vasten silmiä, kun tapaa, ja menetteleekin siinä aivan
oikein; että Operov iloitsee onnettomuudestani ja kertoo siitä
kaikille; että Kolpikov oli aivan oikeassa häväistessään minua Jahrin
ravintolassa; että tyhmät puheeni ruhtinatar Kornakovin kanssa olivat
tämän saaneet aikaan j.n.e. Kaikki raskaat, itserakkaudelle kiusalliset
hetket elämässä tulivat toinen toisensa perästä mieleeni; koetin sysätä
onnettomuuteni syyn jonkun toisen niskaan: kuvailin, että joku oli
tämän kaiken tahallaan minulle saattanut, keksin kokonaisen salajuonen
itseäni vastaan, moitin professoreja, tovereja, Volodjaa, Dmitriä, isää
siitä, että hän oli pannut minut yliopistoon, kohtaloa siitä, että se
oli antanut minun elää tämmöiseen häväistykseen asti. Arvellen itseni
täydellisesti kukistuneeksi kaikkien niiden silmissä, jotka minua
tunsivat, pyysin isältä päästä husaariksi taikka Kaukaasiaan. Isä ei
ollut minuun tyytyväinen, mutta nähdessään hirmuisen suruni hän
lohdutteli minua, sanoen että niin paha asia kuin tuo olikin, saattoi
kaikki vielä tulla korjatuksi siirtymiselläni toiseen tiedekuntaan.
Volodja, joka myöskään ei voinut ymmärtää tilaani niin erin kauheaksi,
arveli, että toisessa tiedekunnassa en ainakaan tarvitsisi hävetä
uusien toverien edessä.
Naisemme taas eivät ymmärtäneet eivätkä tahtoneet tai eivät voineet
ymmärtää mitä se tutkinto oikeastaan oli, mitä merkitsi jäädä
ensimäiselle kurssille, ja he säälivät minua ainoastaan siksi, että
näkivät suruni.
Dmitri kävi luonani joka päivä ja oli kaiken aikaa hyvin hellänä ja
lempeänä; mutta minusta juuri senvuoksi tuntui, että hän oli kylmennyt
minua kohtaan. Tuntui aina loukkaavalta ja pahalta, kun hän tultuaan
luokseni vaijeten istui hyvin lähelle minua, vähän samaan tapaan kuin
lääkäri istuu sairaan vuoteelle. Sofia Ivanovna ja Varinka lähettivät
hänen kauttaan luettavakseni kirjoja, joita olin ennen kysellyt, ja
pyysivät minua käymään luonaan, mutta juuri tuossa heidän huomiossaan
minä olin keksivänäni ylpeänä, minulle alentavaa ystävyyttä muka jo
liian syvälle vajonnutta ihmistä kohtaan. Parin kolmen päivän perästä
olin vähän rauhottunut, mutta maalle-lähtöömme asti en liikkunut
mihinkään kotoa, vaan yhä kohtaloani ajatellen, tyhjää toimittaen
vetelehdin huoneesta huoneeseen, kotolaisiakin vältellen.
Mietin miettimistäni, ja vihdoin kerran myöhään illalla, istuessani
yksin alakerrassa ja kuunnellessani Audotja Vasiljevnan valssia, äkkiä
hypähdin paikaltani, juoksin yläkertaan, otin esiin vihon, jonka
kanteen oli kirjotettu: "Elämän periaatteita", avasin sen ja jouduin
katumuksen ja sisällisen innostuksen valtaan. Purskahdin itkuun, mutta
nuo eivät olleet enää epätoivon kyyneleitä. Suoriusin ja ojennuin,
päätin uudelleen ruveta kirjottamaan elämän periaatteita ja olin
lujasti vakuutettu siitä, etten enää milloinkaan tee pahaa, en ole
hetkeäkään työttömänä enkä milloinkaan periaatteistani luovu.
Kestikö tätä uutta sisäistä innostusta kauankin, mitä laatua se oli, ja
mitä vaikutusta sillä oli henkiseen kehitykseeni, siitä kerron
seuraavassa, onnellisemmassa nuoruuteni osassa.