Sydämmen-asiain kanssa olin tänä talvena hyvinkin paljon tekemisissä.
Olin näet kolmeen kertaan rakastunut. Kerran olin kovasti rakastunut
erääseen hyvin täyteläiseen naiseen, joka minun läsnä ollessani
ratsasti Freitagin manesissa, ja jonka tähden minä joka tiistai ja
perjantai, eli niinä päivinä, joina hän ratsasti, ilmestyin manesiin
häntä katsomaan, mutta joka kerta minä kovasti pelkäsin, ettei hän vaan
huomaisi minua ja asetuin senvuoksi aina hyvin kauas hänestä, nopeasti
pakenin sitä paikkaa, mistä hänen oli kulkeminen, ja huolimattomasti
käännyin pois, kun hän sattui katsahtamaan minuun päin. Tästä syystä en
edes tullut tarkemmin nähneeksi hänen kasvojaan, enkä tähän päivään
asti tiedä, oliko hän todella kaunis vai ei.
Dubkov, joka oli sen naisen kanssa tuttu, tapasi minut kerran manesissa
piiloutuneena lakeijain ja turkkien taakse, joita nämä pitelivät, ja
saatuaan Dmitriltä kuulla tilani, tahtoi esittää minut tuolle
amatsoonille, -- josta niin pelästyin, että suinpäin hyökkäsin
manesista ulos, ja pelosta, että hän oli sille jo maininnut minusta, en
uskaltanut enää pistää jalkaani manesiin, en edes tulla lakeijoihin
asti.
Kun rakastuin tuntemattomiin ja erittäinkin naimisissa oleviin naisiin,
jouduin vielä tuhat kertaa pahemman ujouden alaiseksi kuin se, joka oli
minut vallannut Sonitshkan edessä. Minä pelkäsin enin kaikesta
maailmassa, että rakkauteni esine saisi tietää rakkaudestani tai edes
olemassaolostanikin. Minusta näytti, että jos hän vaan olisi saanut
tietää siitä tunteesta, joka minulla häntä kohtaan oli, niin se olisi
ollut hänelle semmoinen loukkaus, jota hän ei olisi voinut koskaan
anteeksi antaa. Ja kylläpä olikin asian laita semmoinen, että jos tuo
amatsooni olisi päässyt perille, millä silmillä minä häntä lakeijain
takaa katselin, ja kuinka minä kuvailin ryöstäväni hänet ja vieväni
maalle, ehkä hänen loukkaantumisensa olisi ollutkin oikeutettu. Mutta
selvästi en voinut käsittää, että tuntemalla minut hän ei vielä
tarvinnut tuntea ajatuksiani, ja että ei siis olisi ollut mitään
häpeällistä tutustua hänen kanssaan.
Toisen kerran rakastuin Sonitshkaan, kun tapasin hänet sisareni luona.
Toinen rakkauteni häneen oli jo kauan sitten haihtunut, mutta minä
rakastuin vielä uuden kerran häneen sen johdosta, että Ljubotshka antoi
minulle vihkosen runoja, jotka Sonitshka oli jäljentänyt ja jossa
vihossa Lermontovin "Demooni" oli muutamissa synkän rakkauden kohdissa
alleviivotettu punasella läkillä ja kukkia sivujen väliin pistetty.
Muistin, kuinka Volodja oli suudellut viime vuonna neitosensa kukkaroa.
Minä koetin tehdä samaa, ja todellakin, kun ollessani illalla yksin
huoneessani aloin haaveksien katsella kukkaa ja viedä sitä huulilleni,
niin tulin jonkinlaiselle miellyttävälle itkupäälle ja olin uudestaan
rakastunut, eli oikeastaan semmoista muutamien päivien kuluessa
kuvailin.
Kolmannen kerran vihdoin rakastuin tänä talvena erääseen neitoseen,
johon Volodjakin oli rakastunut ja joka kävi meillä. Tässä neitosessa
muistaakseni ei ollut yhtään mitään kaunista, ainakaan ei sitä
kaunista, joka tavallisesti oli mieleeni. Hän oli erään moskovalaisen
etevän ja oppineen naisen tytär, pieni, laiha, päässä pitkät,
englantilaiset kutrit ja profiili läpikuultava. Kaikki sanoivat, että
tämä neiti on vielä äitiänsäkin oppineempi ja etevämpi; mutta tätä
asiaa en minä voinut arvostella, sillä tuntien jonkinlaista jumaloivaa
pelkoa hänen järkensä ja oppinsa edessä, olin ainoastaan yhden kerran
puhunut hänen kanssansa ja silloinkin sanomattomalla vavistuksella.
Mutta Volodjan ihastus -- ja hän ihastusta osottaessaan ei milloinkaan
välittänyt ympäristöstä -- tarttui minuun semmoisella voimalla, että
kiihkeästi rakastuin neitiin. Kun aavistin, että Volodja pahastuu, jos
saa tietää, että "kaksi velimiestä oli rakastunut yhteen ja samaan
neitiin", en puhunut hänelle mitään rakkaudestani. Minulle tuotti tässä
tunteessa juuri se ajatus tyydytystä, että rakkautemme oli siihen
määrään puhdas, ettemme riitaantuneet keskenämme vaikka sen esineenä
oli sama ihana olento, vaan olimme kumpikin valmiit uhraantumaan
toistemme hyväksi, jos se tulisi välttämättömäksi. Vaikka tosin mitä
uhraantumiseen tuli, ei Volodja tainnut olla siihen niinkään valmis,
sillä hän oli rakastunut niin kiihkeästi, että oli aikonut antaa
korvalle ja vaatia kaksintaisteluun erästä todellista diplomaattia,
jonka oli määrä mennä tuon neidin kanssa naimisiin. Mutta minun oli
hyvin mieluista uhrata tunteeni, ehkä siksi, ettei se paljon vaivaa
maksanut, koska olin ainoastaan yhden kerran antautunut hienoon
keskusteluun tämän neidin kanssa klassillisen musiikin arvosta, ja
rakkauteni kaikista ponnistuksista huolimatta haihtui seuraavalla
viikolla.