Juuri tähän aikaan riippui ystävyyteni Nehljudovin kanssa enää vaan
hiuskarvasta. Olin jo liian kauan arvostellut häntä ollakseni näkemättä
hänessä vikoja; mutta nuoruuden alkuaikoina me rakastamme ainoastaan
intohimon perustuksella, ja siksi ainoastaan täydellisiltä näyttäviä
ihmisiä. Mutta heti kun intohimon usva alkaa vähitellen häipyä tai sen
läpi tahtomattammekin arvostelun selvät säteet välkähtävät ja me näemme
intohimomme esineen sen oikeassa valossa, ansioineen ja puutteineen,
niin puutteellisuudet, odottamatta esiin tulleina, kouraantuntuvina,
liioteltuina pistävät silmiimme, uutuuden viehätys ja toivo, että
joku toinen ihminen saattaa silti olla täydellinen, edistävät
kylmentymistämme jopa vastenmielisyyttäkin entistä intohimomme esinettä
kohtaan, ja säälimättä me heitämme sen luotamme ja kiirehdimme uutta
täydellisyyttä hakemaan. Ettei minun käynyt juuri samoin suhteissani
Nehljudoviin, siitä saan kiittää hänen itsepintaista, pedantillista,
enemmän järkiperäistä kuin sydämmellistä kiintymystänsä minuun, jota en
olisi mitenkään kehdannut pettää. Paitsi sitä meitä liitti toisiimme
tuo merkillinen avomielisyyden lupauksemme. Erottuamme me ikäänkuin
pelkäsimme jättää toinen toisemme valtaan kaikkia noita toiselle
uskottuja ja itseä hävettäviä siveys-salaisuuksia. Toiselta puolen taas
tuo avomielisyyden periaatteemme, kuten molemmat näimme, ei enää
pitkään aikaan tullut välillämme noudatetuksi, vaan päinvastoin
häiritsi meitä ja synnytti outoja keskinäisiä suhteita välillemme.
Dmitrin luona tapasin tänä talvena melkein joka kerta hänen
ylioppilastoverinsa, Bezobedovin, jonka kanssa hän luki yhdessä.
Bezobedov oli pienenläntä, rokonarpinen, laiha mies, jonka kädet olivat
aivan pienet ja syyläin peittämät, tavaton tukka aina kampaamatonna,
vaatteet aina repaleisina; hän oli likanen, sivistymätön ja
huonopäinenkin. Dmitrin välit hänen kanssaan, samoin kuin Ljubov
Sergejevnankin kanssa olivat minulle käsittämättömät. Ainoa perustus,
jolla hän oli saattanut valita tuon miehen kaikkien toveriensa joukosta
ja tehdä sen kanssa ystävyyden liiton, saattoi olla ainoastaan se, että
rumempaa ulkonäköä kuin Bezobedovilla ei ollut yhdelläkään
ylioppilaalla koko yliopistossa. Mutta arvatenkin juuri siitä syystä
halusi Dmitri, kaikille vastahakoon, osottaa juuri tuolle olennolle
ystävyyttä. Kaikissa heidän väleissään tuntui Dmitrin ylpeä tunne: "Kas
minulle on yhdentekevää mitä miehiä te olette, minulle ovat kaikki
yhdenarvoiset, ja kun häntäkin rakastan, niin se merkitsee, että hänkin
on hyvä."
Ihmettelin, miten hän jaksoi alituiseen pakottaa itseänsä, ja miten
Bezobedov parka kesti tukalaa asemaansa. Koko tuo ystävyys oli minulle
ylen vastenmielinen.
Kerran tulin Dmitrin luo viettääkseni illan yhdessä hänen äitinsä
vierashuoneessa, jutellaksemme ja kuunnelluksemme Varinkan laulua tai
lukua; mutta Bezobedov jo istui ylhäällä. Dmitri vastasi minulle
jyrkällä äänellä, ettei voinut tulla alas, koska, kuten näin, hänellä
oli vieraita.
-- Ja mitä hauskuutta siellä on? lisäsi hän: -- paljon parempi on kun
jäämme tänne rupattelemaan.
Vaikkei minua lainkaan haluttanut viettää paria tuntia Bezobedovin
seurassa, en kuitenkaan rohjennut yksin mennä vierashuoneeseen, ja
harmitellen ystäväni omituisuuksille istuin äänetönnä keinutuoliin
keinumaan. Hirveästi vihottelin Dmitrille ja Bezobedoville siitä, että
he olivat riistäneet minulta ilon oleskella alhaalla; odotin vaan
milloin Bezobedov lähtee, ja apein mielin kuuntelin heidän
keskusteluaan. "Mainion suloinen vieras! Istu vaan sen kanssa!"
ajattelin minä, kun lakeija toi teetä ja Dmitrin oli noin viisi kertaa
pyytäminen Bezobedovia ottamaan lasia, koska ujo vieras piti
velvollisuutenaan alussa kieltäytyä ja sanoa: "ottakaahan te ensin."
Dmitri, ihan selvästi pakottaen itseään, huvitteli vierastaan
puhelulla, johon koki kaikin tavoin ja useaan kertaan vetää myös minut
osalliseksi. Minä murjotin synkkänä ja vaiteliaana.
"Älä koetakaan tehdä semmoista naamaa, ettei muka kukaan aavistaisi
sinun ikävöivän", käännyin minä ajatuksissani Dmitrin puoleen, yhä
vaijeten ja tasaisesti kiikkuen edestakasin keinutuolissa.
Jonkinlaisella mielihyvällä minä yhä enemmän kiihdytin itsessäni mykkää
vihaa ystävääni kohtaan. -- "Kylläpä olet pöllö, ajattelin minä
hänestä: -- voisit viettää hauskasti illan omien kotolaistesi seurassa,
mutta ei, siinä se istuu mokomankin elukan seurassa, ja aika vaan
rientää, kohta on jo myöhäistä mennä vierashuoneeseen", -- ja minä
mulkoilin ystävääni puhtainta sappea. Hänen kätensä, koko asentonsa,
kaulansa, ja erittäinkin niskansa ja polvensa inhottivat ja loukkasivat
minua siihen määrään, että olisin suurella nautinnolla tällä hetkellä
tehnyt hänelle vaikka mitä pahaa.
Vihdoin Bezobedov nousi lähteäkseen, mutta Dmitri tietysti ei voinut
heti päästää noin miellyttävää vierasta: tarjosi hänelle yösijaa, johon
Bezobedov onneksi ei kuitenkaan suostunut, vaan läksi.
Saatettuaan hänet Dmitri palasi ja vähän itsetyytyväisesti hymyillen ja
hieroen yhteen käsiänsä, -- luultavasti senkin johdosta, että oli kuin
olikin pitänyt päänsä, ja myöskin sen johdosta, että oli vihdoin
päässyt ikävästä, -- alkoi kävellä pitkin huonetta, tuon tuostakin
minuun vilkaisten. Hän inhotti minua yhäkin enemmän. "Kuinka se
uskaltaa kävellä ja hymyillä!" ajattelin minä.
-- Miksi vihottelet? sanoi Dmitri äkkiä, pysähtyen eteeni.
-- En lainkaan vihottele, vastasin minä niinkuin aina tällaisissa
tapauksissa vastataan: -- minua vaan harmittaa, että sinä teeskentelet
sekä minun, että Bezobedovin, että itsesikin edessä.
-- Mitä joutavia! En teeskentele koskaan kenenkään edessä.
-- Minä en ole unohtanut avomielisyyden lupaustamme ja puhun siis
suoraan. Olen vakuutettu, sanoin minä, ettet voi sietää tuota
Bezobedovia, niinkuin en minäkään, sillä hän on tyhmä ja herraties
mitä, mutta sinä vaan haluat kopeilla hänen kustannuksellaan.
-- En vähintäkään! Ja ensiksikin, Bezobedov on perin hyvä mies...
-- Mutta minä sanon: kopeilet! Sanonpa vielä, että sinun ystävyytesi
Ljubov Sergejevnaan perustuu myöskin siihen, että hän pitää sinua
jumalana.
-- Sanoinhan sinulle, että ei perustu.
-- Mutta minä sanon, että perustuu, sillä semmoista olen itsekin
kokenut, vastasin minä pidätetyn harmin kiihkeydellä ja haluten
avomielisyydelläni saattaa hänet aseettomaksi: olen sanonut ja sanon
vieläkin, että aina kuvailen rakastavani niitä ihmisiä, jotka puhuvat
minulle miellyttävää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin huomaan,
ettei oikeata ystävyyttä välillämme olekaan.
-- Ei, jatkoi Dmitri, vihaisella liikkeellä oikaisten kaulustansa: kun
minä rakastan, niin eivät ylistykset eikä moitteet voi tunnettani
muuttaa.
-- Se ei ole totta; olenhan sinulle tunnustanut, että kun isäni sanoi
minua heittiöksi, niin minä jonkun aikaa vihasin häntä ja halusin hänen
kuolemaansa, samoin sinäkin...
-- Puhu sinä vaan omasta puolestasi. Hyvin ikävä on, jos olet
sellainen...
-- Päinvastoin, kiljasin minä hypähtäen keinutuolista ja raivokkaan
urhoollisena katsoen häntä silmiin; tuo oli huonosti sanottu; etkös ole
puhunut minulle veljestä, -- enpä minä sitä sinulle muistuta, sillä se
olisi epärehellistä, etkös ole puhunut... mutta kyllä minä sanon
sinulle miten sinua nyt ymmärrän...
Ja haluten pistää häntä vielä enemmän kuin hän oli minua pistänyt,
aloin hänelle todistaa, ettei hän rakasta ketään, ja lausuin julki
kaiken sen, jossa luulin olevani oikeutettu häntä moittimaan. Olin
hyvin tyytäväinen siihen, että olin kaikki sanonut, aivan unohtaen,
että tämmöisen paljastuksen ainoa hyväksyttävä tarkotus saattoi olla
se, että hän tunnustaisi virheensä, joista minä huomautin, mutta tuo
tarkotus ei missään tapauksessa voinut toteutua tällä hetkellä, jolloin
hänen mielensä oli kiihottunut. Rauhallisena ollessaan, jolloin hän
todella olisi voinut tunnustaa, en olisi koskaan hänelle tätä sanonut.
Väittelymme alkoi jo muuttua riidaksi, kun Dmitri samassa vaikeni ja
meni toiseen huoneeseen. Minä rupesin menemään hänen perässään ja
jatkoin puhettani, mutta hän ei vastannut minulle. Tiesin, että hänen
vikojensa luetteloon oli otettu myöskin pikastuminen, ja nyt hän sitä
karkotteli luotaan. Minä kiroilin mielessäni kaikkia hänen
luettelojaan.
Siihenpä nyt oli tuonut meidät tuo periaate: _sanoa toiselle kaikki
mitä tunsimme, eikä koskaan kellekään kolmannelle puhua toisistamme_.
Innostuen avomielisyyteemme olimme joskus tunnustaneet toisillemme
häpeällisimpiäkin seikkoja, omaksi vahingoksemme sekottaen usein
pelkkiä mielessä herääviä, ohimeneviä ajatuksia todellisiin pahoihin
haluihin ja tuntoihin, kuten oli esimerkiksi se minkä olin äsken
hänelle sanonut; silläpä nämä tunnustukset eivät liittäneet meitä
lujemmin toisiimme, vaan päinvastoin kuivattivat ystävyyttämme ja
edensivät meitä toisistamme. Ja nyt itserakkaus ei sallinut hänen tehdä
kaikkein tyhjänpäiväisintä tunnustusta, ja riidan tulessa me käytimme
hyväksemme niitä aseita, joita itse olimme ennen toisillemme antaneet
ja jotka haavottivat hirmuisen kipeästi.