Talvi oli kulunut huomaamatta ja jo taas lumi alkanut sulaa. Yliopiston
ilmotustaululle oli jo naulittu luettelo tutkintojen järjestyksestä,
kun äkkiä todella hoksasin, että minun oli annettava vastauksia
kahdessatoista eri aineessa, joissa olin kuunnellut luentoja, mutta
joista en ollut ainoatakaan todella kuunnellut, sitä vähemmin pannut
paperille taikka valmistanut tutkintoa varten. Merkillistä, ettei niin
selvä kysymys kuin: miten minun käy tutkinnossa? ollut kertaakaan
mieleeni juolahtanut. Mutta tänä talvena olin ollut niin sakeaan usvaan
kietoutunut, nauttiessani vaan siitä että olin suuri ja "comme il
faut", -- että tuon kysymyksen muistuessa minä vaan vertasin itseäni
tovereihini ja ajattelin: aikovathan nekin suorittaa, mutta eihän
niistä ole vielä puoletkaan "comme il faut", siis minulla on etuja
heidän rinnallaan, jotka takaavat, että minun käy hyvin. Menin
luennoille ainoastaan siksi, että olin siihen tottunut ja että isä
kehotteli minua. Sitäpaitsi oli minulla paljon tuttujakin, joten
yliopistossa olo oli usein hauskaakin. Pidin tuosta luentosalien
melusta, puhelusta, naurusta, -- rakastin luennon aikana, istuen
viimeisellä penkillä, professorin yksitoikkoisen äänen uinuttamana
mietiskellä jotakin, tai tarkastella tovereita; rakastin myöskin
pistäytyä jonkun toverin kanssa ravintolaan ja palata sieltä varovasti
raottaen ovea ja pujahtaen takaisin luentosaliin, rakastin myöskin
ottaa osaa vallattomuuksiin, kun ylioppilasjoukot nauraen ja meluten
tungeskelivat käytävissä. Tuo kaikki oli ylen hauskaa.
Kun kaikki jo alkoivat käydä ahkerammin luennoilla, kun fysiikan
professori lopetti luentokurssinsa ja jätti hyvästi tutkintoihin asti,
kun ylioppilaat jo kokosivat muistiinpanovihkojaan ja alkoivat eri
ryhmissä valmistua tutkintoon, silloin minäkin arvelin, että taitaa
olla aika ryhtyä toimeen. Operov, jonka kanssa me yhä tervehdimme
toisiamme, mutta olimme muuten mitä kylmimmissä suhteissa, kuten jo
olen sanonut, tarjosi minulle omat vihkonsa, vieläpä ehdotti, että
kävisimme niiden mukaan kurssin läpi yhdessä muiden ylioppilaiden
kanssa. Minä kiitin häntä ja suostuin, toivoen tämän kunnianosotuksen
johdosta kokonaan sopivamme hänen kanssaan entiset erimielisyytemme,
mutta pyysin ainoastaan, että kokoonnuttaisiin aina minun luokseni,
koska minulla oli hyvä kortteeri.
Minulle vastattiin, että ruvetaan valmistumaan vuorotellen milloin
yhden milloin toisen luona, mihin vaan on lyhyempi matka. Ensimäisellä
kerralla kokoonnuttiin Zuhinin luo. Hänellä oli pieni, väliseinällä
erotettu huone suuressa talossa Trubetskoin bulevardilla. Ensi
määräpäivänä tulin myöhään, kun luku oli jo alkanut. Pieni huone oli
kokonaan tupakin savun, vieläpä mahorkan vallassa, jota Zuhin itse
poltti. Pöydällä oli tuoppi viinaa, tirrikka, leipää, suolaa ja
lampaan-reisiluu.
Nousematta seisaalleen Zuhin tarjosi minulle viinaa ja kehotti
riisumaan takkini.
-- Ette taida olla tottunut tämmöiseen kestitykseen, lisäsi hän.
Kaikki olivat likasissa karttuunipaidoissa, irtonaiset rintapaidat
näkyvissä. Koettaen olla ilmaisematta ylenkatsettani heihin minä
riisuin takkini ja heittäysin toverillisesti sohvalle. Zuhin luki
vihkojen mukaan, toiset pysäyttelivät häntä kysymyksillään, joihin hän
vastasi ytimekkäästi, viisaasti ja täsmällisesti. Aloin kuunnella, ja
ymmärtämättä paljoakaan, kun en ollut edellistä kuullut, tein
kysymyksen minäkin.
-- Ohhoh, ettehän te voi kuunnella, kun ette tuota tiedä, sanoi Zuhin:
-- minä annan teille vihot, niin käytte läpi huomiseksi; eihän siitä
selittämisestä muuten ole hyötyä.
Häpesin tietämättömyyttäni, ja samalla tuntien Zuhinin huomautuksen
olevan paikallaan, lakkasin kuuntelemasta ja aloin tehdä havaintoja
näistä uusista tovereista. Luokiteltaessa ihmisiä comme-il-faut ja ei
comme-il-faut ihmisiin, nuo näyttivät kuuluvan toiseen luokkaan ja
herättivät siis minussa ei ainoastaan ylenkatsetta vaan myöskin
personallista vastenmielisyyttä, erittäinkin koska he, olematta comme
il faut, sittenkin pitivät minua vaan vertaisenaan, vieläpä
hyväntahtoisesti asettuivat jonkinlaisiksi suojelijoikseni. Tuota inhoa
herättivät minussa erittäinkin heidän jalkansa ja likaset kätensä
purtuine kynsineen, sekä Operovin pikkusormen pitkä kynsi, ja heidän
punertavat paitansa, ja irtonaiset rinnustimensa, ja haukkumasanansa,
joilla he osottivat, toinen toisilleen hellyyttä, ja likanen huone, ja
Zuhinin tapa alituiseen niistää nenäänsä painamalla sormea toista
sierainta vasten, ja erittäinkin heidän omaperäinen puhetapansa, jossa
sanoilla oli omituiset korkonsa ja sovitut painonsa.
Huolimatta kuitenkin näistä siihen aikaan minulle ylen vastenmielisistä
ulkonaisista seikoista minä vainusin noissa ihmisissä jotakin hyvää ja
kadehdin sitä iloista toverihenkeä, joka heitä yhdisti. Tunsin heihin
vetovoimaa ja pyrin heitä lähestymään, niin vaikeata kuin se minulle
olikin. Hiljaisen ja rehellisen Operovin jo tunsin: nyt oli erittäin
mieleeni tuo vikkelä, tavattoman älykäs Zuhin, joka näytti olevan tämän
piirin päämiehiä. Hän oli pienehkö, ruskeatukkainen, tanakka mies,
kasvot vähän turvonneet ja aina kiiltävät, mutta merkillisen viisaat,
elävät ja itsenäiset. Tuon ilmeen vaikutti ennen kaikkea hänen ei aivan
korkea, mutta mustien, syvien silmien yli käyristyvä otsansa, harjana
seisova lyhyt tukkansa, musta, aina ajelemattoman näkönen partansa. Hän
ei näyttänyt ajattelevan itseänsä (mikä puoli minua aina kovasti
miellytti ihmisissä), mutta hänen järkensä ei tuntunut milloinkaan
jäävän työttömäksi. Hänen kasvonsa olivat niitä paljon puhuvia kasvoja,
jotka muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin ensi kerran ne
näitte, yhtäkkiä kokonaan muuttuvat silmissänne. Tuo tapahtui minulle
lopulla iltaa. Yhtäkkiä näyttäytyi hänen kasvoillaan uusia ryppyjä
silmät painuivat syvemmäs, hymy muuttui toiseksi ja koko kasvot saivat
niin toisen muodon, että olisin vaivalla tuntenut häntä samaksi.
Kun lukeminen oli loppunut, niin Zuhin, muut ylioppilaat ja minä,
osottaakseni toverillisuuttani, joimme kukin lasillisen viinaa, ja
tuoppi meni melkein tyhjäksi. Zuhin kysyi kellä olisi ollut antaa
suutarinmarkka, että eräs vanha vaimo-ihminen, joka häntä palveli,
olisi lähetetty ostamaan lisää. Minä rupesin tarjoomaan omia rahojani,
mutta Zuhin ei ollut kuulevinaan ja kääntyi Operovin puoleen, joka
antoi hänelle lasihelmikukkarostaan vaaditun kolikon.
-- Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut
mitään.
-- Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan
ajatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon
luunydintä). -- Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta
hymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi
hänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole
enää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko
minusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä
niinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa;
-- kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla
juomapäällä.
-- Missä se kuljeksii? kysyi joku.
-- Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: --
jo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin
kapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. -- Mutta mikä terävä
pää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies
hukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se
luonnollaan yliopistossa pysyisi.
Vielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös
seuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli
lähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa
yksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin
Operovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli
tullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi
jonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista
Zuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan
voinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia
tuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa,
johon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja
tuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, -- vai pitikö antaa
myöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään
kohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan
täydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat
ihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia,
jotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka
heille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä
lähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen
kangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle
erittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut
heitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän
edessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä
ansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en
voinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle
pohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi
silmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla
jota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään
epämiellyttävää.
Parin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa
Zuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu,
olin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät
saavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni
mitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja
usein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille
tuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.
Päivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin,
perehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja
ainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän
kanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.
Kerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa,
erittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta.
Ihmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä,
tunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin
kirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan.
Pushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin
minulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena
lukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten
sekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon
paremmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää.
En myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä
suuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs
toinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston
orkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää
musiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin
heidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen
ääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta
lainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta
sitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se
ylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas
Ivan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi?
hollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi
joutavaa turhuutta? -- häämötteli minulle joskus jo mielessäni
kadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa,
jota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat
toisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta
tuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka
käytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja
saattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät
loukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään.
Toisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat
tehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin
luonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä
jotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut
jotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan
kanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.