Tänä talvena tapasin hyvin usein sekä Dmitriä itseään, joka kävi tuon
tuostakin meillä, että myös koko heidän perhettään, johon olin alkanut
kiintyä.
Nehljudovilaiset -- äiti, täti ja tytär -- viettivät kaiket illat
kotona ja ruhtinatar rakasti, että iltasin hänen luokseen kokoontui
nuorisoa, semmoisia miehiä, jotka pystyivät -- kuten hän sanoi --
viettämään koko illan ilman kortteja ja tansseja. Mutta arvatenkin oli
tämmöisiä miehiä harvassa, koskapa minä, joka kävin heidän luonaan
melkein joka ilta, harvoin tapasin siellä vieraita. Olin läheltä
tutustunut tämän perheen jäseniin, heidän erilaisiin tunnelmiinsa, olin
jo päässyt heidän keskinäisten suhteittensakin perille, tottunut heidän
huoneihinsa ja huonekaluihin, ja kun ei ketään vieraita ollut, tunsin
itseni peräti vapaaksi, lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin
jäin kahden kesken Varinkan seuraan. Minusta yhä näytti, että hän,
ollen rumanpuoleinen neiti, olisi kovin halunnut, että olisin häneen
rakastunut. Mutta jo tämäkin tukaluus alkoi mennä ohitse. Hän osotti
kyllin selvään hänelle olevan yhdentekevää puhuiko hän minun, vai
veljensä, vai Ljubov Sergejevnan kanssa, niin että vihdoin totuin
katsomaan häneen luonnollisesti, niinkuin tavalliseen ihmiseen, joka ei
mitenkään häpeä osottaa sitä iloa, minkä hänen seuransa hänelle
tuottaa. Tuttavuutemme kestäessä hän kaiken aikaa esiintyi minun
silmissäni -- päivin: milloin hyvin rumana, milloin rumanpuoleisena
neitinä, mutta hänen suhteensa en kertaakaan kysellyt itseltäni, olenko
rakastunut vai en. Joskus kyllä puhelin välittömästi hänen itsensä
kanssa, mutta useimmiten kuitenkin puhelin hänen kanssaan kääntyen
Ljubov Sergejevnan tai Dmitrin puoleen, ja tämä jälkimäinen puhelutapa
minua erittäin miellytti. Minulle tuotti suurta tyydytystä jutella
hänen läsnä ollessaan, kuulla hänen laulavan ja yleensä tietää hänen
olemisestaan samassa huoneessakin, jossa itse olin; mutta ajatus siitä,
millaiseksi suhteeni Varinkaan vastaisuudessa muodostuu, ja entinen
aikomukseni uhrautua ystäväni hyväksi, jos tämä rakastuu sisareeni,
tuli enää harvoin mieleeni. Jos tämmöiset ajatukset juolahtivatkin
päähäni, niin tuntien tyytyväisyyttä nykyisyyteen tahtomattanikin
karkotin tulevaisuuden ajatukset.
Tästä läheisestä tutustumisesta huolimatta pidin välttämättömänä
velvollisuutenani peittää Nehljudovien koko joukkokunnalta ja
erittäinkin Varinkalta varsinaisia tunteitani ja mielihalujani,
koetinpa päinvastoin osottaa itseäni ihan toiseksi nuoreksi mieheksi
kuin oli se, mikä todellisuudessa olin, jopa semmoiseksi joutumista
todellisuudessa ei olisi voinut ollakaan. Koetin näyttäytyä tuliseksi,
innostuvaksi, huudahtelin ihastuksesta, tein innokkaita kädenliikkeitä,
kun jokin minua muka hirveästi miellytti, samalla kun koetin näyttäytyä
välinpitämättömäksi jokaiseen todella kummallisempaan asiaan, jonka
näin tai josta minulle kerrottiin: koetin esiintyä ilkeänä ivaajana,
jolla ei ole mitään pyhää, ja samalla myös hienona havaintojen
tekijänä: koetin esiintyä loogillisena kaikissa teoissani, tarkkana ja
täsmällisenä elämässä, ja samalla kuitenkin kaikkea aineellista
halveksivana. Voin rohkeasti väittää olleeni todellisuudessa paljoa
parempi kuin se outo olento, jota koetin itsestäni saada; mutta
sittenkin, semmoisenakin miksi tekeydyin, kiintyivät Nehljudovit
minuun, eivätkä onnekseni näyttäneet uskovan valheolentooni. Ljubov
Sergejevna oli ainoa, joka piti minua mitä suurimpana egoistina,
jumalattomana pilkkaajana, eikä tuntunut rakastavan minua. Hän kinaili
usein kanssani, suuttui ja hämmästytti minua katkonaisilla, kaikkea
yhteyttä vailla olevilla lauseillaan. Mutta Dmitri pysyi häneen yhä
entisissä kummallisissa, enemmän kuin ystävällisissä suhteissa eikä
sanonut kenenkään ymmärtävän Ljubov Sergejevnaa, joka muka teki hänelle
hyvin paljon hyvää. Ja tämä heidän keskinäinen ystävyytensä yhä
entiseen tapaan katkeroitti koko perhettä.
Varinka, jutellessaan kerran kanssani tästä kaikille meille
käsittämättömästä liitosta, selitti sen näin:
-- Dmitri on itserakas. Hän on liian ylpeä, ja niin viisas kuin onkin,
pitää hyvin paljon ylistyksestä ja ihailusta, tahtoo aina olla
ensimäinen, mutta täti kaikessa viattomuudessaan on hänen ihailijansa
eikä ole kyllin hienotunteinen peittääkseen tätä ihailuaan, joten tulee
imarrelleeksi Dmitriä, ei kyllä teeskennellysti vaan aivan tosissaan.
Tämä väite painui mieleeni, ja kun myöhemmin sitä seuloin, en voinut
olla ajattelematta, kuinka viisas Varinka sentään oli, jonka johdosta
mielihyvällä enensin hänelle arvonantoani. Tämmöisiä arvon-enennyksiä
havaitun järkevyyden ja muiden siveellisten ansioiden perustuksella
tein kyllä mielihyvällä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ankaralla
punnitsemisella, enkä koskaan päästänyt itseäni innostumaan ja
nostamaan arvonantoani huippuunsa. Niinpä kun Sofia Ivanoviin, joka
saattoi väsymättä hänestä puhua, minulle kertoi miten Varinka neljä
vuotta sitten lapsena maalla oli kerran luvatta antanut kaikki
vaatteensa ja kenkänsä talonpoikaislapsille, niin että vaatteita
piti sitten hakea takasin, en minä heti pitänyt tätä tapausta
arvon-enennystä ansaitsevana, vaan mielessäni ivasin häntä tuommoisen
epäkäytännöllisen katsantotavan johdosta.
Kun Nehljudoveilla oli vieraita, joskus muiden muassa myös Volodja ja
Dubkov, vetäysin minä tyytyväisenä ja kotolaisen rauhallisella
tunteella viimeiselle taka-alalle, en puhellut, vaan ainoastaan
kuuntelin mitä muut puhuivat. Ja kaikki mitä muut puhuivat, näytti
minusta niin uskomattoman typerältä, että hengessäni ihmettelin, kuinka
niin viisas, loogillinen nainen kuin ruhtinatar ja koko hänen
perheensä, saattoi kuunnella semmoisia loruja, vieläpä vastata niihin.
Jos olisin silloin huomannut verrata näitä loruja, joita muut puhuivat,
siihen mitä puhuin itse, kun ei heitä ollut, en varmaankaan olisi
ihmetellyt. Vielä vähemmin olisin ihmetellyt, jos olisin päässyt
käsittämään, että meidän omat kotolaiset -- Audotja Vasiljevna,
Ljubotshka ja Katinka -- olivat juuri samallaisia naisia kuin kaikki
muut, ei ollenkaan ala-arvoisempia, ja olisin muistanut, kuinka Dubkov,
Katinka ja Audotja saattoivat pitkinä iltoina jutella keskenään
iloisesti hymyillen; kuinka Dubkov melkein joka kerta ja milloin minkin
tekosyyn nojalla alkoi tuntehikkaasti deklamoida: "Au bouquet de la
vie, infortuné convive..." tai kohtia "Demoonista", ja yleensä millä
innolla ja mitä tyhmyyksiä he puhuivat monta tuntia peräkkäin.
Tietysti vieraiden läsnäollessa Varinka tuli minua vähemmin
huomanneeksi kuin ollessani kahden kesken, ja silloin ei luettu ääneen
eikä soiteltu, joka muuten oli niin hauskaa. Seurustellessaan vieraiden
kanssa hän menetti minusta nähden parhaimman puolensa -- tuon
rauhallisen järkevyytensä ja luonnollisuutensa. Muistan miten hänen
keskustelunsa teatterista ja ilmasta veljeni Volodjan kanssa minua
oudostuttivat. Tiesin Volodjan välttävän ja halveksivan banaalisuutta
enemmän kuin mitään muuta maailmassa, samoin Varinkakin aina nauroi
teeskenneltyä mielenkiintoa "ilma"-keskusteluissa y.m., -- mutta miksi
he yhteen tultuaan molemmat alituiseen puhuivat mitä joutavinta roskaa,
ja ikäänkuin häpesivät toistensa puolesta? Joka kerta tämmöisten
keskustelujen jälkeen minä itsekseni vihottelin Varinkalle, seuraavana
päivänä laskin pilaa eilisistä vieraista, mutta olon Nehljudovien
perhepiirissä tunsin vielä hauskemmaksi.
Miten olikaan, aloin tuntea huvittavammaksi seurustella Dmitrin kanssa
hänen äitinsä vierashuoneessa, kuin kahden kesken Dmitrin kanssa.