Ensimäisenä tulomme päivänä oli minua suuresti kummastuttanut se, että
isä oli sanonut naapuriamme Epifanoveja "hyviksi ihmisiksi", ja vielä
enemmän se, että hän oli ajanut heidän luokseen. Meillä oli Epifanovien
kanssa kaukaisista ajoista asti vireillä jokin maariita. Lapsena
ollessani moneen kertaan sain kuulla isän kiukuttelevan tämän riidan
vuoksi ja sättivän Epifanoveja; myös kutsui hän luokseen kaikellaisia
herroja puolustautuakseen -- kuten silloin luulin -- heitä vastaan;
olin kuullut Jaakon nimittävän Epifanoveja vihollisiksemme ja _pimeiksi
ihmisiksi_, ja muistan myös äidin pyytäneen, että hänen talossaan ja
hänen läsnä ollessaan ei mainittaisi näiden ihmisten nimeä.
Näiden seikkojen perustuksella muodostin itselleni lapsuudessa vankan
ja varman vakaumuksen siitä, että Epifanovit olivat _vihollisiamme_,
jotka olivat valmiit palottelemaan tai kuristamaan sekä isän että
kaikki hänen poikansa, ja että he sanan täydessä merkityksessä olivat
_pimeitä ihmisiä_. Sentähden nähtyäni äidin kuolinvuonna, kuinka
Audotja Vasiljevna Epifanov, la belle Flamande, hoiti äitiä, saatoin
tuskin uskoa hänen kuuluvan pimeiden ihmisten perheeseen; minulle jäi
tästä perheestä sittenkin mitä alhaisin käsitys. Vaikka tänä kesänä
usein tapasimme toisiamme, oli minulla yhä merkillisiä ennakkoluuloja
koko perhettä vastaan. Epifanovit olivat todellisuudessa tämmöisiä
ihmisiä: heidän perheeseensä kuului viidenkymmenen vuotinen leski-äiti,
joka oli vielä virkeä ja ilonen eukko, tytär, kaunotar Audotja
Vasiljevna, ja poika, änkyttäjä Pjotr Vasiljevitsh, joka oli virasta
eronnut, naimaton luutnantti, luonteeltaan sangen totinen.
Leskirouva Anna Dmitrievna Epifanov oli kaksikymmentä vaotta ennen
miehensä kuolemaa elänyt tästä erillään, toisinaan Pietarissa, missä
hänellä oli sukulaisia, mutta enimmäkseen omalla maatilallaan, joka oli
kolmen virstan päässä meiltä. Seudullamme puhuttiin hänen
elämäntavoistaan niin kauheita juttuja, että itse Messalinakin olisi
ollut häneen verraten viaton lapsi. Tämänpä johdosta äiti olikin
pyytänyt, että hänen talossaan Epifanovien nimeä ei edes mainittaisi;
mutta leikittä puhuen ei saattanut uskoa todella kymmenettä osaakaan
noista juorupuheista maalaisnaapurusten välillä, jotka juorut ovat aina
kaikista juoruista ilkeimmät. Mutta siihen aikaan kuin tutustuin Anna
Dmitrievnan kanssa, vaikka hänen talossaan tosin olikin maaorjien
joukossa eräs konttoristi, jonka tukka oli aina voideltu ja käherretty
ja joka tsherkessiläisessä takissa seisoi päivällisen aikana Anna
Dmitrievnan tuolin takana ja tämä konttoristin läsnä ollessa usein
ranskaksi kehotti vieraita huomaamaan sen kauniita silmiä ja suuta,
niin eipä muuten ollut mitään sen näköistäkään, mistä alituisesti
huhuiltiin. Totta puhuen, jo kymmenen vuotta sitten, eli juuri siitä
pitäen kuin Anna Dmitrievna oli käskenyt poikansa eroamaan
sotapalveluksesta ja asettumaan hänen luoksensa, oli hän tainnut
kokonaan muuttaa elämäntapansa. Anna Dmitrievnan maaomaisuus ei ollut
suuri, kaikkiaan hän omisti noin vähän päälle sadan sielun, mutta
menoja oli hänen iloisen elämänsä aikana ollut paljon, niin että noin
kymmenen vuotta sitten tuo ennestään pantattu maatila oli joutunut
velkaha'un alaiseksi ja uhkasi tulla myytäväksi pakkohuutokaupalla.
Näissä perin vaikeissa oloissa ollen, ja arvellen, että holhuunalaseksi
joutuminen, takavarikkoon kirjotus, matkustus tänne ja muut semmoiset
ikävyydet eivät olleet seurauksia korkojen maksamatta jättämisestä,
vaan siitä, että hän oli nainen, kirjotti Anna Dmitrievna rykmenttiin
pojallensa, että tämä tulisi pelastamaan äitiänsä tästä surkeasta
asiaintilasta. Huolimatta siitä, että Pjotr Vasiljevitshin palvelus oli
onnistunut niin hyvin, että hän toivoi jo pian saavansa oman
leipäkannikan, hän jätti kaikki, otti virkaeron ja kunnioittavaisena
poikana, joka pitää ensimäisenä velvollisuutenaan turvata oman äitinsä
vanhuutta (niinkuin hän aivan rehellisesti oli kirjeessään
kirjottanutkin), saapui maalle.
Pjotr Vasiljevitsh, huolimatta rumuudestaan, kömpelyydestään ja
änkytyksestään, oli sangen lujaperiaateinen ja harvinaisen
käytännöllinen mies. Joten kuten pikku lainojen, uudistusten, pyyntöjen
ja lupausten avulla hän esti maatilan joutumasta huutokaupalla
myytäväksi. Tultuaan maanomistajaksi Pjotr Vasiljevitsh puki ylleen
isän lammasnahkaturkin, joka oli säilynyt aitassa, hävitti vaunut ja
tallihevoset, vierotti vieraat maatilaltaan, ojitti pellot, suurensi
kylvön, vähensi arentimaita, omalla väellä kaadatti ja edullisesti möi
metsän ja paransi niin asiat. Pjotr Vasiljevitsh oli tehnyt ja pitänyt
sellaisen päätöksen, että kunnes kaikki velat tulevat maksetuiksi hän
ei käytä muita vaatteita kuin isän turkkia talvella ja omaa
ompelemaansa palttinanuttua kesällä, eikä ajele muuten kuin
työrattailla ja työhevosilla. Tätä stoalaista elämäntapaa hän koetti
saada käytäntöön koko perheessä, mikäli semmoista salli hänen jumaloiva
kunnioituksensa äitiin. Vierashuoneessa hän änkyttäen, orjan tavalla
kumarteli äitinsä edessä, täytti kaikki hänen toiveensa, torui niitä,
jotka eivät noudattaneet Anna Dmitrievnan käskyjä; mutta omassa
työhuoneessaan ja konttorissa hän pani hyvin lujille siitä, että hänen
tietämättään oli tapettu ankka, taikka mies lähetetty Anna Dmitrievnan
käskystä tiedustelemaan naapurin rouvan terveyttä, taikka tyttöjä
laitettu ryytimaan kitkennästä metsään vattuja poimimaan.
Noin neljän vuoden kuluttua olivat kaikki velat maksetut ja Pjotr
Vasiljevitsh teki matkan Moskovaan sekä palasi sieltä uudessa puvussa
ja uusilla ajopelillä. Mutta tästä asiain kukoistavasta tilasta
huolimatta hän pysyi entisissä stoalaisissa taipumuksissaan, joilla hän
näytti kovasti ylpeilevän omaistensa ja vieraiden edessä, ja usein
änkyttäen sanoi, että "joka todella tahtoo minua nähdä, hän tulee
luokseni, vaikka olen lammasnahkaturkkiinkin puettu, ja syö minun
hapankaaliani ja minun puuroani, niinkuin minäkin sitä syön". Hänen
joka sanassaan ja liikkeessään ilmeni synkkä ylpeys, joka perustui
siihen tietoon, että hän oli uhrautunut äitinsä vuoksi ja lunastanut
maatilan, ja tuntui ylenkatse kaikkia muita kohtaan sen johdosta,
etteivät nämä olleet mitään sentapaista saaneet aikaan.
Äiti ja tytär olivat keskenään aivan erilaisia luonteita ja muutenkin
monessa suhteessa aivan erikaltaiset. Äiti oli yksi noita
miellyttävimpiä, aina samalla tavalla seurassa suopean iloisia naisia.
Kaikki mikä oli suloista ja iloista ilahutti todellisesti hänen
mieltänsä. Vieläpä tuokin piirre, joka tavataan ainoastaan kaikkein
hyväluontoisimmilla vanhoilla ihmisillä -- nimittäin kyky nauttia
iloitsevan nuorison näkemisestä, oli hänellä mitä suurimmassa määrässä
vallalla. Hänen tyttärensä Audotja Vasiljevna oli päinvastoin
luonteeltaan totinen, taikka oikeammin tuolla omituisella tavalla
välinpitämättömän hajamielinen ja ilman mitään syytä kopeileva,
jommoisia ovat tavallisesti naimattomat kaunottaret. Kun hän tahtoi
olla iloinen, niin hänen ilonsa muodostui jollakin lailla
kummalliseksi, ei sitä tiennyt nauroiko hän itselleen vai nauroiko
sille, jonka kanssa puhui, vai nauroiko koko maailmalle, jota hän ei
sentään varmaankaan aikonut. Usein minä ihmettelin ja kyselin
itseltäni, mitä hän lie tarkottanut sanoessaan tällaisiakin lauseita:
niin, minähän olen hirveän hyvän näköinen: kuinkas muuten, kaikkihan
minuun rakastuvat, j.n.e. Anna Dmitrievna oli aina puuhailevainen:
innolla harrasti talon ja pikku puutarhan sieventämistä, rakasti
kukkia, kanarilintuja ja sieviä kapineita. Hänen huoneensa ja
puutarhansa olivat pienet ja köyhänlaiset, mutta kaikki oli järjestetty
ylen tarkasti, puhtaasti, ja kaikessa oli tuon keveän iloisuuden
iloinen luonne, jota parhaiten ilmaisee sievä valssi taikka polkka.
Sana leikkikalu, jota vieraat usein kehuakseen käyttivät, kuvasi sangen
hyvin Anna Dmitrievnan pikku puutarhaa ja huoneustoa. Ja Anna
Dmitrievna oli itsekin leikkikalu -- pikkunen, heikko, tuorekasvoinen,
sieväkätinen, aina iloinen ja aina siististi puettu. Ainoastaan hiukan
liiaksi paisuneet tummat suonet hänen pikku käsillään häiritsivät tätä
yleistä luonnekuvaa. Audotja Vasiljevna sitä vastoin ei tehnyt koskaan
mitään, eikä ainoastaan ollut välittämättä mistään pikku kapineista tai
kukkasista, vaan ei välittänyt kylläksi edes itsestään, ja aina juoksi
pukeutumaan, kun tuli vieraita. Mutta ilmestyessään sitten pukeutuneena
huoneeseen hän oli todella harvinaisen kaunis, lukuunottamatta tuota
kaikille kauneille kasvoille yhteistä silmien ja hymyn kylmää,
yksitoikkoista ilmettä. Hänen ylen säännölliset, ihanat kasvonsa ja
hänen solakka vartalonsa tuntuivat aina puhuvan: "tässä olen, katsokaa
nyt minua".
Mutta huolimatta äidin luonteen elävyydestä ja tyttären ulkomuodon
hajamielisestä välinpitämättömyydestä, tuntui jokin puhuvan, että
edellinen ei ole koskaan, ei ennen eikä nyt mitään rakastanut, paitsi
tuommoista sievoista ja hauskaa, jotavastoin Audotja Vasiljevna oli
yksi niitä luonteita, jotka kerran rakastuttuaan uhraavat koko elämänsä
sille, johon ovat rakastuneet.