Vaikka isä oli aikonut tulla vaimoineen Moskovaan vasta uuden vuoden
jälkeen, tuli hän jo lokakuussa syksyllä, jolloin oli vielä erinomainen
metsästyksen aika. Isä sanoi muuttaneensa aikeensa, koska hänen asiansa
oli tuleva senatissa esille; mutta Mimmi kertoi Audotja Vasiljevnan
siihen määrään ikävöineen maalla ja niin usein puhuneen Moskovasta ja
tekeytyneen niin sairaaksi, että isä vihdoin oli päättänyt hänen
pyyntönsä täyttää. -- "Sillä hän ei ollut koskaan isää rakastanut, vaan
oli ainoastaan soitellut rakkauttaan kaikkien korviin ja pyrkinyt vaan
rikkaihin naimisiin", lisäsi Mimmi haaveksivalla huokauksella,
ikäänkuin olisi sanonut: "toista olisi ollut, jos se mies olisi osannut
panna arvoa _eräille muille naisille_."
Nuo eräät muut naiset tekivät kuitenkin vääryyttä Audotja
Vasiljevnalle; tämän rakkaus isään, intohimoinen, uhrautumiseen
alistuva rakkaus ilmeni joka hänen sanastaan, katseestaan ja
liikkeestään. Mutta tämmöinen rakkaus ei häntä lainkaan estänyt,
samalla kun hän toivoi pysyä yhdessä jumaloitsemansa miehen kanssa,
myöskin toivomasta erikoisempaa päähinekoristetta madame Annetten
makasiinista, harvinaisella, sinisellä strutsin sulalla varustettua
hattua ja sinistä venetsialaista samettipukua, joka olisi
taiteellisesti paljastanut hänen siron, valkean rintansa ja
käsivartensa, mitkä olivat tähän saakka olleet näkymättöminä kaikille
muille paitsi miehelle ja piijoille. Katinka oli tietysti äitinsä
puolella, mutta meidän ja äitipuolemme välillä syntyi heti hänen
tulonsa päivästä alkaen jonkinlaiset merkilliset leikkisät välit. Kohta
hänen astuttuaan alas vaunuista Volodja, tehden kasvonsa totisiksi ja
silmänsä sameiksi, kumarrellen ja lyöden kantapäitänsä yhteen, lähestyi
hänen kättänsä ja sanoi ikäänkuin jotakuta matkien:
-- Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen
kättään!
-- Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna
vetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.
-- Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin
suudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä
puhetta.
Jos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä
ystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten
rakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet
jo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka
teeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä
todellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi --
joka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun -- ei se merkinnyt
yhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä
puutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun
jäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, --
tuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet
tahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me
emme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina
teeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme,
kumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina
vastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla,
yksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka
hanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja
yritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää
häntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko
maailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli
pisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti
hänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka
suuresti ihmetytti minua.
Alkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi
ja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä
äitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta
vaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt
mitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei
välttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa,
koska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän
ainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa,
asettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä,
että kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle
mielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä
piti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei
niittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin
täydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä
kehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen
tapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän
kodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen
vahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina
niinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin
varhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin
erikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein
aina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta
näyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan,
ainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain
yksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä
yksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen
häneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä
ollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän
oli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä
eikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli
vanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin
rakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta
punasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä,
ja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän
suhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa
ylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona
pikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain
hienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla
kauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani,
mitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet
häntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään
kotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin
kapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa
huoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta
rypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä
romaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin
taas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä
kurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin
jälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta
huoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo
ymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa
osottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista,
joita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän
oli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään
huulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka
eivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen
miestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään
kallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös
oli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä
itsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään;
hänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei
hän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa
mieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan
rakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä
todistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon,
alituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me
häpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen,
häpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen
virheitä.
Hän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös
rakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan
muidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden
omistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa
tehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta
hän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja
alttiutensa voimaa.
Isä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena,
joka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui
halustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen
kotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja
tasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että
hänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo
todellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna "altistui"
ja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän
Ljubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi
isää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon
kadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään
perhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta
kotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna "uhrautui"; joskin aivan
kipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti
velvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka
neljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan
paljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja
Vasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut
pelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen
tilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään,
ettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka
voitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan
kiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti
joka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin
saattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen
mustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan
maailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin
myöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti
lukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta
mitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja
onnettomuutensa miettimiseen.
Näiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä
tavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina,
jolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla
tuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä
hillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy
haluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.