Häät oli vietettävät kahden viikon kuluttua: mutta luennot alkoivat
aikasemmin, ja me Volodjan kanssa matkustimme syyskuun alussa
Moskovaan. Nehljudovit olivat jo myöskin palanneet maalta. Dmitri
(jonka kanssa olimme erotessa päättäneet kirjottua toisillemme, mutta
tietysti emme kertaakaan kirjottaneet), ajoi heti luokseni ja me
suostuimme niin, että hän seuraavana päivänä saattaa minut yliopistoon
ensi kertaa luentoja kuuntelemaan.
Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä.
Heti kun astuin luentosaliin, tunsin kuinka olentoni katoaa
mitättömäksi tässä ilosessa nuorisolaumassa, joka lainehtii kirkkaassa,
suurien ikkunoiden läpi tulevassa päivänpaisteessa, meluten kaikissa
ovissa ja käytävissä. Oleminen tämän äärettömän joukon jäsenenä tuntui
aika miellyttävältä. Mutta minulla oli hyvin vähän tuttavia kaikkien
näiden joukossa, ja niidenkin kanssa, jotka olivat tuttuja, rajottui
tuttavuus päännyykäytyksiin ja sanoihin: "päivää Irtenjev!" Ympärilläni
tervehdittiin, tungeskeltiin, kuului ystävyyden, hymyn, pilan sanoja
joka taholta. Kaikkialla tunsin tuota nuorta seuraa yhdistävää sidettä,
ja tunsinpa vielä, että tämä side oli ikäänkuin jättänyt minut
ulkopuolellensa. Mutta tuo oli ainoastaan hetkellinen vaikutus. Siitä
syntyneen harmin vuoksi minä päinvastoin rupesin pian ajattelemaan,
että on hyväkin minun olla kuulumatta koko tähän seuraan, -- että
minulla pitääkin olla oma erikoinen piirini hienompia ihmisiä, ja
istuin kolmannelle penkille, missä istuivat kreivi B., purooni Z.,
ruhtinas P., Iivin ja muita samallaisia herroja, joista Iivin ja kreivi
B. olivat minulle tuttuja. Mutta nämätkin herrat katsoivat minuun niin,
etten tuntenut kuuluvan heidänkään joukkoonsa. Aloin tarkastella mitä
ympärilläni tapahtui. Semjonov, harmaine hiustupsuineen ja valkoisine
hampaineen, istui takin napit auki jotenkin lähellä minua ja pulpettiin
nojautuneena pureskeli kynää. Se kymnasisti, joka oli ensimäisenä
suorittanut pääsytutkinnot, istui ensimäisellä penkillä poski yhä
sidottuna mustalla liinalla ja leikki hopeaisen kellonavaimensa kanssa.
Ikonin, joka sittenkin oli kuin olikin tullut ylioppilaaksi, istui
ylimmällä penkillä sinisissä reunajuovaisissa housuissa, jotka
peittivät koko saappaan. Hän huusi nauraen olevansa parnassilla.
Ilinka, joka kumarsi minulle ihmeekseni ei ainoastaan kylmästi, vaan
vieläpä ylenkatseellisestikin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa
olevamme täällä yhdenvertaisia, istui ihan edessäni ja pantuaan
hyvin tuttavallisesti jalkansa pulpetille (luullakseni minun
kustannukselleni), jutteli toisen ylioppilaan kanssa, silloin tällöin
katsahdellen minuun. Vieressäni jutteli Iivinin joukkokunta
ranskankielellä. Nuo herrat tuntuivat minusta ylen tyhmiltä. Jokainen
sana, jonka kuulin heidän keskustelustaan, tuntui minusta ei ainoastaan
typerältä, vaan väärin lausutultakin (ce n'est pas français, puhelin
minä itsekseni), mutta taas Semjonovin, Ilinkan ja muiden asennot,
puheet ja hommat tuntuivat minusta epähienoilta, sopimattomilta, ei
"comme il faut".
Minä en kuulunut mihinkään joukkokuntaan, ja tuutien itseni
yksinäiseksi ja kykenemättömäksi lähestymiseen, vihottelin itsekseni.
Eräs ylioppilas edessäni olevalla penkillä puri kynsiään niin että
sormien päät punersivat, ja tuo tuntui minusta niin vastenmieliseltä,
että siirryin kauemmaksi hänestä. Muistan tänä ensi päivänä olleeni
mieleltäni hyvin surullinen.
Kun professori tuli esille ja kaikki vaikenivat, muistan laajentaneeni
satiirisen arvosteluni myöskin professoriin, ja minua oli
hämmästyttävinään se, että hän alkoi luentonsa johdatuksella, jossa
mielestäni ei ollut mitään järkeä. Olisin tahtonut, että luento olisi
ollut alusta loppuun niin järkevä, ettei siitä olisi voinut ottaa pois
eikä siihen lisätä ainoatakaan sanaa. Kun petyin, niin piirtelin
vihkooni, joka oli kauniisti sidottu ja johon olin kirjottanut
"ensimäinen luento", kahdeksantoista profiilia, jotka yhtyivät piiriin
kukan tavalla, ja ainoastaan silloin tällöin olin liikuttavinani kättä
paperilla, että professori olisi luullut minun kirjottavan muistiin.
Tämän luennon kestäessä tulin siihen päätökseen, että on aivan
tarpeetonta kirjottua kaikkea, mitä professori tulee puhumaan, ja sitä
sääntöä noudatinkin luentojen päättymiseen asti.
Seuraavilla luennoilla en enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, olin
tehnyt tuttavuuksia, puristanut toverien kättä, keskustellut, mutta
sittenkään ei minun ja toverien välillä syntynyt todellista
lähestymistä, ja vielä useinkin sain siis sydämmessäni surra ja
teeskennellä. Iivinien joukkokuntaan eli aristokraatteihin, joiksi
heitä yleensä sanottiin, en voinut yhtyä, koska, mikäli nyt muistan,
vierastelin heitä, ja tervehdin ainoastaan silloin kuin he minua
tervehtivät, mutta he puolestaan näyttivät hyvin vähän kaipaavan minun
tuttavuuttani. Enemmistön kanssa taas en yhtynyt aivan toisista syistä.
Heti kun tunsin, että joku toveri alkoi minuun kiintyä, minä annoin
hänen tietää käyväni päivällisillä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona, ja
että minulla on omat vaunut. Tätä puhuin ainoastaan näyttäytyäkseni
edullisemmalta puoleltani ja siinä tarkotuksessa, että toveri olisi
minuun kiintynyt sen johdosta vielä enemmän; mutta melkein joka kerta
kävi päinvastoin, niin että annettuani tietää sukulaissuhteestani
ruhtinas Ivan Ivanovitshiin, toveri ihmeekseni muuttui äkkiä ylpeäksi
ja kylmäksi.
Olipa joukossamme muiden muassa vapaata paikkaa nauttiva ylioppilas
Operov, vaatimaton, hyvin lahjakas ja ahkera nuorukainen, joka
tervehtiessään piti kättä aina lautana, kääntämättä sormia ja tekemättä
kädellä mitään liikettä, niin että toverit joskus piloilla tarjosivat
hänelle kättä samalla tavalla vastaan. Minä istuin meikein aina hänen
viereensä ja usein puhelin hänen kanssaan. Operov miellytti minua
erittäinkin niiden vapaiden mielipiteiden vuoksi, joita hän lausui
professoreista. Hän arvosteli hyvin selvään ja tarkasti jokaisen
professorin luennoimista, jopa joskus ivasikin heitä, mikä suuresti
oudostutti ja hämmästytti minua, sanottu kun se oli hänen hiljaisella
pikku äänellään, joka piiperti hänen pikkuruikkuisesta suustaan. Siitä
huolimatta hän kuitenkin hyvin suurella huolella kirjotteli muistiin
hienolla käsialallaan poikkeuksetta kaikki luennot. Me aloimme jo
tutustua toisiimme, päätimme valmistua yhdessä, ja hänen pienet,
harmaat lyhytnäköiset silmänsä alkoivat jo mielihyvällä kääntyä
puoleeni, ilmestyessäni paikoilleni hänen viereensä. Mutta minä pidin
tarpeellisena kerran keskustellessamme ilmottaa hänelle, että äitini
oli kuollessaan pyytänyt isää olemaan panematta meitä valtionkouluun,
ja että kaikki valtionkoulujen oppilaat saattoivat kyllä olla
oppineita, mutta minusta nähden myös jotain toista, nimittäin ce ne
sont pas des gens comme il faut, -- sanoin minä änkyttäen ja tuntien
jostakin syystä punastuvani. Operov ei vastannut mitään, vaan
seuraavilla kerroilla hän ei tervehtänyt minua ensiksi, ei tarjonnut
kättään eikä jutellut, ja kun istuin paikoilleni, niin hän, kumartaen
päänsä sormen etäisyydelle vihoista, oli niitä tutkivinaan. Minä
ihmettelin tätä Operovin aiheetonta kylmenemistä. Mutta pour un jeune
homme de bonne maison pidin sopimattomana hieroa sovintoa vapaapaikkaa
nauttivan ylioppilas Operovin kanssa, ja jätin hänet siis rauhaan,
vaikka hänen kylmenemisensä tunnustaakseni minua suuresti suretti.
Kerran saavuin ennen häntä, ja kun eräs mielikki professoreista oli
luennoitseva, niin oli kokoontunut paljon semmoisiakin, jotka muuten
eivät käyneet luennoilla, ja kaikki paikat näin ollen olivat otetut;
minä istuin Operovin paikalle, asetin vihkoni pulpetille ja poistuin.
Palattuani luentosaliin huomasin vihkoni muutetuiksi takimmaiselle
pulpetille ja Operovin istuvan minun paikallani. Minä huomautin
hänelle, että olin pannat siihen vihkoni.
-- Mistä minä tiesin, vastasi hän punastuen ja katsomalla minuun.
-- Toistan teille, että panin vihkoni tähän, sanoin uudelleen ja aloin
tahallani kiivastua, aikoen pelottaa häntä urhoollisuudellani. --
Kaikki sen näkivät, lisäsin minä ympärillä oleviin ylioppilaihin
katsahtaen, mutta vaikka monet katsoivat uteliaina minuun, niin ei
kukaan vastannut.
-- Ei täällä paikkoja osteta, vaan se istuu, joka ennen ehtii, sanoi
Operov vihasesti liikahtaen ja pahastuneena minuun vilkaisten.
-- Se merkitsee, että te olette moukka, sanoin minä.
Operov taisi murahtaa jotakin semmoista kuin: "ja sinä olet tyhmä
nulikka", mutta minä en sitä yhtään kuullut. Ehkä olisin sentään jotain
vielä lisännyt, mutta samassa ovi aukeni ja professori ilmestyi
sinisessä frakissa, kumarsi ja nopeasti meni kateederille.
Mutta ennen tutkintoja, kun minulle tuli luentovihot tarpeellisiksi,
tarjosi Operov, muistaen lupauksensa minulle omat vihkonsa ja ehdotti,
että lukisimme yhdessä.