Huolimatta siitä minä tänä kesänä enemmän kuin entisinä vuosina olin
neitosiamme lähestynyt, sillä minuun oli ilmestynyt soitannollinen
intohimo. Keväällä näet kävi maalla luonamme eräs naapurimme, nuori
mies, joka heti vierashuoneeseen tultuaan alkoi katsahdella pianoon ja
salaa siirsi tuoliaan yhä lähemmäksi sitä, muka keskustellessaan Mimmin
ja Katinkan kanssa. Puheltuaan vähän ilmasta ja maalaiselämän sulosta
hän taitavasti johti keskustelun pianon virittäjään, musiikkiin,
pianoon ja vihdoin ilmotti osaavansa soittaa, sekä istui hyvin pian sen
jälkeen soittamaan kolmea valssia, jolloin Ljubotshka, Mimmi ja Katinka
seisoivat pianon ääressä ja katselivat häntä. Nuorukainen ei sen
jälkeen käynyt kertaakaan meillä, mutta minua oli hänen soittonsa
suuresti miellyttänyt, hänen asentonsa pianon ääressä, tukan
puistaminen ja erittäinkin hänen tapansa ottaa vasemmalla kädellä
oktaaveja oikasemalla nopeasti peukalon ja pikkusormen oktaavin
leveydelle ja sitten hitaasti vetämällä yhteen ja taas nopeasti
hajottamalla. Tuo siro liike, tuo huolimaton asento, tukan puistaminen
ja se huomio, minkä naisemme osottivat hänen kyvylleen, herättivät
minussa ajatuksen ruveta soittamaan pianoa. Tämän ajatuksen johdosta
päästyäni varmuuteen, että minulla on taipumuksia ja halua musiikkiin,
rupesin opettelemaan. Tässä asiassa toimin niinkuin miljoonat sekä
mies- että erittäinkin naispuoliset oppilaat, joilla ei ole hyvää
opettajaa ei todellista kutsumusta eikä vähintäkään käsitystä siitä,
mitä taide voi antaa, ja kuinka siihen on suhtautuminen että se jotain
antaisi. Minulle oli musiikki tai pikemmin pianonsoitto ainoastaan
keino viehättää tunteillani neitosia. Katinkan avulla opittuani
tuntemaan nuotteja ja pehmitettyäni hiukan paksuja sormiani, johon
tosin käytin kahden kuukauden harrasta ahkeroimista, niin että
päivällistenkin aikana rummuttelin polvellani ja vuoteella maatessani
tyynyn päällä harjottelin kankeata nimetöntä, ryhdyin heti soittamaan
kappaleita, ja soitin niitä tietysti tunteellisesti, avec âme, minkä
Katinkakin myönsi, mutta aivan ilman tahtia.
Kappaleiden valinta oli tuo tunnettu: -- valsseja, galoppeja,
romansseja, sovitteluja j.n.e., -- kaikki sellaisten säveltäjien
teoksia, joita jokainen vähänkin terveaistinen ihminen kokoisi
nuottimakasiinista pienen pinkan erinomaisten sävellyksien joukosta ja
sanoisi: "kas tuossa on se, mitä ei pidä soittaa, sillä mitään
huonompaa, mauttomampaa ja järjettömämpää ei ole nuottipaperille
koskaan pantu". -- ja joita luultavasti juuri senvuoksi voi tavata
jokaisen venäläisen neitosen pianolla. Tosin meillä oli onnettomat ja
ikipäiviksi neitosten turmelemat "Sonate Pathetique" ja Ciss-moll
sonaatit Beethovenilta, joita Ljubotshka soitti äidin muistoksi, ja
vielä muita hyviä kappaleita, joita hänen moskovalainen opettajansa oli
antanut hänelle läksyksi, mutta oli myöskin tämän opettajan omia
sävellyksiä, mitä surkeimpia marsseja ja galoppia, joita Ljubotshka
myöskin soitti. Me Katinkan kanssa emme pitäneet totisista kappaleista,
vaan rakastimme enin kaikesta kappaleita "Le Fou" ja "Satakieli", joita
Katinka soitti niin, että sormia ei voinut erottaa, ja minäkin aloin
soittaa jo jotenkin kovaa ja sulavasti. Minä olin omistanut nuorukaisen
liikkeen ja olin usein pahoillani siitä, ettei kukaan syrjäinen ollut
tilaisuudessa katsomaan kuinka minä sätkäyttelin oktaaveja. Mutta pian
Liszt ja Kalkbrenner osottautuivat minulle liian vaikeiksi ja minä
huomasin mahdottomaksi saavuttaa Katinkaa. Tämän johdosta päätin, että
klassillinen musiikki on helpompaa ja originellisuudenkin vuoksi aloin
yhtäkkiä rakastaa tieteellistä saksalaista musiikkia; tulin intoihini,
kun Ljubotshka soitti "Sonate Pathetique'ä", vaikka totta puhuen tämä
sonaatti oli jo kauan sitten suuresti kyllästyttänyt minua: -- rupesin
itse soittamaan Beethovenia ja lausuin hyvin pitkään _Bee-et-hoven_.
Kaiken tämän sekamelskan ja teeskentelyn keskellä oli minussa kuitenkin
muistellakseni jotain taipumuksen tapaista, sillä musiikki teki minuun
usein kyyneliin asti voimakkaan vaikutuksen ja niitä kappaleita, jotka
olivat mieleeni, saatoin jotakuinkin itse ilman nuotteja ottaa pianolla
selville; niin että jos silloin joku olisi opettanut minua
arvostelemaan musiikkia itsenäiseksi tarkotukseksi, itsenäiseksi
nautinnoksi, eikä keinoksi viehättää neitosia soiton nopeudella ja
tunteellisuudella, olisin ehkä todellakin tullut kelpo soittoniekaksi.
Ranskalaisten romaanien lukeminen, joita Volodja oli tuonut paljon
mukanaan, oli toisena toimenani tänä kesänä. Siihen aikaan juuri
alkoivat ilmestyä Montecristot ja kaikellaiset "Salaisuudet",
ja minä uppouduin Dumas'n ja Paul de Coquen romaaneihin. Kaikki
luonnottomimmatkin olennot ja tapaukset olivat minusta yhtä eläviä kuin
todellisuudessa, enkä uskaltanut epäillä tekijän valehtelevan, --
tekijää ei minusta ollut olemassakaan, vaan itsestään tuli
painopaperista esille eläviä todellisia ihmisiä ja tapauksia. Ellen
ollutkaan missään tavannut senkaltaisia ihmisiä kuin ne, joista luin,
niin en hetkeäkään epäillyt, että sellaisia _vielä tapaan_.
Itsessäni löysin kaikki kuvatut intohimot ja yhtäläisyydet kaikkien
luonteiden, kaikkien sankarien ja kaikkien pahantekijöiden kanssa
jokaisessa romaanissa, aivan niinkuin luulosairas löytää itsessään
kaikkien mahdollisten tautien tuntomerkit lukiessaan lääkeopillista
kirjaa. Mieleeni oli näissä romaaneissa nuo viekkaat ajatukset, nuo
hehkuvat tunteet, nuo salaperäiset tapaukset ja kokonaiset luonteet; --
jos joku oli hyvä, niin hän oli kokonaan hyvä, jos paha, niin kokonaan
paha, juuri niinkuin minä olin kuvaillut ihmisiä varhaisimmassa
nuoruudessani; mieleeni oli myöskin suuresti se, että tämä kaikki oli
kirjotettu ranskan kielellä ja että ne jalot sanat, joita jalot
sankarit lausuivat, minä saatoin panna muistiin ja sopivassa
tilaisuudessa toistaa. Kuinka paljon erilaisia ranskalaisia lauseita
olinkaan romaanien avulla keksinyt Kolpikovin varalle, jos hänet
niinkuin vielä joskus tapaisin, ja sen nais-ihanteeni varalle, jonka
myös joskus vihdoin tapaan ja jolle rakkauteni ilmaisen! Valmistuin
sanomaan heille sellaista, että he olisivat kukistuneet minun
kuultuaan. Olipa romaanien perustuksella syntynyt minulle uusia
siveellisiäkin ihanteita, joita halusin saavuttaa. Ennen kaikkea
tahdoin olla kaikissa toimissani ja menettelyissäni "noble" (sanon
"noble" enkä "kunniallinen", koska ranskalaisella sanalla on toinen
merkitys, minkä muuten saksalaisetkin ovat ymmärtäneet omistaessaan
sanan "nobel" ja antaen sille eri merkityksen kuin on heidän sanallaan
"ehrlich"), sitten vielä tahdoin olla intohimoinen, ja vihdoin -- mihin
minulla jo ennestäänkin oli taipumusta -- olla mikäli mahdollista
"comme il faut". Koetinpa ulkomuodoltanikin ja tavoiltani olla niiden
sankarien kaltainen, joilla oli joku näistä ansioista. Muistan, että
eräässä tänä kesänä lukemistani sadoista romaaneista oli muuan hyvin
intohimoinen sankari, jolla oli sangen tuuheat kulmakarvat, ja minun
rupesi nyt tekemään mieleni olla hänen kaltaisensa ulkomuodoltani
(siveellisesti tunsin kyllä olevani aivan samallainen kuin hän).
Katsellessani kulmakarvojani peilissä minä päätin siis niitä vähän
leikellä, että ne kasvaisivat tiheämmiksi, mutta kerran tapahtui niin,
että leikellessäni leikkasin yhdestä kohden enemmän, -- piti tasottaa,
ja vihdoin kävi niin, että kauhukseni näin peilistä olevani
kulmakarvaton ja tietysti siis hyvin ruma. Siinä toivossa kuitenkin,
että ne pian kasvavat yhtä tuuheiksi kuin tuolla intohimoisella
miehellä, minä rauhotuin ja olin huolissani ainoastaan siitä, mitä oli
sanottava muille, kun he näkevät minut kulmakarvatonna. Hankin Volodjan
laatikosta ruutia, hieroin sillä silmäkulmiani ja koetin sytyttää.
Vaikkei ruuti syttynytkään olin kuitenkin kylliksi kärventyneen
näköinen, joten ei kukaan päässyt viekkauteni perille, ja, sittenkuin
jo olin unohtanut koko tuon intohimoisen miehen, kasvoivat kulmakarvani
todellakin sangen tuuheiksi.