Päässäni olevasta sekamelskasta ja käsitteiden hämmennyksestä
huolimatta olin tänä kesänä nuori, viaton, vapaa, ja siis -- melkein
onnellinen.
Toisinaan ja jotenkin useinkin minä nousin hyvin myöhään. (Nukuin
avotaivaan alla terassilla ja kirkkaat, vinot aamuauringon säteet
olivat minun herättäjäni). Pukeuduin nopeasti, otin kainalooni
pyyhinliinan ja ranskalaisen romaanin ja menin uimaan jokeen, koivikon
pimentoon, joka uimapaikka oli puolen virstan päässä kotoa. Siellä
heittäysin pitääkseni ruohikkoon ja luin, katsahdellen kirjastani
milloin varjoisan, virtaavan joen tummansiniseen pintaan, joka alkoi
väreillä aamutuulesta, milloin kellastuvaan ruislaihoon, joka oli
toisella rannalla; näin vaaleanpunaisten aamusateiden valaisevan yhä
alempaa ja alempaa koivujen valkeita runkoja, jotka toinen toisensa
taakse piiloutuen etenivät minusta puhtaan metsän etäisyyteen, ja
nautin tuntiessani itsessäni juuri samallaista tuoretta, nuorta
elämänvoimaa, jota luonto kaikkialla ympärilläni hengitti. Kun
taivaalla sattui olemaan harmaita aamupilviä ja minua vilutti uinnin
jälkeen, niin usein tahallani eksytin itseni tieltä kulkeakseni pitkin
peltoja ja metsiä, ja nautin siitä, että kenkäni tulivat läpimäriksi
tuoreessa kasteessa. Samaan aikaan minä elävästi haaveksin viimeksi
luetun romaanin sankareista ja kuvailin itseäni milloin rykmentin
päälliköksi, milloin ministeriksi, milloin tavattoman voimakkaaksi
milloin intohimoiseksi mieheksi, ja jonkinlaisella vavahduksella
katsahdin yhä ympärilleni toivoen äkkiä jossain niityllä tai puun takaa
kohtaavani hänet. Kun tämmöisillä kävelyretkillä tapasin talonpoikaisia
työmiehiä tai naisia, niin huolimatta siitä, että rahvasta ei minulle
ollut olemassa, minä aina tunsin ehdotonta suurta häpeää ja koetin
pysyä heille näkymättömänä. Kun päivä jo kuumeni, mutta naisemme eivät
vieläkään olleet nousseet teetä juomaan, minä usein menin ryytimaahan
tai puutarhaan syömään niitä vihanneksia tai hedelmiä, jotka jo olivat
kypsyneet. Ja tämä toimi oli minulle suurimpia huveja. Tunkeuduin
keskelle omenapuutarhaa, sisimpään villiytyneeseen korkeaan vatukkoon.
Pääni päällä oli kirkas, kuuma taivas, ympärilläni vaaleanvihreä
pistelevä vatukko sekasin rikkaruohojen kanssa. Tummanviheriät
viholaiset hienoine, kukkivine terttuineen pyrkivät solakasti ylös,
pistelevä takiainen luonnottoman sinertävine kukkineen kasvoi raa'asti
yläpuolella vattuja jopa päätänikin, paikotellen viholaisten mukana
ylettyen riippuviin omenapuunoksiin asti, joiden ylimmillä lehvillä
kiiltävät, pyöreät raakuleet jo tekivät kypsymistä. Puun alla oli nuori
vattupensas, joka melkein kuivaneena ja lehdettömänä sekä pahoin
vääntyneenä kurottautui aurinkoa kohden, mutta viheriä neulamainen
ruoho, joka oli lävistänyt viime vuotisen maatuneen lehtikerroksen,
viheriöi mehevästi kasteessa ja tuossa ikuisessa pimennossa, aivankuin
aavistamatta, että omenapuun lehdillä auringonsäteet kirkkaasti
leikkivät.
Tässä pimennossa oli aina kosteata, haisi kostealle, alituiselle
varjolle, hämähäkin verkoille, pudonneille omenille, jotka mustenevina
jo maatuivat, vatuille, joskus metsäluteillekin, jonka sattui yhdessä
marjan kanssa vahingossa nielemään ja sitten koetti muilla marjoilla
tukehuttaa. Eteenpäin liikahtaissa tuli peljättäneeksi varpuset, jotka
aina elivät tässä pimennossa; silloin kuului niiden hätäinen
viserryksensä ja pienten räpyttelevien siipiensä lyönnit oksia vastaan,
jossain kuului myös mehiläisen surina ja jossain käytävällä puutarhuri
Akimin askeleet. Silloin ajattelin: ei! ei Akim eikä kukaan maailmassa
voi minua täältä löytää... molemmin käsin oikealta ja vasemmalta
riipsin kouraan meheviä marjoja ja nautinnolla nielin yhden toisensa
perästä. Jalat olivat jo polviin asti läpimärät ja päässä oli jotain
hirveän järjetöntä lorua (toistin esimerkiksi tuhat kertaa peräkkäin
y-yk-si-i ka-ak-si-i), housutkin olivat jo märät ja nokkosten
polttelemat, aurinko alkoi paahtaa päähän, missä vaan sen säteet
pääsivät pimentoon, marjatkaan eivät enää maittaneet, mutta sittenkin
yhä vaan istuin puun alla, katselin, kuuntelin, mietiskelin ja
kuumeentapaisesti yhä vaan poimin ja nielin parhaita marjoja.
Yhdentoista aikaan tulin tavallisesti vierashuoneeseen teenjuonnin
jälkeen, jolloin jo naiset istuivat töitä tehden. Ensimäisen ikkunan
luona, jonka eteen oli laskettu valkasemattomasta vaatteesta tehty
uudin ja jonka raoista aurinko tekee kaikkeen mihin se sattuu niin
häikäiseviä täpliä, että silmiin koskee niitä katsoa, seisoi
ompelukehys, jonka valkoista kangasta pitkin kärpäset hiljaa
kuljeskelivat. Kehyksien takana istui Mimmi yhtämittaa vihasesti
päätänsä puistaen ja siirtyen paikasta paikkaan, aurinkoa pakoon, joka
milloin mistäkin aukoista alkaa tulisella voimalla paistaa hänen
kasvoilleen tai kädelleen. Toisten kolmen ikkunan kautta laittoi
aurinko maalaamattomalle vierashuoneen permannolle kokonaiset, kirkkaat
neliskulmaiset valot: yhdellä tämmöisellä neliöllä makasi tavallisuuden
mukaan Milka ja korvat koholla tuijotti toisilla neliöillä käveleviin
kärpäsiin. Katinka neuloi taikka luki sohvalla, ja kärsimättömästi ajoi
pois kärpäsiä valkoisilla, kirkkaassa valossa ikäänkuin läpinäkyvillä
kätösillään, taikka kasvot rypyssä puisteli päätänsä karkottaakseen
kullankarvaisesta tukastaan sinne sekaantunutta kärpästä. Ljubotshka
joko käveli edestakasin huoneessa kädet selän takana odotellen milloin
mennään puutarhaan, taikka soitteli pianolla jotain kappaletta, jonka
jokaisen nuotin tunnen ulkoa. Minä istuin jonnekin kituutelemaan tätä
soittoa tai lukua, ja odotin milloin itse saan istua soittamaan.
Päivällisen jälkeen joskus menin armosta tyttöjen kanssa
ratsastamaan (jalkakävelyjä en pitänyt itselleni sopivina ikääni ja
yhteiskunnalliseen asemaani nähden). Ja nuo retkemme, joissa minä
saattelin heitä harvinaisille ja rotkoisille paikoille, olivat hyvin
hauskoja. Meille sattui toisinaan tapauksia, joissa olin tilaisuudessa
osottamaan urheuttani, ja naiset kehuivat ajoani ja rohkeuttani ja
pitivät minua suojelijanaan. Ellei illalla ollut vieraita, niin minä
teenjuonnin jälkeen, varjoisalla terassilla ja käveltyäni isän kanssa
talouskatsastuksella, panin pitkäkseni vanhaan paikkaani nojatuoliin
kuuntelemaan Katinkan tai Ljubotshkan soitantoa, lukemaan ja
yhtaikaa haaveksimaan, entiseen tapaan. Toisinaan, jäätyäni yksin
vierashuoneeseen ja Ljubotshkan soittaessa jotain vanhanaikaista
kappaletta, vaipui kirja tahtomattani kädestäni, ja katsellessani
balkongin avonaisesta ovesta kiharaisiin riippukoivun lehtiin, jotka jo
alkoivat verhoutua illan varjoon, ja puhtaaseen taivaaseen, ja
kuunnellessa yhtaikaa sekä salista kuuluvia soiton säveliä että
veräjien narinaa, vaimoväen ääniä ja kylään palaavaa lehmäkarjaa, minun
mieleeni tuli äkkiä elävästi Natalia Savishna, äiti, Karl Ivanovitsh,
ja minun tuli hetkeksi surullinen olla. Mutta sieluni oli tällä
hetkellä niin täynnä elämää ja toivoja, että nämä muistot ainoastaan
siivenpäällä kevyesti koskettivat minua ja lensivät edelleen.
Illallisen jälkeen ja joskus ennen maatapanoani käveltyäni jonkun
kanssa puutarhassa -- yksin en uskaltanut kävellä pimeillä käytävillä
-- läksin yksin nukkumaan balkongin lattialle, mikä lukemattomista
itikoista huolimatta tuotti minulle suurta hauskuutta. Täysikuun aikana
vietin usein kaikki yöt läpeensä istuen vuoteeni alustalla ja katsellen
valoja ja varjoja, kuunnellen rasahduksia hiljaisuudessa, kaikellaista
haaveksien, erittäinkin runollista, hekumallista nautintoa, jota
silloin pidin elämän suurimpana onnena, ja kaihoten sitä, että tähän
asti olin saanut tyytyä ainoastaan haaveihin. Toisinaan, kun kaikki
olivat menneet makuulle ja tulet olivat siirtyneet vierashuoneista
yläkerran huoneihin, mistä alkoi kuulua naisten puhelua ja ikkunain
sulkemisia ja aukasemisia, minä läksin kävelemään balkongille ja
ahnaasti kuuntelin nukkuvan talon kaikkia ääniä. Niinkauan kuin oli
vähänkään, vaikkapa aiheetontakin toivoa siihen että tämä haaveksimani
onni edes osaksi toteutuisi, en minä voinut vielä antautua haaveilemaan
tulevaisuuden onnea.
Heti kun vaan kuulin paljain jaloin astumista, yskähdyksiä, huokauksia,
hameiden suhahduksia, minä hyppäsin vuoteeltani, salaa kuulostellen,
koettaen jotain nähdä ja näkemättä mitään jouduin kiihkoihini. Mutta
nyt jo häviävät yläkerran ikkunoista tulet, askeleiden ja puheiden
äänet vaihtuvat kuorsaamiseen, yövahti alkaa koputella lautaan;
puutarha käy sekä synkemmäksi että valoisammaksi heti kun punaset
ikkunatulien juovat ovat siitä kadonneet, viimeinen tuli kulkee
ruokasalista eteiseen, heijastuen puutarhan kasteiselle nurmelle, ja
minä näen ikkunan läpi Fokan kumaran vartalon, kun hän kynttilä
kädessä, yönuttu hartioilla menee vuoteensa luo. Usein tunsin suurta,
mieltäkiihottavaa nautintoa siitä, että hiivin talon mustassa varjossa
märkää ruohoa myöten eteisen ikkunan alle ja henkeä pidättäen kuuntelin
siellä nukkuvan pojan kuorsaamista, Fokan rykimistä, joka ei aavistanut
että kukaan kuunteli häntä ja hänen ukkomaista ääntään, kun hän kauan,
kauan luki rukouksiaan. Vihdoin sammui hänenkin kynttilänsä valo,
ikkuna pantiin kiinni, minä jäin yksin ulos, ja arasti ympärilleni
tarkastellen näkyisikö jossain kukkalavan tahi vuoteeni luona valkoista
naista, -- juoksin nopeasti balkongille. Ja silloinpa panin vihdoin
maata vuoteelleni, kasvot käännettyinä puutarhaan päin, ja, mikäli
mahdollista peittäen itseni hyttysiltä ja yölepakoilta, tuijotin
puutarhaan, kuuntelin yöllisiä ääniä ja haaveksin rakkaudesta ja
onnesta.
Silloin kaikki silmissäni sai toisen muodon ja merkityksen: ja vanhojen
koivujen näkö, jotka loistivat toiselta puoleltaan kuutamotaivasta
vasten ja toiselta puolen synkästi peittivät mustilla varjoillaan
pensaita ja teitä, ja rauhallinen, häikäsevä, tasasesti kasvava kiilto
puutarhalammen kalvolla ja kuun loiste kukkien kastepisaroissa
balkongin edessä, jotka myöskin tekivät siroja varjojaan harmaan
kasvilavan ohitse, ja ruisrääkän ääni lammen takana, ja ihmisääni
maantieltä, ja hiljainen, tuskin kuuluva narahtava ääni, joka syntyi
kahden vanhan koivun kihnutuksesta toinen toistansa vastaan, ja itikan
hyrinä korvani kohdalla, ja omenan putoaminen kuiville lehdille, ja
sammakkojen hyppelemiset, jotka joskus kiipesivät terassin astuimille
asti ja vihertävine selkineen salaperäisellä tavalla loistivat
kuutamossa, -- kaikki tämä sai minun silmissäni ihmeellisen merkityksen
-- liian suuren kauneuden ja jonkinlaisen lopettamattoman onnen
merkityksen. Ja niin sitten ilmestyy hän pitkine mustine palmikkoineen,
rinta täyteläisenä, aina kaihomielisenä ja ihanana, kädet paljaina,
syleilyt intohimoisina. Hän rakasti minua, ja minä uhrasin koko elämäni
nauttiakseni yhden minutin hänen rakkauttansa. Mutta yhä korkeampana,
yhä valoisampana seisoi kuu taivaalla, lammikon komea loiste kävi yhä
selvemmäksi, varjot muuttuivat yhä mustemmiksi, kuun valo yhä
kuultavammaksi ja kuunnellessani ja katsoessani kaikkeen tähän jokin
puhui minulle, että hän noine paljaine käsineen ja kuumine syleilyineen
ei ole lähimainkaan vielä koko onni, ettei rakkauskaan häneen ole vielä
lähimainkaan korkein hyvä; ja mitä enemmän minä katsoin korkeata täyttä
kuuta, sitä korkeammalta, sitä puhtaammalta näytti minusta todellinen
kauneus ja onni, sitä lähemmältä Häneen, kaiken kauneuden ja hyvyyden
lähteeseen, -- ja jonkinlaisen tyydyttämättömän, mutta nostattavan ilon
kyyneleet kiertyivät silmiini.
Ja minä olin yhä yksin, ja näytti, että tuo salaperäisen suuremmoinen
luonto, tuo luoksensa vetävä valoisa kuu, joka oli tietymättömästä
syystä pysähtynyt yhteen korkeaan, korkeaan epämääräiseen paikkaan
vaaleansiniselle taivaalle ja kuitenkin oli joka paikassa, ikäänkuin
täyttäen itsellään ääretöntä avaruutta, tuo luonto, tuo kuu -- ja minä,
mitätön maan mato, jo kaikkien matalien, kurjien ihmisintohimojen
turmelemana ja sittenkin sisältäen itsessäni rajatonta, kaikkivoipaa
rakkauden voimaa, -- minä tunsin näinä hetkinä kuin olisimme luonto,
kuu ja minä olleet yhtä ja samaa.