Jo päivää ennen tätä virallista ilmotusta tiesivät talossa kaikki ja
eri tavalla arvostelivat tätä seikkaa. Mimmi ei näyttäytynyt koko
päivään huoneestaan ja itki. Katinka istui hänen seurassaan ja esiintyi
vasta päivällisiksi, kasvoissa jokin loukkaantunut ilme, joka oli
selvästi äidiltä lainattu; Ljubotshka sitä vastoin oli hyvin iloinen ja
kertoi päivällisissä tietävänsä mainion uutisen, jota ei kuitenkaan
sanonut kellekään ilmaisevansa.
-- Ei ole mitään hyvää sinun uutisessasi, sanoi hänelle Volodja
olematta lainkaan yhtä tyytyväinen: -- jos voisit yleensä ajatella
jotakin asiata totisesti, niin ymmärtäisit, että se on päinvastoin
hyvinkin paha juttu.
Ljubotshka katsahti merkitsevästi ja ihmettelevästi häneen ja vaikeni.
Päivällisen jälkeen Volodja aikoi ottaa minua kädestä, mutta arvatenkin
pelästyen, että tuo voisi näyttää jonkinlaiselta hellyydeltä,
koskettikin ainoastaan käsivarteeni ja nyykäytti päällään, että tulisin
saliin.
-- Totta tiedät mistä salaisuudesta Ljubotshka puhui? sanoi hän minulle
päästyään varmuuteen siitä, että olimme kahden kesken.
Me puhelimme ani harvoin Volodjan kanssa kahden kesken, ainakin
tärkeistä asioista, niin että kun semmoista sattui, me kumpikin
tunsimme jonkinlaista keskinäistä kömpelyyttä ja silmissämme alkoivat
"jänikset" hyppiä, kuten Volodja sanoi; mutta nyt vastaukseksi minun
nolouteeni, joka näkyi silmistäni, hän herkeämättä katsoi totisesti
suoraan silmiini, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ei tässä nyt auta
hävetä, veljeksiä me olemme ja meidän täytyy neuvotella keskenämme
tärkeästä perheasiasta". Minä ymmärsin hänet, ja hän jatkoi:
-- Isä aikoo mennä naimisiin neiti Epifanovin kanssa, tiesitkö?
Minä nyykäytin päätäni, sillä olin jo kuullut asian.
-- Sehän on hirveän paha asia, jatkoi Volodja.
-- Miksi niin?
-- Miksi niin? vastasi hän kiukkuisesti: -- on kai hyvin hauskaa saada
enokseen tuollaista kaakkia, everstiä, ja tulla kaikkien niiden
sukulaiseksi! Ja se Audotjakin saattaa vaan _nyt_ näyttää hyvältä,
mutta kuka hänet tietää mikä hänestä vielä tulee. Meille se nyt tosin
voi olla yhdentekevää, mutta Ljubotshkan täytyy kohta astua
seurapiireihin. Eipä se ole kovinkaan hauskaa, kun on sellainen belle
mère, joka ei edes osaa hyvin ranskaa, ja mitä ihmeen tapoja se voi
tytölle opettaa!
Niin merkilliseltä kuin tuntuikin, että Volodja näin rauhallisesti
arvosteli isän vaalia, näytti hän minusta kuitenkin olevan oikeassa.
-- Mistä syystä hän meneekään oikeastaan naimisiin? kysyin minä.
-- Ne on pimeitä juttuja, hitto heidät tietää; tiedän ainoastaan, että
Pjotr Vasiljevitsh on suostuttanut hänet naimisiin, on sitä
vaatinutkin, -- ja että isä ensin ei tahtonut, mutta sitten sai
päähänsä olla muka ritarillinen; -- sanalla sanoen: perin pimeitä
juttuja! Vasta minä nyt olen ruvennut isää ymmärtämään, jatkoi Volodja:
-- näen kyllä, että hän on hyvä ja viisas mies, mutta siihen määrään
kevytmielinen ja huikentelevainen, että... se on ihan ihmeellistä! hän
ei voi kylmäverisesti nähdä naista. Tiedätkö, ettei hänen tutuistaan
ole ainoatakaan naista, johon hän ei olisi ollut rakastunut. Voitko
kuvailla, Mimmiinkin --
-- Älä nyt?
-- Ihan varmaan, vasta minä sen itsekin sain tietää; isä oli rakastunut
Mimmiin, kun vielä oli nuori, kirjotteli sille runoja, ja jotain on
heidän välillänsä ollut. Mimmi yhä vieläkin kärsii. -- Ja Volodja
rupesi nauramaan.
-- Onko se todella mahdollista! sanoin minä ihmetellen.
-- Ja pääasia, jatkoi Volodja uudestaan totisena ja äkkiä ruveten
puhumaan ranskaksi: -- mitä tulee koko sukumme sanomaan tämmöisestä
avioliitosta! Tietysti he tulevat saamaan myös lapsia -- --
Minua siihen määrään hämmästytti Volodjan terve järki ja kyky ajatella
eteenpäin, etten tiennyt mitä vastata.
Samassa tuli Ljubotshka luoksemme.
-- Te siis tiedätte? kysyi hän iloisena.
-- Tiedämme, sanoi Volodja: -- ihmettelen vaan, Ljubotshka: ethän sinä
ole enää kapalolapsi, -- mitä iloa sinulle voi olla siitä, että isä
menee naimisiin jonkun lörpön kanssa?
Ljubotshkan kasvot menivät äkkiä totisiksi ja hän vaipui mietteihin.
-- Volodja! miksi sanot "lörpön" kanssa? kuinka sinä uskallat niin
puhua Audotja Vasiljevnasta? Koska isä ottaa hänet vaimokseen, niin
eipä hän siis ole lörppö!
-- Niin no, ei tosin ole, minä sanoin muuten vaan, mutta kuitenkin...
-- Ei ollenkaan "mutta kuitenkin", keskeytti Ljubotshka kiivastuen:
enpä minäkään moittinut sitä neitosta, johon sinä olit rakastunut:
kuinka sinä siis voit puhua noin isästä ja kunniallisesta naisesta?
Vaikka oletkin vanhin veli, mutta älä puhu minulle noin, et saa puhua!
-- Miksi ei saa sanoa mielipidettään...?
-- Ei saa sanoa mielipidettään, keskeytti Ljubotshka taas: -- ei saa
arvostella sellaista isää kuin meidän isämme on. Mimmi arvostelkoon,
mutta et sinä, vanhin veli.
-- Ei, tyttö rukka, sinä et vielä mitään ymmärrä, sanoi Volodja
ylenkatseellisesti. Onko siinä mitään hyvää, että joku neiti Epifanov,
_Dunitshka_, tulee sinulle äiti-vainajan asemaan?
Ljubotshka vaikeni hetkeksi, ja äkkiä tuli hänen silmiinsä kyyneleitä.
-- Tiesin sinut ylpeäksi, mutta en olisi luullut noin ilkeäksi, sanoi
hän ja läksi pois.
-- _Pulloon_, sanoi Volodja, tehden kasvonsa naurettavan totisiksi ja
silmänsä sameiksi. -- Rupeeppa niiden kanssa väittelemään, jatkoi hän
ikäänkuin moittiakseen itseään siitä, että oli alentunut keskusteluun
Ljubotshkan kanssa.
Seuraavana päivänä oli huono sää, eikä ollut vielä isä eikä naisetkaan
tulleet teenjuonnille, kun minä jo ilmestyin vierashuoneeseen. Yöllä
oli ollut kylmä syyssade, taivaalla kulki nopeasti vielä jäännöksiä
yöllisistä sadepäivistä, joiden läpi hohti himmeänä valokehänä jo
jotenkin korkealla oleva aurinko. Oli tuulista, märkää ja koleata.
Puutarhaan vievä ovi oli auki, terassin märkyydestä mustuneella
permannolla tekivät yölliset sadelätäköt kuivumista. Tuuli kolisteli
avattua ovea sen rautalankakoukusta, käytävät olivat märät ja
likaset, vanhat koivut paljastuneine, valkeine oksineen, pensaat ja
ruoho, -- nokkoset, viinimarjat, seljapuu ja nurinpäin kääntyneet
vaaleanviheriäiset lehdet viuhtoivat oksiaan ja olivat juurineen
irtautumaisillaan maasta; lehmusaleasta päin lenteli keltasia pyöreitä
lehtiä toinen toistaan tavotellen, kunnes kastuneina paneutuivat märkää
maata vasten. Ajatuksissani vyörittelin isän tulevaa avioliittoa siltä
kannalta kuin Volodja sitä katseli. Ei sisaren, ei meidän oma eikä
isänkään tulevaisuus näyttänyt minusta suinkaan valoisalta. Minua
vaivasi ajatus, että syrjäinen, vieras ja erittäinkin nuori nainen,
olematta siihen lainkaan oikeutettu, äkkiä anastaa monessa suhteessa --
kenen aseman? -- jokin nuori neitonen anastaa äiti-vainajan aseman!
Minua suretti ja isä tuntui yhä enemmän ja enemmän syylliseltä. Silloin
kuului hänen ja Volodjan äänet viereisestä huoneesta. Minua ei
haluttanut nähdä isää tällä hetkellä ja menin siis pois, mutta
Ljubotshka tuli minua hakemaan ja ilmotti isän minua kyselevän.
Isä seisoi vierashuoneessa, nojaten kädellään pianoon. Hänen
kasvoillaan ei enää ollut sitä nuoruuden ja onnen ilmettä, jota olin
niissä koko aikana huomannut. Hän oli murheellinen. Volodja käveli
piippu kädessä pitkin huonetta. Minä tulin isän luo ja me tervehdimme
toisiamme.
-- No, ystäväni, sanoi hän varmasti, pää pystyssä, ja sillä erityisellä
nopealla äänellä, jolla tavallisesti puhutaan epämiellyttäviä, mutta
muuttumattomiksi jääviä asioita: -- kuten tiedätte, aikomukseni on
mennä naimisiin Audotja Vasiljevnan kanssa, -- Hän oli hetken aikaa
vaiti. -- En olisi milloinkaan tahtonut mennä naimisiin äidin jälkeen,
mutta... tässä hän vähän pysähtyi: -- mutta... mutta kohtalo näyttää
tahtovan toisin. Dunitshka on hyväluontoinen, suloinen tyttö, eikä ole
enää aivan nuorikaan; toivoakseni te tulette pitämään hänestä, lapset,
ainakin hän teitä jo sydämmestään rakastaa, hän on hyvä. -- Teidän on
jo, sanoi hän kääntyen minun ja Volodjan puoleen ja puhui ikäänkuin
kiirehtien, ettemme ennättäisi häntä keskeyttää: -- teidän on jo aika
matkustaa, mutta minä viivyn täällä uuteen vuoteen asti ja saavun
Moskovaan -- taas hän alkoi sopertaa -- saavun sitten Moskovaan vaimoni
ja Ljubotshkan seurassa. -- Minun teki kipeätä nähdä isää ikäänkuin
pelkäävänä ja syyllisenä edessämme; tulin likemmäksi häntä, mutta
Volodja käveli pää painuksissa, yhä poltellen edes takasin.
-- Niinpä niin, ystäväni, semmoisia vehkeitä se teidän isä-ukkonne on
nyt pannut alkuun, päätti hän punastuen, yskähdellen ja tarjoten
minulle ja Volodjalle käsiänsä. Kyyneleitä oli hänen silmissään, kun
hän sanoi tätä, ja käsi, jonka hän ojensi huoneen toisessa päässä
olevalle Volodjalle, näytti vähän vapisevan. Tämä vapiseva käsi koski
kovin kipeästi minuun, ja mieleeni tuli outo ajatus, joka vielä enemmän
liikutti minua, nimittäin että isä oli palvellut Napoleonin sotaretken
aikana ja kuului olleen sangen urhoollinen upseeri. Minä tartuin hänen
suureen, suonekkaaseen käteensä ja suutelin sitä. Hän puristi lujasti
minun kättäni ja purskahti itkuun, otti Ljubotshkan mustan pään
molempien käsiensä väliin ja alkoi suudella hänen silmiänsä. Volodja
oli pudottavinaan piippunsa ja kumartuessaan sitä ottamaan pyyhki salaa
nyrkillään kyyneleen silmästään, sekä pujahti kenenkään huomaamatta
huoneesta.