Jo monasti tämän kertomuksen aikana olen viitannut siihen käsitteeseen,
jota yllä oleva ranskalainen otsakirjotus vastaa, ja nyt tunnen
velvollisuudekseni pyhittää kokonainen luku tuolle käsitteelle, joka
elämässäni oli yksi kaikkein turmiollisimpia, valheellisimpia
kasvatuksen ja yhteiskunnan istuttamia käsitteitä.
Ihmissukua voi luokitella monella eri tavalla: -- rikkaihin ja köyhiin,
hyviin ja pahoihin, sotilaihin ja siviileihin, viisaihin ja tyhmiin
j.n.e., mutta jokaisella ihmisellä on sitäpaitsi hänen oma
mieliluokittelunsa, jota hän tiedottomasti käyttää uutta henkilöä
kohdatessaan. Minun mieli- ja pääjaotteluni sinä aikana, josta
kirjotan, oli ihmisiin comme il faut ja ihmisiin comme il ne faut pas.
Toinen näistä luokista jakaantui vielä ihmisiin, jotka varsinaisesti
olivat comme il ne faut pas, ja ihmisiin, jotka kuuluivat rahvaaseen.
Comme-il-faut-ihmisiä minä kunnioitin ja pidin kyllin arvokkaina
lukeakseni heitä yhdenvertaisiksi itseni kanssa; toisen luokan ihmisiä
olin halveksivinani, mutta oikeastaan suoraan vihasin, tuntien heihin
nähden jonkinlaista personallista loukkaantumista; kolmannen luokan
ihmisiä ei ollut minulle lainkaan olemassa -- minä ylenkatsoin niitä
täydellisesti. Minun comme il faut vaati ennen kaikkea hyvää
ranskankielen taitoa ja erittäinkin hyvää ääntämistä. Huonosti
ranskaa ääntävä ihminen herätti minussa vihamielisyyttä. "Miksi pyrit
puhumaan niinkuin me, kun et kuitenkaan osaa?" olin minä semmoiselta
ihmiseltä pisteliäästi kysyvinäni. Toinen semmoinen ehto oli
pitkät, hoidetut ja puhtaat kynnet; kolmas ehto oli tervehtimisen,
tanssimisen ja keskustelemisen taito: neljäs ja hyvin tärkeä ehto
oli välinpitämättömyys yleensä kaikkeen ja jonkinlaisen komean,
halveksivaisen ikävän alituinen ilmaiseminen. Paitsi sitä minulla oli
yleisiä tunnusmerkkejä, joiden mukaan, antautumatta keskusteluun,
saatoin päättää mihin luokkaan kukin kuuluu. Tärkein näistä
tunnusmerkeistä, paitsi huoneen sisustusta, hansikkaita, käsialaa,
ajoneuvoja, -- oli jalat. Kenkien suhde housuihin heti ratkaisi
silmissäni ihmisen aseman. Korottomat saappaat ja kulmalliset kärjet
sekä kapeat housut -- kas se ei ollut comme il faut; kapea ja
pyöreäkärkinen, korollinen kenkä sekä alhaalla kapenevat,
jalkahihnoilla varustetut housut taikka hyvin leveät jalkahihnoilla
varustetut, melkein koko kengän peittävät housut -- se kuului ihmisille
mauvais genre j.n.e.
Merkillistä on, että juuri minuun, jolla itselläni ei ollut mitään
edellytyksiä comme il faut'hon, tämä käsite oli niin juurtunut. Tai oli
se ehkä juuri senvuoksi niin juurtunut minuun, että olin sen niin
tavattomalla vaivalla saanut omistetuksi. Hirveätä on muistaa, kuinka
paljon kallisarvoista, elämän parasta, kuudentoistaikäisen aikaa minä
hukkasin tuon ominaisuuden hankkimiseen. Kaikille, joita matkin, --
Volodjalle, Dubkoville ja enimmille tutuilleni näytti sen hankkiminen
olevan helppoa. Kateudella minä tarkastelin heitä ja salaa työskentelin
oppiakseni ranskankieltä, oppiakseni oikein kumartamaan, s.o.
katsomatta siihen, jolle kumarran, oppiakseni keskustelemaan,
tanssimaan, saadakseni itseni välinpitämättömäksi kaikkeen ja aina
ikävöimään, antaakseni oikean muodon kynsilleni, jolloin leikkelin
saksilla kynsilihaakin, -- ja sittenkin tunsin vielä paljon puuttuvan,
ennenkuin tarkotus on saavutettu. Mutta huonettani, kirjotuspöytääni,
ajoneuvojani ja kaikkea muuta sellaista en mitenkään osannut saada
vastaamaan comme il faut'n vaatimuksia, vaikka huolimatta
vastenmielisyydestäni tämmöisiin töihin pakotin itseni niihin. Muilla
näytti kaikki tuo sujuvan erinomaisesti, ilman mitään vaivaa, aivan
kuin ei muuten olisi voinut ollakaan. Niinpä muistan kerran, kovasti ja
turhaan koetettuani tehdä työtä kynsieni kanssa, kysyin Dubkovilta,
jonka kynnet olivat aina erinomaisessa kunnossa, olivatko ne hänellä jo
kauankin olleet sellaiset, ja kuinka hän oli asiassa menetellyt. Dubkov
vastasi minulle: -- "siitä saakka kuin itseäni muistan, en ole niille
mitään koskaan tehnyt, enkä ymmärrä miten kunniallisella ihmisellä
muunlaisia kynsiä voi ollakaan." Tämä vastaus kovasti katkeroitti
minua. En silloin vielä tiennyt, että yksi comme il faut'n pääehtoja
oli niiden puuhien tarkka peitteleminen, joiden avulla tuo comme il
faut saavutetaan. Comme il faut ei ollut minun silmissäni ainoastaan
tärkeä ansio, erinomainen ominaisuus, täydellisyys, jota tahdoin
saavuttaa, vaan pidin sitä elämän välttämättömänä ehtona, jota paitsi
ei voinut olla mitään onnea, mitään mainetta, mitään hyvää maailmassa.
En olisi pitänyt arvossa kuuluisaa taiteilijaa tai tiedemiestä tai
ihmiskunnan hyväntekijää, joka ei olisi ollut comme il faut. Comme il
faut ihminen seisoi yläpuolella ja ulkopuolella kaikkea vertailua
näiden kanssa; hän antoi näiden maalata tauluja, kirjottua nuotteja,
kirjoja, harjottaa hyväntekeväisyyttä, -- jopa saattoi kehuakin heitä
siitä, ja miksi ei hyvää kehuisi kessä sitä oli, -- mutta hän ei voinut
asettua niiden kanssa samalle tasalle, sillä hän oli comme il faut,
mutta he eivät olleet, ja sillä hyvä. Minusta tuntuu, että jos meillä
olisi ollut veli, äiti taikka isä, joka ei olisi ollut comme il faut,
olisin pitänyt sitä suurena onnettomuutena, mutta kuitenkin katsonut,
että minun ja hänen välillään ei voi olla mitään yhteistä. Mutta
kultaisen ajan hukka, jonka tuotti alituinen huoli vaikeiden comme il
faut vaatimusten täyttämisestä, ne kun eivät antaneet tilaisuutta
mihinkään totiseen innostukseen, tai vihamielisyys ja halveksiminen
yhdeksään kymmenesosaan kaikesta ihmissuvusta, tai kaiken sen kauniin
huomaamatta jääminen, joka löytyy ulkopuolella comme il faut ihmisten
pikku piiriä, kaikki tuo ei ollut vielä se pääpaha, jonka tuo käsite
minulle tuotti. Pääpaha oli siinä vakaumuksessa, että tuo comme il faut
edustaa itsenäistä asemaa yhteiskunnassa, että semmoinen ihminen ei
tarvitse mihinkään muuhun pyrkiä, -- että saavutettuaan tämän comme il
faut aseman hän jo täyttää tarkotuksensa, jopa on yläpuolellakin
enimpiä ihmisiä.
Monien virheiden ja harhailujen perästä tulee jokainen ihminen
nuoruudessaan vihdoin semmoiseen asemaan, että hänen on välttämätöntä
ryhtyä ottamaan osaa yhteiskunnalliseen toimintaan, valita joku
toimiala ja omistaa se; mutta comme il faut ihminen tulee ani harvoin
näin menetelleeksi. Olen tuntenut ja tunnen hyvinkin paljon vanhoja,
ylpeitä, itseensä luottavia, arvosteluissaan ankaria ihmisiä, joilta
jos tulevassa elämässä kysyttäisiin: "mitä sinä olet miehiäsi, ja mitä
olet siellä toimittanut?" he eivät voisi vastata muuten kuin: "je fus
un homme très comme il faut". Tämä kohtalo odotti minua.