Isä oli neljänkymmenenkahdeksan vuotias, kun meni toisiin naimisiin
Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.
Saavuttuaan keväällä yksin tyttöjen kanssa maalle oli isä, kuten
kuvailen, siinä erikoisessa rauhattoman onnellisessa ja avomielisessä
mielentilassa, jossa tavallisesti ovat kortinpelaajat keskeyttäessään
pelinsä suuren voiton jälkeen. Hän tunsi, että oli vielä paljon
käyttämätöntä onnea, jota hän, ellei tahtonut enää pelata, saattoi
käyttää yleensä menestyksekseen elämässä. Sitä paitsi oli kevät,
hänellä oli odottamattoman paljon rahoja, hän oli aivan yksin ja
ikävöitsi. Neuvotellessaan Jaakon kanssa asioista ja muistaen tuon
iankaikkisen maariidan Epifanovien kanssa sekä kaunottaren Audotja
Vasiljevnan, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, kuvailen hänen
sanoneen Jaakolle: "tiedätkös mitä, Jaakko hyvä, -- sensijaan kuin aina
vaan jatkamme tuota riitaa, eiköhän olisi parasta luovuttaa koko se
peijakkaan maa heille, hä? mitä arvelet?..."
Kuvailen kuinka Jaakon sormet alkoivat kieltävästi kierrellä selän
takana tämän kysymyksen kuultuansa ja kuinka hän todisteli, että
"nähkääs meillähän se on oikeus puolellamme".
Mutta isä käski valjastaa hevonen, puki ylleen muodikkaan oliivin
värisen palttoonsa, suki tukkansa jäännökset, ruiskautti hajuvettä
nenäliinaansa, ja mitä parhaimmalla tuulella -- kun tunsi
menettelevänsä niinkuin ylhäiset herrat, ja erittäinkin, kun toivoi
saavansa nähdä kauniin naisen, -- ajoi naapuritaloon.
Tiedän ainoastaan, että isä ensi käynnillään siellä ei tavannut Pjotr
Vasiljevitshia, joka oli mennyt työmaalle, ja siis seurusteli kahden
tunnin ajan naisten kanssa. Voin kuvailla, kuinka hän lie tuhlaillut
mairittelujaan, kuinka hän lumosi heitä, pehmeästi painellen permantoa
vasten kenkäänsä, kuiskaellen ja tehden imeliä silmiä! Voin myöskin
kuvailla, kuinka tuo iloinen eukko äkkiä rupesi hänestä pitämään ja
kuinka tuo kylmä kaunotar elpyi hänen seurassaan. Kun piika
hengästyneenä tuli juoksussa ilmottamaan Pjotr Vasiljevitshille, että
vanha Irtenjev itse oli saapunut, niin kuvailen hänen vihasena
vastanneen: -- "entä sitten, vaikka onkin saapunut?" -- ja kuinka hän
sitten läksi kotiinpäin mahdollisimman hitaasti, ehkäpä vielä poikkesi
ensin työhuoneeseensa, puki ylleen tahallaan likasimman nuttunsa ja
lähetti kaikille sanan, ettei millään ehdoin saisi totella, jos naiset
käskisivät valmistamaan päivälliseksi jotain erikoista.
Sittemmin näin usein isän tämän herra Epifanovin seurassa, ja senpä
perustuksella elävästi kuvailenkin mielessäni minkälainen tämä ensi
tapaaminen lienee ollut. Kuvailen, kuinka Pjotr Vasiljevitsh,
huolimatta siitä, että isä ehdotti riidan ratkaistavaksi sovinnolla,
pysyi sittenkin tyytymättömänä ja vihasena, kun oli uhrannut asemansa
äidin hyväksi, mutta isä ei ollut mitään sentapaista tehnyt, -- kuinka
ei mikään voinut häntä kummastuttaa ja kuinka isä muka huomaamatta tätä
nurpeutta oli leikkisä, iloinen ja kohteli häntä niinkuin ensiluokan
pilanlaskijaa, mitä Pjotr Ivanovitsh toisinaan pahotteli, mutta
toisinaan tahtomattaankin otti uskoakseen. Osaten kääntää kaiken
leikiksi kutsui isä Pjotr Vasiljevitshia jostakin syystä överstiksi, ja
vaikka herra Epifanov minun läsnä ollessani tavallista pahemmin
änkyttäen ja kiukusta punastuen huomautti ei olevansa ö-ö-ö-översti
vaan lu-lu-lu-luutnantti, niin isä viiden minutin kuluttua sittenkin
jälleen nimitti häntä överstiksi.
Ljubotshka kertoi minulle, että kun meitä ei vielä ollut maalla, niin
he joka päivä tapasivat Epifanoveja ja oli heillä ollut hyvin hauskaa.
Isä osasi kaikki järjestää niin originellisesti, leikillisesti ja
samalla yksinkertaisesti ja komeasti. Hän pani toimeen milloin
metsästyksiä milloin kalastuksia milloin jonkinlaisia ilotulituksia,
joissa Epifnnovit olivat läsnä. Ja olisi ollut vieläkin hauskempi,
ellei olisi ollut tuota inhottavaa Pjotr Vasiljevitshia, joka
murjotteli, änkytteli ja pilasi kaikki, -- sanoi Ljubotshka.
Meidän tulomme jälkeen Epifanovit kävivät ainoastaan kaksi kertaa
luonamme ja me kävimme kerran heidän luonaan. Mutta Pietarin päivän
jälkeen, jolloin isän nimipäiviksi he ja suuri joukko muita vieraita
oli kutsuttu luoksemme, keskeytyi seurustelumme Epifanovien kanssa
jostakin syystä kokonaan, ja isä ainoastaan yksin kävi heillä.
Sinä lyhyenä aikana, jona näin isän yhdessä Dunitshkan kanssa, (joksi
äiti nimitti tytärtään), ehdin tehdä seuraavia havaintoja: Isä pysyi
yhä samassa onnellisuuden mielentilassa, jonka olin hänessä ihmeekseni
nähnyt tulomme ensi päivänä. Hän oli niin iloinen, nuori, täynnä elämää
ja onnea, että tämän onnen säteet levisivät kaikkialle ympäristöön ja
ehdottomasti tarttuivat siihen. Hän ei liikahtanut askeltakaan Audotja
Vasiljevnan luota, kun tämä oli huoneessa, puhui hänelle alituiseen
niin imeliä mairittelusanoja, että minua hävetti hänen puolestaan, tai
mykkänä katsoen Audotja Vasiljevnaan yskähteli ja nytkähytteli olkaansa
kiihkeänä ja tyytyväisenä, puhuipa toisinaan hänen kanssaan
hymyilevillä kuiskauksillakin; mutta kaiken sen hän teki _noin vaan,
piloilla_, eli sillä ilmeellä, mikä hänellä tavallisesti oli kaikkein
totisimmissakin asioissa.
Audotja Vasiljevna näytti ottaneen isältä tuon onnen ilmeen, joka tähän
aikaan loisti hänenkin suurissa sinisissä silmissään melkein aina,
lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet äkkiä valtasi semmoinen
ujous, että hyvin tuntien tämän tunteen, -- minun oli häntä sääli ja
teki kipeätä häntä nähdä. Semmoisina hetkinä hän näytti pelkäävän
jokaista katsetta ja liikettä, hänestä näytti, että kaikkien silmät
ovat kääntyneet ainoastaan häneen, että kaikki ajattelevat ainoastaan
häntä ja pitävät hänen käytöstään kokonaan sopimattomana. Hän
katsahteli kaikkiin pelästyneenä, veri vuoroin nousi vuoroin pakeni
hänen kasvoistaan, ja hän rupesi ääneensä ja rohkeasti puhumaan
enimmäkseen tyhmyyksiä, tietäen siitä itsekin ja tuntien, kuinka
kaikki, isäkin, kuuntelevat hänen sanojaan, ja hän punastui vielä
enemmän. Mutta semmoisissa tapauksissa isä ei huomannutkaan tyhmyyksiä,
hän yskähteli vaan yhtä intohimoisesti ja iloisella ihastuksella
katseli Audotja Vasiljevnaan. Minä panin merkille, että ujouden
kohtaukset, joiden valtaan Audotja Vasiljevna tosin joutui ilman mitään
syytä, toisinaan seurasivat heti sen jälkeen kuin isän läsnä ollessa
oli mainittu jostain nuoresta ja kauniista naisesta. Nopeat ylimenot
mietiskelystä siihen hänen outoon kömpelöön iloisuuteensa, josta jo
olen puhunut, isän lempisanojen ja lausetapojen matkiminen, isän kanssa
alotetun keskustelun jatkaminen muiden kanssa, kaikesta tuosta, ellei
päähenkilönä olisi ollut minun isäni ja jos itse olisin ollut vanhempi,
olisin voinut päästä perille isän ja Audotja Vasiljevnan välisestä
suhteesta, mutta minä en siihen aikaan aavistanut mitään edes vielä
silloinkaan, kun isä minun läsnä ollessani sai jonkinlaisen kirjeen
Pjotr Vasiljevitshilta ja kovasti siitä sydämmistyi, sekä lakkasi
Epifanoveilla käymästä aina elokuun loppuun asti.
Mutta elokuun lopussa hän uudestaan alkoi käydä naapurissa, ja vähää
ennen meidän (Volodjan ja minun) lähtöämme Moskovaan ilmotti meille
menevänsä naimisiin Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.